Ensi askel avoimuuteen

Olin kiitollinen, että en seurustellut. Raiskaus olisi tuonut omat haasteensa parisuhteeseen. Minulla oli täysi työ itseni selviämisen kanssa, en olisi jaksanut enää tehdä töitä parisuhteen eteen. Kumppanini olisi jäänyt paitsioon pitkäksi aikaa. Seksielämäkään ei olisi ollut ensimmäisenä mielessäni. Halusin kuitenkin nopeasti raiskauskalvostani eroon. Raiskauskalvo on itse keksimäni sana raiskauksen jälkeiselle tunnekylmyydelle ja turtuneisuudelle. Tarkoitan sillä tilaa, jossa seksuaalinen ilo ja kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ovat pakastettuina odottamassa auringon ensimmäisiä säteitä sulaakseen.

Kumppanista olisi varmasti tuntunut pahalta seurata tunneviidakossa räpiköimistäni ja hän olisi nähnyt lähietäisyydeltä minussa tapahtuneet muutokset. En olisikaan enää ollut sama nainen kuin aikaisemmin. Enkä tiedä olisinko sietänyt ketään niin lähellä itseäni, minusta olisi tullut kiukutteleva känkkäränkkä. Olisin varmasti sortunut helposti itsesäälissä rypemiseen. Sinkkuna en voinut turvautua valittamiseen, seiniltä en saanut vastakaikua :D Samalla kun tarvitsin toisten huolenpitoa, tarvitsin myös omaa tilaa ympärilleni voidakseni ajatella asioita ja kohdata tapahtuneen. Suojakuoreni tarvitsi oman hapekkaan tilansa ympärilleen. Toisen liiallinen läheisyys olisi ahdistanut minua. Olin itsekäs, keskityin vain itseeni ja toipumiseeni. Se oli välttämätöntä. Suhde olisi kaatunut mahdottomuuteensa. Raiskaustrauman lisäksi olisin joutunut käsittelemään kipeitä eron jälkiä. En usko, että kukaan olisi jaksanut vierelläni, vaikka olisi rakastanutkin minua.

Sinkkuus tarkoitti myös täydellistä itsenäisyyttä. Olin vastuussa vain itselleni. Se oli sekä helpottavaa että voimaannuttavaa. Rakastin, arvostin ja kunnioitin itseäni. Olin henkisen kasvuni matkalla. Minulla oli mitä parhaimmat matkakumppanit. Ystäväni olivat tärkeänä tukena ja auttoivat minua näkemään auringon pimeyden keskellä. He saivat minut nauramaan kyynelten läpi <3

Poliisi-Riku kertoi Lainvalvojien kuvaajan olleen paikalla tapahtumailtana. Riku kysyi, voitaisiinko ohjelmassa kuulla autenttiset hätäpuheluni. Taisin hetken miettiä, mutta vastaukseni oli "joo". Lainvalvojat on dokumentaarinen televisiosarja, joka seurasi Helsingin poliisilaitoksen väkivalta-, huume- ja joukkojenhallintayksiköiden sekä järjestys- ja koirapoliisin toimintaa. Sattumalta kuvaaja oli paikalla Pasilassa kyseisenä iltana tutkijapoliisien kanssa. Onnekseni, sillä kyseinen jakso oli rankkuudesta huolimatta  mielestäni laadukas ja mielenkiintoinen. Jaksossa nähtiin raiskaajani kiinniotto. Oli upeata seurata ammattilaisten työtä. 

Raiskauksen jälkeen toimin paljolti alitajuntani ohjaamana ja siitä lähtien alitajuntani on ollut tärkein neuvonantajani.  Muistan vieläkin puhelun, jossa kerroin Rikulle haluavani jotenkin vaikuttaa asioihin, mutta en varmaan pystyisi siihen. Rikun vastaus "kyllä sä pystyt!" ratkaisi kaiken. Koska en hävennyt raiskatuksi joutumistani ja halusin raiskaajani vastuuseen tekemästään, aloin vähitellen kypsytellä mielessäni ajatusta julkisesta oikeudenkäynnistä. Pohdin paljon seurauksia ja pelkäsinkin, mutta päätin seurata alitajuntani tahtoa. Liian usein raiskaukset lakaistaan maton alle ja niiden ympärillä leijailee syvän hiljaisuuden ja häpeän varjo. Halusin rikkoa omalta osaltani tuota hiljaisuutta ja puhumattomuutta.

