keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Mitä sinulle kuuluu ?

linpitämättömyyden asenne on tämän päivän yhteiskuntamme poltinmerkki, joka jättää pitkät jäljet tulevaisuuteen.                                                        - Jasmin -


Toisten ihmisten huomioiminen tuntuu olevan katoavaa perinnettä. Lasittuneet katseet minättömyyden yksinäisyydessä ovat keskittyneet luomaansa reviiriin. Jos toinen ihminen kävelee vastaan, tämän velvollisuus on väistää. Erityisen hyvin tämän huomaa kun oma suunta poikkeaa valtavirran ihmismassoista. Ei enää tiedä, mistä välistä pääsisi itse eteenpäin.

Kuvittelemme elävämme suvaitsevaisuuden ilmapiirissä, mutta verkko tuntuu kiristyvän entisestään. Suvaitsevaisina itseään pitävät eivät suvaitse mielipiteitä, joita he eivät tunnusta. Tuntuu, että on olemassa vain oikeita tai vääriä mielipiteitä. Mutta olemme unohtaneet, ettei ole olemassa oikeita tai vääriä mielipiteitä. Koska ne ovat vain mielipiteitä. Ilman mielipiteiden vaihtoa mikään ei kehity. Vai haluammeko yhteiskunnan, joka on ahdistuneisuuden vankila sanojen polttaessa ihmisiä roviolla? Nykyinen rovio ei ole enää noitarovio, se on yhteiskuntamme luoma vankila ihmisille, jotka eivät halua vaieta. On olemassa median välityksellä leviävä lynkkauslaitos, jonka tuomiot ovat äärettömän epäoikeudenmukaisia. On lyhytnäköisen typerää olla kysymättä ja pohtia, miksi vain oma mielipide olisi se oikea.  Jokainen haluaa olla oikeassa, mutta unohdamme, etteivät asiat ole mustavalkoisia, vaan ne sisältävät elämän sävyjen kirjon.

Tommy Hellsten on erittäin viisaasti kirjoittanut: "Kaikki  puhuvat ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, kukaan ei puhu ihmisvelvollisuuksista." Emme millään pysty luomaan yhteiskuntaa, jossa jokaisen toive toteutuisi, eikä se ole yhteiskunnan tehtävä. Emme voi pelastaa kaikkia vaikka kuinka haluaisimme. Veronmaksajien taakka on siihen liian suuri, etenkin kun vain pieni osa rahoista saavuttaa oikean määränpäänsä. 

Välinpitämättömyyden asenteella tarkoitan nyky-yhteiskunnan kaukokatseisuutta näkemättä lähelle ja siitä aiheutuvaa ahdinkoa. Uutiset maailmalta ovat olohuoneissamme mutta suljemme silmämme paikallisuutisilta. Jätämme takapihamme vartioimatta. Emme huomaa läheistemme kipuilua. 

Mielenterveysongelmat ovat nykypäivää. Haluamme luoda yhteiskunnan, jossa ei ole ongelmia. Ajattelemme, että joku muu hoitaa. Suljemme silmämme läheistemme pahoinvoinnilta. Niin helppoa kuitata kaikki:  "Ei koske minua". Kunnes löydämme ruumiin, jonka elämä olisi voinut vielä jatkua. Kaikki olisi voinut olisi olla toisin jos vain olisimme uskaltaneet kysyä: "Mitä sinulle kuuluu" ?????














                                                                       






keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kahdeksas vuosipäivä


23.10.2018 tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta entisen elämäni vajoamisesta/katoamisesta avaruuden "mustaan aukkoon" ja uudelleen tähdeksi "syntymisestä" taivaalle. Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogiani marraskuussa 2014, sain vielä toisinaan itkuisia ahdistuskohtauksia ilman "näkyvää" syytä. Olin jo pitkällä selviytymisessäni ja opettelin uuden elämäni askelia Mikon rinnalla. Terapeuttini varoitteli raiskauksen jälkien vaikutuksesta parisuhteeseen. Tiedostamaton tietoisuuteni (viisas alitajuntani) toimi - ja toimii edelleen - luotsinani sankan sumun ympäröimässä merellisessä yksinäisyydessä. Se ei antanut aaltojen nielaista yksinäistä ja viimeisillä voimillaan lautasta kiinni pitävää haaksirikkoista. 

