tiistai 15. kesäkuuta 2021

Trauman uusiutuminen

Pelko on tyhjyys, joka kipinöi sisälläsi. Tyhjyys, joka hallitsee kehoasi, mieltäsi, ajatuksiasi, tekojasi. Pelko hallitsee sydäntäsi. Se on joka päivä läsnä.  Kysymys kuuluu, mitä voit tehdä sille? Alistua? Jatkaa elämääsi huomaamatta sitä? Kärsiä ja pelätä joka ikinen päivä? Ei, pelko on jotain mihin pitää tarttua ja kääntää se voimaksi. Pelon vastakohta on rohkeus. Rohkeus uskaltaa muuttaa omaa solukarttaansa toimintaan. Rohkeutta olla vaikenematta. Asioista, jotka on vaiennettu. Rohkeutta ottaa vastaan tikareita ja nuolia. Rohkeutta olla sylkykuppina. Rohkeutta tuoda mielipiteensä esiin ja uskaltaa puhua kielellä, jota muut eivät ymmärrä.  Rohkeutta on olla eri mieltä kuin pahimmat riitapukarit. Rohkeutta on tunnustaa haavoittuvuutensa. Suurinta rohkeutta on perustella mielipiteensä. Rohkeutta on elää omaa elämäänsä muita loukkaamatta. Rohkeus on nöyryyttä. Ymmärrystä, ettet ole kenenkään yläpuolella. Rohkeutta on ymmärtää, että loppujen lopuksi olet yhtä kaikkien kanssa, luonnon, ihmisten, maailmankaikkeuden. Rohkeutta on myös ymmärtää, että olet yksin, jollet hyväksy muiden tukea. 

Raiskaukseni jälkeen, toivuttuani suurimmista peloistani, elin pitkään melko pelotonta elämää. Toki, halusin kohdata pelkojani ja yksi suurimmista oli hypätä tandemhyppy Malmin lentokentällä. Uskalsin. Tiesin kyllä, että pelot vielä astuisivat elämääni. Paljon pelkoja jouduin kohtaamaan opiskellessani lähihoitajaksi. Siksi minusta ei ollut siihen ammattiin. Paljon pelkoja joudun kohtaamaan myös myyjänä. Etenkin korona-aika toi esiin asiakkaiden hermostuneisuutta ja aggressiivisuutta. Yksi syy myös hiljaisuuteni blogini suhteen. Minun pitää tarkasti miettiä, mitä kirjoitan. 

Tiesin etukäteen myös, että jonain päivänä traumaattiset kokemukseni ottavat minusta vallan. Tämä vuosi on ollut todella vaikea. On tullut päiviä, jolloin mietin, että sekoanko. Äitini poistui ikuisuuteen tammikuussa. Toukokuussa traumani aukesi pahimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi osaan etsiä ratkaisuja ja tiedän, mikä on minulle parasta. Tiedän myös pelottavan hyvin, että pelkoni solukartan aukeaminen on vain millimetrin päässä. Sillä mennään, koska muuta vaihtoehtoa elämä ei antanut.

Elämässä on joskus otettava vastaan, mitä se antaa. Vaikka kuinka pelottaisi. Uskaltaa toivoa parasta. Uskaltaa luottaa elämään. Uskaltaa elää pelkonsa kanssa vierekkäin. Silloin kun joudut sen joka päivä kohtaamaan. 










keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Ahmimishäiriö

Sinun täytyy uskaltaa erota joukosta. Jokaisen totuutta rakastavan ihmisen täytyy oppia olemaan yksin muiden joukossa, ajatella yksin muiden puolesta ja, jos tarvitaan, muita vastaan.

— Kirjailija Romain Rolland


Raiskauksen jälkeen astuin alkoholin maailmaan. Pakenin todellisuutta. Alkoholin avulla annostelin elämääni ja itseäni. Elin samalla nuoruutta, joka oli jäänyt minulta väliin. Tyylikkäästi vedinkin ja uusi elämäni oli minulle huume. Koin itseni kaikkivoipaiseksi ja elin sen mukaan.  Näin jälkeenpäin, en tekisi mitään toisin. Minulle jäi noista hetkistä rakkaat muistot ja monta ilon aihetta. Aina, kun yritin pyristellä juomisesta eroon, alkoholia tippui taivaalta, konkreettisesti. Kun lähdin Herttoniemeen kävelylle, löysin itseni terassilta. Kun menin Pukinmäessä metsään kallioille, myös citymarketin asiakas oli tullut sinne nauttimaan oluitaan. Ja tottakai kysyi, haluanko minäkin. Arvaatte varmaan, mitä vastasin. Ja citymarketin kassalla, samalla saarekkeella olevan työkaverini asiakkaan oluttölkkiin oli tullut reikä, joka tuli suoraan suuhuni. Ai että, yritinkö päästä eroon alkoholista, haha. 