Kuukausi raiskauksesta

23.11.2010 oli minulle merkittävä ja tärkeä päivä. Raiskauksestani oli kulunut tasan kuukausi. Olin edelleen levoton ja voimani eivät olleet palautuneet, mutta toisinaan nautin elämästä niin paljon, että melkein unohdin tapahtuneen. Itsekseni mietin voiko raiskattu tosiaan kaiken jälkeen olla onnellinen elämästään ja melkein hävetti, sillä minä olin. Väliaikaisesti tosin. Minusta pidettiin huolta ja minä osasin myös pyytää apua ja ottaa avun vastaan, se olikin minulle kuin huumetta. Päämääräni oli selkeä: aioin selvitä tapahtuneen yli, se oli ainut vaihtoehtoni. Olin kiitollinen ystävistäni, työkavereistani, hengittämisestä, elämästä, musiikista, tutkijapoliiseista, ympärilläni olevista voimaannuttavista ihmisistä. Raadollisuuden keskellä ihmettelin ja lumoonnuin, miten kaunis elämä oli. Ehkä vajosin kuvitelmissani satumaailmojen taikametsiin. Olin löytänyt sisäisen lapseni. 

Kyseisenä päivänä kävin myös sukupuolitesteissä. Työpaikkamme erikoislääkäri huolehti myös hepatiittirokotuksista. Afrikka on hepatiitin riskialueita. Tartunnan pelko oli todellinen. Entäpä jos raiskaajallani olisi ollut hiv ja hän olisi tartuttanut sen minuun? Siitä olisi tullut minulle ikuinen poltinmerkki ja olisin koko loppuelämäni kärsinyt raiskaajalta saamasta viruksesta omassa kehossani. Konkreettinen muistutus raiskauksestani. Haavani eivät olisi milloinkaan arpeutuneet vaan tuska olisi nakertanut minua epätietoisuutena taudin etenemisestä. Vaikka nykyinen lääketiede onkin kehittänyt vastalääkkeitä virukseen, pelko menehtymisestä olisi tullut olemaan läsnä jokaisessa loppuelämäni päivässä. Kaikista pahinta olisi ollut piikkilangalla kuorrutetun seksuaalisuuteni kohtalo. Seksin ilo ja nautinto olisi kuollut, varovaisuus olisi varmasti tappanut spontaaniuden ja leikkimielisyyden. Olisin vihan kyllästyttämä ja katkeroitunut. Jos olisin saanut tartunnan, miten olisin koskaan enää pystynyt sitoutumaan parisuhteeseen ja miten kumppani olisi suhtautunut minuun? Olisin ollut ylivarovainen pelätessäni tartuttavani viruksen rakastamaani ihmiseen. Iloisesta ja suurta nautintoa tuottavasta asiasta olisi tullut kärsimys, pelolla höystettynä. Olisin tuntenut olevani ikuisesti raiskaajani vanki, viruksen kahlitsema epätoivoinen nainen. Keskeinen ja erittäin tärkeä osa minusta olisi kuollut. Vasta 6.6.2011 sain vihdoin varmistuksen työpaikkamme erikoislääkäriltä: sekä hiv että hepatiitti olivat antaneet negatiivisen tuloksen. Oli juhlan aika! Helpotus!

Samana päivänä tapasin myös ensimmäistä kertaa traumaterapeuttini Kirsin. Puhelinkeskustelumme aikana tekemäni arviot saivat vahvistuksen. Lämminhenkinen, aito, huumorintajuinen, ns. "tavallinen" ihminen. Minulla oli vahva sisäinen tunne, että olin kohdannut ihmisen, jonka avulla kiipeäisin vaikka mihin. Tiesin toki, ettei terapeuttini yksin pystyisi nostamaan minua pinnalle, minun oli itse autettava siinä. Tiesin löytäneeni juuri itselleni sopivan matkakumppanin, jonka kanssa oli hyvä lähteä tutkimaan omaa sisintään. Myöhemmin tulen kertomaan terapiasta paljastamatta  kuitenkaan yksityiskohtia, koska ne kuuluvat mielestäni ammattisalaisuuksiin :)

Siirryin helmikuussa Ruoholahden citymarkettiin. Työkaverini ovat ottaneet minut hyvin vastaan. On ollut mielenkiintoista päästä uusiin ympyröihin, vaikka ensin alkuun en tiennyt aina minne olinkaan hissillä matkalla, haha. Olen oppinut paljon uusia asioita ja välillä mokannutkin. Ruoholahdessa on hyvä olla. Elämässäni on tasapaino, jota en tainnut koskaan kokea näin vahvasti ennen raiskaustani. Uskallan olla oma itseni, vihdoinkin.

