Lähihoitajaopintojeni ensimmäinen työssäoppimisviikko on takana. Harjoittelupaikkani on vanhusten palvelukodin dementiayksikkö, joka toimii myös saattohoitopaikkana. Vaitiolovelvollisuus sitoo minua, joten kerronkin vain omista tunteistani ja mietteistäni matkallani kohti uutta ammattia. Positiivista on ehdottomasti se, että saan harjoitella paikassa, jossa arvostetaan ja kunnioitetaan asukkaita ja ohjaajani toimii esikuvanani laadukkaassa hoitotyössään.
Työ on sellaista kuin ajattelinkin sen olevan. Tietenkin pelkäsin tunteikkaana luonteena itseni henkistä kestävyyttä. Vaikka olenkin vasta alan opiskelija, suojaudun työroolini taakse. Toisaalta ilman roolejakaan en tunne sääliä, koska en ole halunnut itseänikään säälittävän. Myötätunto on ihan eri juttu. Ja varmasti tulen vielä vetistelemään - kohtuuden rajoissa. Oma raiskauskokemukseni ja siitä toipuminen opettivat, ettei tapahtunutta voi muuttaa. Ainut, mitä voit muuttaa, ovat omat ajatuksesi. Hoitotyössä koen myös tärkeäksi tiedostaa, ettet voi pelastaa ketään etkä voi muuttaa kenenkään tilannetta. Voit vain suostutella asiakasta itse muuttamaan olosuhteitaan esimerkiksi syömällä terveellisemmin jne. Asiakas/potilas/asukas määrää itse elämästään. Ja niiden, jotka eivät pysty enää omasta elämästään määräämään, pitäisi saada inhimillistä, hyvää hoitoa.
Jokaiselle tekisi hyvää pysähtyä oman rajallisuutensa edessä. Eilinen on jo mennyttä, huominen ei ole varmaa, varmaa on vain tämä hetki. Olen itsekkin joutunut pohtimaan suhdettani kuolemaan työssäoppimisjaksollani. Raiskausyön kuolemanpelko on muistunut mieleeni, ei kuitenkaan mitenkään dramaattisesti. Omaa kuolemaani enemmän pelkään rakkaitteni kuolemaa. Koen raiskausyöni kuolemanpelon olleen herätys uuteen elämääni. Ja sitä se todellakin on ollut! Toivuttuani raiskauksestani laitoin koko elämäni uusiksi runsaassa kolmessa vuodessa. Elän nyt elämää, josta ennen haaveilin. Entinen tyhjyyden humina sisälläni vaihtui sieluni sateenkaareen, rikkauden tunteen täyttymykseen. Syvään kiitollisuuteen saadessani katsella elämän herkkiä terälehtiä uusin silmin. Rinnalleni sain itselleni parhaan mahdollisen matkakumppanin.
Ei elämäni toki aina helppoa ole, tässä uudessa onnellisessa elämässänikään. Tehtäväni ei ole kulkea helppoja polkuja eikä valmiiksi aurattuja teitä. Itken riittämättömyyttäni, kömpelyyttäni, oppimattomuuttani matkallani kohti tavoitteitani. Kiroan epätäydellisyyttäni ja jännittämistäni uusissa tilanteissa. Välillä manaan hölmöyttäni. Joskus on raskasta olla minä. Paljon opittavaa ja pelkään, opinko. Päätän, että opin. Päätän selvitä, tästäkin. Ja vaikein: päätän opetella olemaan liikoja jännittämättä. Pitkät opinnot ovat siis edessä, sillä saan jännittämiseni laantumaan vain ajattelumaailmaani ja sisäistä ääntäni muuttamalla. Aion pystyä siihen, luottamaan itseeni uusissa tilanteissa. Ja olemaan vaatimatta itseltäni liikoja.