2013 aloin vihdoin irroittautua alkoholista ja tupakasta. Tilalle hiipi syöminen. Ostin lähikaupasta kokonaisen kakun. Ja söin sen. Huomasin toki pahan olon sen jälkeen. Mutta elämä on. Ja oli. Ja ostin paljon muutakin vain syödäkseni. Saadakseni nautintoa pelkästään syömisestä. Yksinäisyys ja tylsyys tulivat iholle. Ahmiminen korvasi tunteideni kaikki kirjot. 

2021 vihdoin havahduin. Ostin loman alkajaisiksi aktiivisuusrannekkeen ja liukastuin jo toisena päivänä. Olkapääni lihas repeytyi. Tuntui, kuin elämä taas heittäisi minut rulettiin. Ja niin heittikin. Elämä pakotti minut pysähtymään, ties kuinka monetta kertaa. 

Minun oli pakko katsoa itseäni peiliin. Myös lihonutta kehoani. En enää pitänyt itsestäni. Ymmärsin toki, mistä kaikki johtui. Raiskauksen jälkeen ensisijainen tehtäväni oli saada mieleni ja psyykeni  kuntoon.  Ja niin sainkin sinnikkyydelläni ja päättäväisyydelläni. En antanut itselleni muuta vaihtoehtoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut luisua hiljaa elämästä pois. Olin kuitenkin utelias ja elämännälkäinen. Ja onneksi tietyllä tavalla myös ns. "hullu". Höpsökäinen, niinkuin itseäni kutsun. 

Edessäni on valtava psyykkinen testi. Haluan laihtua entisiin mittoihini. Kyse on enemmänkin omasta terveydestäni, mutta toki myös ulkonäöstäni. Tilannetta ei paranna se, että syksyllä traumani muistutti olemassaolostaan. Tammikuussa jouduin katsomaan pelkoani silmiin. Pelkoa, jonka tiedän vain minä itse. Muille oli vaikea selittää sitä.  Veitsi kurkulla ei koskaan häviä muistoistani, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Vai olenko?

Olen selviytyjä ja melko sinut itseni kanssa. Mutta olen huomannut, että olen pelkoni kanssa yksin, kukaan muu ei sitä käsitä. Raiskaus on rikos, joka jättää kokijalleen elämän suurimpia kysymyksiä, joihin yrittää epätoivoisesti etsiä vastauksia. Tunteen, kun kysyy, kukaan ei kuule. Pelon tunteen, jonka vain raiskattu tietää. Sen kanssa on vain opittava elämään ja myös vaatimaan. Pelko ei saa olla raiskatulle itsestäänselvyys. 





maanantai 6. huhtikuuta 2020

Vahvaksi rikotut

Olen viettänyt pitkään hiljaiseloa kirjoittamisessani. En siksi ettei aiheita olisi vaan koska olen halunnut keskittyä itseeni ja työhöni. Olen halunnut viettää erakkoelämää sosiaalisen työni vastapainona. Voi kunpa voisinkin kertoa mehukkaimmat jutut ison ruokakaupan asiakaspalvelukokemuksista. Toisaalta haluaisin kertoa, mikä saa minut jaksamaan ja jopa rakastamaan asiakaspalvelua. Suurin osa asiakkaista on loistavia. Juuri siksi rakastan asiakaspalvelua. Vuorovaikutusta jopa sanattomuuden äärettömyydessä.

Minulla on suuri unelma. Niitähän minulla riittää..  Niin suuri etten tiedä onko minusta toteuttamaan sitä. Yhä edelleen kirjan kirjoittaminen vaivaa mieltäni. Katsotaan mitä saan aikaiseksi, haluaisin keskittyä raiskauskirjallisuuteen, Ensimmäinen kirja kertoisi oman tarinani. Muut olisivat fiktiota suurella todennäköisyyspohjalla. Kirjoittaminen on minulle keino vaikuttaa asenteisiin. 

Tähän hetkeen haluan suositella Ann-Mari Leinosen ja Meeri Koutaniemen kirjaa Vahvaksi rikotut. Siinä mennään lujaa pahuuden porteille. Itse en ole vielä lukenut kirjaa koska haluan lukea sen rauhassa ja todennäköisesti pystyn lukemaan vain pieniä pätkiä kerrallaan. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen  väkivalta on julmimpia asioita mitä voin kuvitella. Tunnen suurta vihaa jo siitä, että näiden julmien tekojen tekijät ovat selvinneet muiden hyväksynnällä ja hyssyttelyllä ilman rangaistuksia. Vihdoin jäävuoren huippu alkaa murtua ja uskon vahvasti, että pienin askelin nämä järkyttävät teot tulevat seurauksineen näkyviksi. 

