3.2.2011 Helsingin käräjäoikeus antoi välituomion. Raiskaajani passitettiin mielentilatutkimukseen perusteluina, ettei tekijä ollut suunnitellut raiskausta eikä hän ollut toiminut johdonmukaisesti tekoa tehdessään. Lisäksi puolustus vetosi tekijän aikaisempiin traumaattisiin kokemuksiin ja pahaan oloonsa. Käräjäoikeus totesi tietojen saamisen raiskaajani aikaisemmista vaiheista olevan vaikeaa. Monesti olen miettinyt muistiko raiskaajani edes oikeaa henkilöllisyyttään.
Olin tietenkin pettynyt, vaikka mielentilatutkimus olikin odotettavissa. Eniten minua ärsytti vetoaminen raiskaajani aikaisempiin traumoihin. En kokenut raiskaajani ansaitsevan hyvitystä teoilleen, etenkään etovien ja pöyristyttävien selittelyjen jälkeen, joilla hän vain yritti pelastaa oman nahkansa. Mielestäni nyky-yhteiskunnassa on paljon vastuuttomuutta, joka annetaan tekijöille anteeksi heidän pahaan oloonsa vedoten. Vastuuttomuus on suorastaan muotia ja malliesimerkkejä löytyy ihan jokaisesta yhteiskuntaluokasta, johtoportaasta lähtien.
Silmiinpistävää ovat myös epäkohdat raiskaajien ja uhrien kohteluissa. Maksamme verojen kautta raiskaajien kuntoutusta ja terapiaa (ok), mutta rikoksen kohteeksi joutuneet ovat useimmiten oman onnensa nojassa. Raiskausten uhreille pitäisi myös järjestää mahdollisimman nopeasti tapahtuneesta terapiamahdollisuus. Pitää muistaa, että raiskatuksi joutumisen jälkeen voimavarat ovat hyvin vähissä, eikä välttämättä jaksa lähteä hakemaan apua itselleen vaan on helpompi jäädä kotiinsa. Ketään ei tietenkään voi myöskään hakea kotoaan, mutta uskon matalan kynnysten auttamistahoille olevan kysyntää. Olen pitkään miettinyt (vaan en vielä keksinyt) rikosten vahingonkorvausrahojen käytettävyyttä terapiaan. Pystyttäisiinkö uhrille tarjoamaan esimerkiksi terapiaseteleitä, jotka myöhemmin vähennettäisiin korvausrahoista?
Itse tiesin tarvitsevani terapiaa mahdollisimman pian tapahtuneesta. Mitä nopeammin uskaltaa katsoa traumaansa silmiin, sitä paremmat ovat myös selviytymismahdollisuudet. Vakuutusyhtiö korvasi suurimman osan terapiastani, ei tosin ihan mukisematta. Koen päässeeni suhteellisen vähäisellä terapiamäärällä, ja varmasti juuri siksi, että pääsin terapiaan melko nopeasti tapahtuneen jälkeen ja siksi, että minulla kävi kyllä ihan uskomaton mäihä terapeutin suhteen.