Alkutaival Mikon rinnalla oli parhaimpina hetkinään täydellistä tähtien kimmellystä ja sydänten suklaakuorrutusta. Mutta vaikka tiesin, mitä halusin (Mikon osaksi elämääni), vajosin välillä täydelliseen itseinhon ja itsesäälin transsiin ja uskoin, ettei kukaan - ja etenkään Mikko -  voisi koskaan oppia rakastamaan minua. Eihän kukaan voinut rakastaa minua, höppänää sähikäistä! Enkä ennen Mikkoa olisikaan halunnut ketään vierelleni. Onneksi Mikko jaksoi rinnallani tämän vaikean ajan. 

Enää en vaivu yllättävään itkuun ja vajoa ahdistuksen synkkyyteen. Tai no koulun aikana muutamia kertoja, mutta sillä oli selkeä syynsä. Opiskelu kaikkine tehtävineen ja harjoitteluineen oli rankkaa, mutta olen kiitollinen, että olen saanut kokea sen. Kesäkuisen valmistumiseni jälkeen palasin cittariin uusien haasteiden pariin ja olen onnellinen. Ja miten paljon nautin rankan ja aikaa vievän opiskelun jälkeen vapaammasta vapaa-ajasta ja "normaalista" arjesta! Ihan luksusta, kun ei tarvitse miettiä koulutehtäviä! En kyllä olisi opiskelun alussa 2017 tammikuussa uskonut, että löydän itseni sittenkin cittarista! En usko pystyväni toimimaan mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitajana. En pystyisi kohtaamaan etenkään seksuaalissävytteistä väkivaltaa enkä "hoitamaan" esimerkiksi raiskaajia. Ne olisivat harvinaisia tilanteita, mutta niitä on. En voi ottaa riskiä, etten osaisi silloin toimia ammattimaisesti ja tiedän jo, etten osaisi. Voitte lukea rivien välistä, mitä tapahtuisi. 

Raiskauksestani on jo pitkä aika ja se on osa menneisyyttäni. Koen vahvimpana selviytymistä tukevana tekijänäni olleen sen, että uskalsin kohdata tunteeni. Sen kaiken paskan, vihan, oman aggressiivisuuteni, pelkoni, voimattomuuteni, heikkouteni ja haavoittuvuuteni. Vaikeaa oli kohdata myös oma itsensä, ja oppia elämään uuden minäni ja minuuteni kanssa. Vasta jälkeenpäin sitä ymmärtää, miten kaikki muuttui. Koko paletti.  Höpsökäisyytenikin  muutti muotoaan :)

Selviytymisestäni iso kiitos kuuluu ystävälleni Jaanalle, jolle pystyin kertomaan heti tapahtuneen jälkeen hulluimpiakin ajatuksiani ja jonka kanssa sain heittää mustinta huumoria. Sain olla oma itseni. Alussa uin syvissä vesissä, mutta Jaanan kanssa sain välillä nauraa kun siltä tuntui. Synkkyyden mustissa aukoissa oli tähdenlentoja ja ne hetket on taltioituna sieluni syvyyksiin. Aina ja ikuisesti. Kiitos teille kaikille, jotka olitte kokoamassa kanssani elämäni palapeliä tietämättä lopputuloksesta. Vaikka olin päättänytkin selviytyä, mikään ei koskaan ole varmaa. Onneksi en luovuttanut, koska silloin en olisi koskaan kokenut nykyisiä elämäni tähtihetkiä. 








keskiviikko 1. elokuuta 2018

Kolikon kääntöpuoli

Tämä blogikirjoitus on omistettu ihmisille, joiden takia poliisi kysyy raiskatuilta: "Puhutko varmasti totta?". Raiskausrikoksissa kolikolla on kääntöpuolensa. Rikoksista raiskausrikokset ovat vaikeimmin selvitettäviä, koska useimmiten on vain sana sanaa vastaan  ja todisteet ovat heikot. Heikot todisteet eväävät usein syytteen nostamisen ja asian päätymisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.  Siksi, koska raiskaurikoksissa poliisit pääsevät harvemmin käsittelemään rikosta tuoreeltaan. Siksi, koska raiskauksen kohteeksi joutuneet tekevät rikosilmoituksen useimmiten pitkän ajan päästä tapahtuneesta.

Keskustelin aiheesta raiskaustani tutkineiden poliisien kanssa jo vuonna 2010. Sain tietää, että perusteettomia raiskausilmoituksia tehtailtiin eniten pikkujoulujen aikaan. Perusteina saattoivat olla myös kaduttava syrjähyppy, lasten tapaamisen evääminen puolisolta erotilanteissa tai  mielipuolinen vallankäyttö.

Olen jo aiemmin blogissani todennut, että perusteeton raiskausilmoitus on mielestäni  pahin mahdollinen kunnianloukkaus. Valitettavasti myös luultua yleisempää.