Vahvaksi rikotut

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Mitä sinulle kuuluu ?

linpitämättömyyden asenne on tämän päivän yhteiskuntamme poltinmerkki, joka jättää pitkät jäljet tulevaisuuteen.                                                        - Jasmin -


Toisten ihmisten huomioiminen tuntuu olevan katoavaa perinnettä. Lasittuneet katseet minättömyyden yksinäisyydessä ovat keskittyneet luomaansa reviiriin. Jos toinen ihminen kävelee vastaan, tämän velvollisuus on väistää. Erityisen hyvin tämän huomaa kun oma suunta poikkeaa valtavirran ihmismassoista. Ei enää tiedä, mistä välistä pääsisi itse eteenpäin.

Kuvittelemme elävämme suvaitsevaisuuden ilmapiirissä, mutta verkko tuntuu kiristyvän entisestään. Suvaitsevaisina itseään pitävät eivät suvaitse mielipiteitä, joita he eivät tunnusta. Tuntuu, että on olemassa vain oikeita tai vääriä mielipiteitä. Mutta olemme unohtaneet, ettei ole olemassa oikeita tai vääriä mielipiteitä. Koska ne ovat vain mielipiteitä. Ilman mielipiteiden vaihtoa mikään ei kehity. Vai haluammeko yhteiskunnan, joka on ahdistuneisuuden vankila sanojen polttaessa ihmisiä roviolla? Nykyinen rovio ei ole enää noitarovio, se on yhteiskuntamme luoma vankila ihmisille, jotka eivät halua vaieta. On olemassa median välityksellä leviävä lynkkauslaitos, jonka tuomiot ovat äärettömän epäoikeudenmukaisia. On lyhytnäköisen typerää olla kysymättä ja pohtia, miksi vain oma mielipide olisi se oikea.  Jokainen haluaa olla oikeassa, mutta unohdamme, etteivät asiat ole mustavalkoisia, vaan ne sisältävät elämän sävyjen kirjon.

Tommy Hellsten on erittäin viisaasti kirjoittanut: "Kaikki  puhuvat ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, kukaan ei puhu ihmisvelvollisuuksista." Emme millään pysty luomaan yhteiskuntaa, jossa jokaisen toive toteutuisi, eikä se ole yhteiskunnan tehtävä. Emme voi pelastaa kaikkia vaikka kuinka haluaisimme. Veronmaksajien taakka on siihen liian suuri, etenkin kun vain pieni osa rahoista saavuttaa oikean määränpäänsä. 

Välinpitämättömyyden asenteella tarkoitan nyky-yhteiskunnan kaukokatseisuutta näkemättä lähelle ja siitä aiheutuvaa ahdinkoa. Uutiset maailmalta ovat olohuoneissamme mutta suljemme silmämme paikallisuutisilta. Jätämme takapihamme vartioimatta. Emme huomaa läheistemme kipuilua. 

Mielenterveysongelmat ovat nykypäivää. Haluamme luoda yhteiskunnan, jossa ei ole ongelmia. Ajattelemme, että joku muu hoitaa. Suljemme silmämme läheistemme pahoinvoinnilta. Niin helppoa kuitata kaikki:  "Ei koske minua". Kunnes löydämme ruumiin, jonka elämä olisi voinut vielä jatkua. Kaikki olisi voinut olisi olla toisin jos vain olisimme uskaltaneet kysyä: "Mitä sinulle kuuluu" ?????














                                                                       






keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kahdeksas vuosipäivä


23.10.2018 tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta entisen elämäni vajoamisesta/katoamisesta avaruuden "mustaan aukkoon" ja uudelleen tähdeksi "syntymisestä" taivaalle. Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogiani marraskuussa 2014, sain vielä toisinaan itkuisia ahdistuskohtauksia ilman "näkyvää" syytä. Olin jo pitkällä selviytymisessäni ja opettelin uuden elämäni askelia Mikon rinnalla. Terapeuttini varoitteli raiskauksen jälkien vaikutuksesta parisuhteeseen. Tiedostamaton tietoisuuteni (viisas alitajuntani) toimi - ja toimii edelleen - luotsinani sankan sumun ympäröimässä merellisessä yksinäisyydessä. Se ei antanut aaltojen nielaista yksinäistä ja viimeisillä voimillaan lautasta kiinni pitävää haaksirikkoista. 