Terapeutin valinta

Työpaikkamme psykologi ehdotti minulle traumaterapiaan menoa. Hän itse ei ollut erikoistunut traumaterapiaan. Psykologi kertoi minulle tärkeät faktat terapeutin valinnasta ja siitä, että terapeutin ja autettavan suhde perustuu luottamukseen ja vastavuoroisuuteen. Itselleni oli jo heti alusta alkaen itsestäänselvyys, että tarvitsin ammattiauttajan apua. Tarvitsin avaimet tunnelukkojeni käsittelyyn ja "ohjaajan" opastamaan ja auttamaan kivisellä tiellä kulkiessani. Tarvitsin terapeutin rohkaisua ja vähän "potkaisuakin" jatkaakseni elämääni ja toipuakseni parhaalla mahdollisella tavalla. Olin myös henkisesti valmis kohtaamaan itseni. Se tulisi olemaan vaikeinta toipumisessa. Ajattelin, että koska elämä oli kylvettänyt jo minut paskassa, niin seuraavaksi aioin kylpeä puhdistuksen lähteessä. 

Olen syvästi kiitollinen, että elämä antoi minulle parhaat "työkalut" selviytymiseen, parhaat ammattilaiset tukemaan hoipertelevaa matkaani. Ihmeitä tapahtui. Ihme oli myös se, että terapeutin ja terapiamuodon valinta oli minulle yllättävän helppoa. Silmänliiketerapia kiehtoi minua jollain vastustamattomalla tavalla. Ajattelin sen sopivan hyvin alitajunnalleni, koska ajattelin siinä olevan jotain samaa kuin unien näkemisessä. Unimaailmassa menemme toiseen todellisuuteen, kiehtovan salaperäistä. Uteliaisuuteni heräsi ja kuuntelin jälleen sydämeni ääntä. Sydämen ääni tarkoittaa minulle rauhallisen levollista varmuuden tunnetta. Sen vaan tietää, se on siinä. Sydämen ääni/vaisto on nykyisin tärkein tekijä tehdessäni päätöksiä. Luotan siihen täysin. Tälläkin hetkellä kuuntelen kun sydämeni ääni neuvoo minua ottamaan askeleen kohti suurinta unelmaani. Pitää uskaltaa sanoa toiveensa ääneen. Ihmeitä tapahtuu ja muut auttavat sinua matkallasi. Saat uusia matkakumppaneita. Ei lienee yllätys, että suurin unelmani liittyy raiskausaiheeseen. Ensimmäinen askel sitä kohti on jo otettu.

Silmänliiketerapia (Eye Movement Desensitization and Reprocessing, EMDR) on suhteellisen uusi hoitomuoto. Hoitomuodon kehittäjä, amerikkalainen Francine Shapiro, keksi sattumanvaraisesti menetelmän huomatessaan, että epämiellyttävien muistikuvien aiheuttama ahdistus väheni hänen samanaikaisesti liikuttaessaan silmiään nopeasti edestakaisin. Silmänliiketerapiassa terapeutti ohjaa potilasta tarkasti, turvallisuudentunteen säilyttäen, muistelemaan ahdistavaa tapahtumaa (desensitization = poisherkistäminen) sekä pohtimaan uudelleen itse tilannetta sekä siihen liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia ja ajatuksia (reprocessing = uudelleen työstäminen). Samanaikaisesti potilas liikuttaa silmiään edestakaisin esimerkiksi seuraamalla terapeutin kättä. 

Terapeutin löytämisessä minulla oli onnea. Kriteerinä valinnalleni oli tietenkin traumaterapeutin koulutus, EMDR- tekniikan käyttö ja se, että hän työskenteli myös nuorten parissa. Sitten vain valitsin listasta nimen ja soitin hänelle. Toisella kerralla tärppäsi. Minulle tuli vahva olo jo puhelimessa kuullessani Kirsin äänen. Sanoinkin hänelle jo silloin: "sinä olet minun terapeuttini". Vaistoni kertoi puheen ja äänen perusteella, että olimme heti ns. samalla aaltopituudella. Sain ensimmäisen ajan marraskuun loppupuolelle. Elämä hymyili minulle kaiken kauheuden keskellä.