Haluan tuoda tämän vaietun asian esiin senkin uhalla, että tiedän saavani varmasti paskaa niskaani. Antaa tulla vaan. Kuuntelen, jos asia perustellaan hyvin. Muuten korvani ovat kuurot.

Tämä blogi on omistettu tuntemalleni tärkeälle ihmiselle, joka kärsii todennäköisesti syyttömänä vankilassa tuomiotaan.  Henkilölle, jolla ei ole mahdollisuutta puolustautua. Vaikka olen itse joutunut raiskauksen uhriksi, katson asioita monesta näkökulmasta.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Muutos

            Sinun tulee olla se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.    - Gandhi -



Suunnitelmat sulkeutuvat ja muuttavat muotoaan. Harvemmin mikään menee alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Ei minullakaan. Pienen hetken ehdin murehtia ja mietin, valitsinko väärän polun palaamalla entisen työni pariin.  Elämä antoi vastauksen nopeammin kuin ikinä olisin arvannutkaan. Kuukausi Ison Omenan cittarissa on takana ja olen onnellinen uusien haasteideni parissa. Oli myös ihana palata asiakaspalvelun pariin. On helppoa työskennellä hyvässä työporukassa. Minulle selvisi melko pian, että tein oikean ratkaisun itseni kannalta.

Haaveilin myös jatkavani seksuaalineuvojaksi. Lähihoitajakoulutukseni oli kuitenkin tiivistetty liian tiukaksi paketiksi ja se vei voimat. En halua jatkaa enää opiskelua. Nyt haluan taas elää normaalia (???) arkea. Lisäksi ikää tulee koko ajan lisää ja haluan mahdollisimman pian päästä työskentelemään raiskattujen parissa. Eräs minulle tärkeä henkilö sitten ratkaisi asian ehdottomalla, että haen vapaaehtoiseksi, joka toimii tukihenkilönä. Itse en ollut edes tajunnut kyseistä vaihtoehtoa. Aina kannattaa avata suunsa ja kertoa haaveistaan. Lähihoitajakoulutuskaan ei mennyt hukkaan, koska opin tietämään vahvuuteni ja kehitystarpeeni. Siispä tuumasta toimeen, haen syksyllä järjestettävään vapaaehtoiskoulutukseen. En voi kertoa siitä enempää, mutta se olisi niin  mun juttuni!

Tänään minulta kysyttiin, mikä minua vetää raiskattujen pariin tekemään työtä heidän kanssaan. Jäin miettimään kysymystä, koska en osannut vastata tyhjentävästi. Toivoisin pystyväni kannustamaan raiskattua tekemään rikosilmoituksen ja olisin tukena esim. oikeudenkäynnissä. Ohjaisin terapiaan ja etsisin tietoa eri terapiamuodoista yhdessä asiakkaan kanssa ja valitsisimme sen yhdessä. Haluaisin tuoda myös iloa raiskatun elämään. Tuskin puhuisin omasta kokemuksestani mitään, koska meillä jokaisella on omat yksilölliset selviytymiskeinomme. Minun selviytymiskeinoni eivät sovi kaikille. Ainut, mikä on kaikille yhteistä, on asian käsittelemisen tärkeys. Hautaamalla tapahtuneen syvälle sisimpäänsä panssaroi itsensä kovaan ulkokuoreen. Jonain päivänä pahin vihollinen - käsittelemätön tuska- hyökkääkin ihmisen sisuksista tulivuoren kuuman laavan tavoin tuhoten ihmisen ja ehkäpä myös hänen lähipiirinsä.

Syy, miksi pidän asiaa esillä, on yhä se, että toivoisin voivani vaikuttaa raiskausoikeudenkäynteihin ja raiskatuille luomaan toivoa elämän pimeimpiin tapahtumiin. Käsittääkseni käräjäoikeuden tuomareiden lakiopintoihin ei sisälly koulutusta psykologiasta tai esimerkiksi trauman vaikutuksesta raiskattuun. Haluaisin tuoda esiin sen, että raiskauksen tapahduttua uhri voi olla erittäin normaali, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Omasta kokemuksestani voin kertoa sen, ettei raiskausiltana kukaan olisi edes voinut arvata, mitä minulle oli tapahtunut. Lähdin bilettämään. Halusin sulkea tapahtuneen pois elämästäni.