Alkutaival Mikon rinnalla oli parhaimpina hetkinään täydellistä tähtien kimmellystä ja sydänten suklaakuorrutusta. Mutta vaikka tiesin, mitä halusin (Mikon osaksi elämääni), vajosin välillä täydelliseen itseinhon ja itsesäälin transsiin ja uskoin, ettei kukaan - ja etenkään Mikko -  voisi koskaan oppia rakastamaan minua. Eihän kukaan voinut rakastaa minua, höppänää sähikäistä! Enkä ennen Mikkoa olisikaan halunnut ketään vierelleni. Onneksi Mikko jaksoi rinnallani tämän vaikean ajan. 

Enää en vaivu yllättävään itkuun ja vajoa ahdistuksen synkkyyteen. Tai no koulun aikana muutamia kertoja, mutta sillä oli selkeä syynsä. Opiskelu kaikkine tehtävineen ja harjoitteluineen oli rankkaa, mutta olen kiitollinen, että olen saanut kokea sen. Kesäkuisen valmistumiseni jälkeen palasin cittariin uusien haasteiden pariin ja olen onnellinen. Ja miten paljon nautin rankan ja aikaa vievän opiskelun jälkeen vapaammasta vapaa-ajasta ja "normaalista" arjesta! Ihan luksusta, kun ei tarvitse miettiä koulutehtäviä! En kyllä olisi opiskelun alussa 2017 tammikuussa uskonut, että löydän itseni sittenkin cittarista! En usko pystyväni toimimaan mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitajana. En pystyisi kohtaamaan etenkään seksuaalissävytteistä väkivaltaa enkä "hoitamaan" esimerkiksi raiskaajia. Ne olisivat harvinaisia tilanteita, mutta niitä on. En voi ottaa riskiä, etten osaisi silloin toimia ammattimaisesti ja tiedän jo, etten osaisi. Voitte lukea rivien välistä, mitä tapahtuisi. 

Raiskauksestani on jo pitkä aika ja se on osa menneisyyttäni. Koen vahvimpana selviytymistä tukevana tekijänäni olleen sen, että uskalsin kohdata tunteeni. Sen kaiken paskan, vihan, oman aggressiivisuuteni, pelkoni, voimattomuuteni, heikkouteni ja haavoittuvuuteni. Vaikeaa oli kohdata myös oma itsensä, ja oppia elämään uuden minäni ja minuuteni kanssa. Vasta jälkeenpäin sitä ymmärtää, miten kaikki muuttui. Koko paletti.  Höpsökäisyytenikin  muutti muotoaan :)

Selviytymisestäni iso kiitos kuuluu ystävälleni Jaanalle, jolle pystyin kertomaan heti tapahtuneen jälkeen hulluimpiakin ajatuksiani ja jonka kanssa sain heittää mustinta huumoria. Sain olla oma itseni. Alussa uin syvissä vesissä, mutta Jaanan kanssa sain välillä nauraa kun siltä tuntui. Synkkyyden mustissa aukoissa oli tähdenlentoja ja ne hetket on taltioituna sieluni syvyyksiin. Aina ja ikuisesti. Kiitos teille kaikille, jotka olitte kokoamassa kanssani elämäni palapeliä tietämättä lopputuloksesta. Vaikka olin päättänytkin selviytyä, mikään ei koskaan ole varmaa. Onneksi en luovuttanut, koska silloin en olisi koskaan kokenut nykyisiä elämäni tähtihetkiä. 








keskiviikko 1. elokuuta 2018

Kolikon kääntöpuoli

Tämä blogikirjoitus on omistettu ihmisille, joiden takia poliisi kysyy raiskatuilta: "Puhutko varmasti totta?". Raiskausrikoksissa kolikolla on kääntöpuolensa. Rikoksista raiskausrikokset ovat vaikeimmin selvitettäviä, koska useimmiten on vain sana sanaa vastaan  ja todisteet ovat heikot. Heikot todisteet eväävät usein syytteen nostamisen ja asian päätymisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.  Siksi, koska raiskaurikoksissa poliisit pääsevät harvemmin käsittelemään rikosta tuoreeltaan. Siksi, koska raiskauksen kohteeksi joutuneet tekevät rikosilmoituksen useimmiten pitkän ajan päästä tapahtuneesta.

Keskustelin aiheesta raiskaustani tutkineiden poliisien kanssa jo vuonna 2010. Sain tietää, että perusteettomia raiskausilmoituksia tehtailtiin eniten pikkujoulujen aikaan. Perusteina saattoivat olla myös kaduttava syrjähyppy, lasten tapaamisen evääminen puolisolta erotilanteissa tai  mielipuolinen vallankäyttö.

Olen jo aiemmin blogissani todennut, että perusteeton raiskausilmoitus on mielestäni  pahin mahdollinen kunnianloukkaus. Valitettavasti myös luultua yleisempää.

Haluan tuoda tämän vaietun asian esiin senkin uhalla, että tiedän saavani varmasti paskaa niskaani. Antaa tulla vaan. Kuuntelen, jos asia perustellaan hyvin. Muuten korvani ovat kuurot.

Tämä blogi on omistettu tuntemalleni tärkeälle ihmiselle, joka kärsii todennäköisesti syyttömänä vankilassa tuomiotaan.  Henkilölle, jolla ei ole mahdollisuutta puolustautua. Vaikka olen itse joutunut raiskauksen uhriksi, katson asioita monesta näkökulmasta.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Muutos

            Sinun tulee olla se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.    - Gandhi -



Suunnitelmat sulkeutuvat ja muuttavat muotoaan. Harvemmin mikään menee alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Ei minullakaan. Pienen hetken ehdin murehtia ja mietin, valitsinko väärän polun palaamalla entisen työni pariin.  Elämä antoi vastauksen nopeammin kuin ikinä olisin arvannutkaan. Kuukausi Ison Omenan cittarissa on takana ja olen onnellinen uusien haasteideni parissa. Oli myös ihana palata asiakaspalvelun pariin. On helppoa työskennellä hyvässä työporukassa. Minulle selvisi melko pian, että tein oikean ratkaisun itseni kannalta.

Haaveilin myös jatkavani seksuaalineuvojaksi. Lähihoitajakoulutukseni oli kuitenkin tiivistetty liian tiukaksi paketiksi ja se vei voimat. En halua jatkaa enää opiskelua. Nyt haluan taas elää normaalia (???) arkea. Lisäksi ikää tulee koko ajan lisää ja haluan mahdollisimman pian päästä työskentelemään raiskattujen parissa. Eräs minulle tärkeä henkilö sitten ratkaisi asian ehdottomalla, että haen vapaaehtoiseksi, joka toimii tukihenkilönä. Itse en ollut edes tajunnut kyseistä vaihtoehtoa. Aina kannattaa avata suunsa ja kertoa haaveistaan. Lähihoitajakoulutuskaan ei mennyt hukkaan, koska opin tietämään vahvuuteni ja kehitystarpeeni. Siispä tuumasta toimeen, haen syksyllä järjestettävään vapaaehtoiskoulutukseen. En voi kertoa siitä enempää, mutta se olisi niin  mun juttuni!

Tänään minulta kysyttiin, mikä minua vetää raiskattujen pariin tekemään työtä heidän kanssaan. Jäin miettimään kysymystä, koska en osannut vastata tyhjentävästi. Toivoisin pystyväni kannustamaan raiskattua tekemään rikosilmoituksen ja olisin tukena esim. oikeudenkäynnissä. Ohjaisin terapiaan ja etsisin tietoa eri terapiamuodoista yhdessä asiakkaan kanssa ja valitsisimme sen yhdessä. Haluaisin tuoda myös iloa raiskatun elämään. Tuskin puhuisin omasta kokemuksestani mitään, koska meillä jokaisella on omat yksilölliset selviytymiskeinomme. Minun selviytymiskeinoni eivät sovi kaikille. Ainut, mikä on kaikille yhteistä, on asian käsittelemisen tärkeys. Hautaamalla tapahtuneen syvälle sisimpäänsä panssaroi itsensä kovaan ulkokuoreen. Jonain päivänä pahin vihollinen - käsittelemätön tuska- hyökkääkin ihmisen sisuksista tulivuoren kuuman laavan tavoin tuhoten ihmisen ja ehkäpä myös hänen lähipiirinsä.

Syy, miksi pidän asiaa esillä, on yhä se, että toivoisin voivani vaikuttaa raiskausoikeudenkäynteihin ja raiskatuille luomaan toivoa elämän pimeimpiin tapahtumiin. Käsittääkseni käräjäoikeuden tuomareiden lakiopintoihin ei sisälly koulutusta psykologiasta tai esimerkiksi trauman vaikutuksesta raiskattuun. Haluaisin tuoda esiin sen, että raiskauksen tapahduttua uhri voi olla erittäin normaali, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Omasta kokemuksestani voin kertoa sen, ettei raiskausiltana kukaan olisi edes voinut arvata, mitä minulle oli tapahtunut. Lähdin bilettämään. Halusin sulkea tapahtuneen pois elämästäni.