torstai 19. heinäkuuta 2018

Perääntyminen

Valmistuin mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitajaksi kesäkuussa. 1,5 vuoden opintoni sisälsivät viisi harjoittelujaksoa mm. vanhusten palvelutalossa, päiväkodissa, mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä, asunto ensin -periaatteella toimivassa nuorten asumisyksikössä sekä kolmannen sektorin matalan kynnyksen asukastalossa.
Kuten ounastelinkin, väkivallan pelkoni heräsi. Sitä ruokkivat muutama yksiköissä tapahtunut välikohtaus sekä raskaimmin miesystäväni yllättäen kohtaama pahoinpitelytilanne, jossa hänen kimppuunsa hyökkäsi sekakäyttäjä. Miesystäväni oli kuvaamassa kettuja ja tämä mies yllätti hänet. Onneksi Mikko on rauhallinen eikä provosoinut tilannetta. Koomista oli, että tämä mies luuli Mikkoa rikolliseksi ja soitti Mikolta anastamallaan puhelimella poliisit. 

Hävettävintä on myöntää, etten koskaan todennäköisesti tule toimimaan lähihoitajan työssä. Toisaalta lähdin lähihoitajakoulutukseen, koska se oli vaatimuksena seksuaalineuvojakoulutuksessa. Seksuaalineuvojaksi halusin tähdätä, koska haluaisin työskennellä  raiskattujen kanssa. Näillä näkymin tulen toteuttamaan haavettani vapaaehtoistyössä. 

Koulutukseni ei mennyt hukkaan vaan olen päässyt seuraamaan lähietäisyydeltä syrjäytymisen erilaisia kuvioita ja harjoitteluissani olen päässyt tutustumaan mielenkiintoisiin  ihmisiin. Mikään ei koskaan ole mustavalkoista, vaikka siltä usein näyttääkin. 

Suurimman taisteluni olen käynyt itseni kanssa. Viime kevät oli rankka. Vaikeinta on kuitenkin tunnustaa itselleen, ettei itsestään ole lähihoitajan työhön. En halua enkä pysty tekemään työtä, jossa en voi olla oma itseni. En koskaan halua tehdä työtäni puolikkaalla sydämellä.  Peräännyn, koska se on väärin asiakkaitani kohtaan. Ja minä todellakin kunnioitan heitä. On vaan pakko todeta, ettei minun toimintatapani tai ajatukseni sovellu järjestelmään. Tulen toteuttamaan sitä muulla tavalla. 

Tammikuussa minun oli tehtävä ratkaisuja ja palasin nyt heinäkuussa Ison Omenan cittariin uusien haasteiden parissa. Nyt tuntuu hyvältä, vaikka kaikkea en hallitsekkaan. Olen vihdoinkin kotona. 









sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Me too

    Olemme luoneet nykyisen maailman ajattelullamme, joten  emme voi muuttaa sitä ilman,  että muutamme ajattelutapaamme.         - Albert Einstein -


Kirjoittamisessani on ollut kahden kuukauden tauko. Olen naimisissa lähihoitajan opintojeni kanssa. Tällä hetkellä suoritan päihdepuolen harjoitteluani tuetun asumisen yksikössä Helsingissä. Palvelu järjestetään asunto ensin- periaatteella ja kohderyhmänä ovat helsinkiläiset pitkäaikaisasunnottomat nuoret. Harjoitteluni kestää seitsemän viikkoa, joista kaksi on takana. Olen kiitollinen päästessäni tutustumaan  lähietäisyydeltä elämän eri syvyyksiin ja toimimaan matkakumppanina pienen ohikiitävän hetken. Toivottavasti lyhyestä matkakumppanuudesta huolimatta jättäisin jälkiäkin vierailustani ainakin muutaman asukkaan mieleen.

Haastavinta uuden ammatin oppimisessa itselläni on löytää oma tapani työskennellä ja rakentaa omaa ammatillisuuttani. Tai no haastavinta ovat ehdottomasti kirjalliset tehtävät, joita riittää! Olen viihtynyt erinomaisesti ja jokainen päivä on erilainen. Olen päässyt myös tutustumaan Helsingin palveluihin. Lisäksi työkaveritkin ovat mukavia. Sinnikkyys ja kärsivällisyys ovat vahvimpia työkalujani. Opin näiden piirteiden tärkeän merkityksen omassa toipumisprosessissani. Tiedän, miltä tuntuu ajan pysähtyneisyys ja ikuisuudelta tuntuva epäusko omaan toipumiseen. Tiedän myös, että aina on toivoa. Sitä on tietenkin vaikea uskoa, ennen kuin omin silmin näkee. Koen tärkeäksi viedä toivon "sanomaa" eteenpäin.

Me too -kampanjan myötä seksuaalinen häirintä on noussut otsikoihin. Ja erittäin hyvä niin, aiheesta pitäisi tehdä "arkipäiväisempi" puheenaihe, jotta häpeän leima poistuisi ja kiinnitettäisiin huomiota seksuaalisen häirinnän yleisyyteen. Itse koen kuitenkin tärkeämmäksi pohtia keinoja, millä seksuaalista ahdistelua ja etenkin seksuaalista väkivaltaa voitaisiin ehkäistä. Raiskaajia ja itsestään liikaa kuvittelevia limaisia iljetyksiä tulee aina olemaan, niin kauan kuin maapallolla on ihmisiäkin. Samoin kuin murhaajia ja rikollisiakin. Olisihan se ihanaa, jos pystyisimme vaikuttamaan tällaisten ihmisten ajatusmaailmaan. Se on kuitenkin vaaleanpunaisten pilvilinnojen harhaa, epärealistista.  

Koska emme useinkaan voi muuttaa "tekijää", on keksittävä muita keinoja. Mielestäni kouluissa pitäisi jo ala-asteella kertoa lapsille myös elämän todellisista vaaroista. Yläasteella seksuaalikasvatuksen oppitunteja. Kertoa fyysisestä koskemattomuudesta ja opettaa ymmärtämään omat rajansa. Kertoa millaiset teot ovat väärin ja keneltä voisi hakea turvaa jne. Opettaa lasta puolustamaan itseään. Kertoa, että  "terve" seurustelusuhde ei sisällä pakottamista eikä lyömistäkään.  Toki helpommin sanottu kuin tehty. Voi kunpa voisimme tehdä niin tukalat olot raiskaajille, että esimerkin voima vähentäisi seksuaalista väkivaltaa. Kirjoitin aiemmin vaaleanpunaisten pilvilinnojen epärealistisuudesta, vaaleanpunaisia ovat myös omat toiveikkaat ajatukseni...








                                         

torstai 28. joulukuuta 2017

Hyvää uutta vuotta!

                  Aiemman kokemuksen tulisi olla majakka, joka näyttää meille tietä,
                  eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme.   - tuntematon -               
                                                                 
Vuosi lähihoitajaopintoja on onnistuneesti takana. Vaikka vuoden ensimmäisessä harjoittelussa ja myös opiskelutottumuksissa kohtasinkin rankkoja haasteita, tässä ollaan! Onneksi en ennen opiskelua osannut kuvitella, kuinka aikaavieviä ja vaativia tutkintosuunnitelmien, itsearviointien, hoitosuunnitelmien, asiakassuunnitelmien ja kuntoutussuunnitelmien ym. kirjoitelmien tekeminen oli.  Onneksi meidän luokallamme oli hyvä vertaistukiryhmä. Samalla optimistisuudella lähden suorittamaan valitsemaani mielenterveys- ja päihdepuolen osaamisalaa. Jotkut ovat ihmetelleet, olenko ihan varma valinnastani tai jopa epäilleet huolestuneena pärjäämistäni, koska alahan on haastava.

 Monet raiskatuksi tai hyväksikäytetyksi joutuneet kipuilevat tälläkin hetkellä mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa. Oma kokemukseni auttoi minua käsittämään, miten helposti voi paeta/luisua päihteiden hetkeksi helpottavaan valemaailmaan, kun ei vähäisillä voimillaan jaksa kohdata todellisuutta. Itselläni oli hyvä tukiverkosto, mutta entä sellaisilla, joilla sitä ei ole? Yhtälailla masentuneita vähätellään, eikä ymmärretä kun voimat on oikeasti ihan loppu eikä jaksa hakea itselleen apua tai edes tavata ketään. Tai jos masentuneella sattuukin välillä olemaan hyvä päivä ja hän hymyilee ja on meikannut, niin voiko se olla oikeasti masentunut? Nauru ja elämisen ilo on se, mitä he eniten kaipaavat ja tarvitsevat jaksaakseen uskoa seuraavaan päivään. Välinpitämättömyyden asenne on tämän päivän yhteiskuntamme poltinmerkki, joka jättää pitkät jäljet tulevaisuuteen. 

Tuleva vuosi on itselleni täynnä kysymysmerkkejä. Valmistun juhannukseen mennessä. Opintovapaa Ruoholahden citymarketista jatkuu lokakuun loppuun. Tammikuussa on tehtävä päätöksiä. Saattaa olla, että palaan väliaikaisesti asiakaspalveluun. Haaveenani on jatkaa seksuaalineuvojaksi, mutta ajankohta on vielä avoin. Katsotaan, mitä elämä eteen tuo. Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni <3

                         Kuva: Mikko Joensivu