Rohkeus on sitä, että pelkää kuollakseen
ja satuloi ratsun kuitenkin.
- John Wayne -
Voi, miten monia tunteja, päiviä, kuukausia, jopa vuosia, elämästäni on kulunut pelon kruunaamassa valtakunnassa! Olen pelännyt mitä milloinkin, aiheesta ja aiheetta. En kuitenkaan koskaan ollut kokenut niin voimakkaan kylmäävää, räjähtävän raakaa, ajallisuuden pysäyttävää pelkoa, jota jouduin kokemaan raiskaustilanteessani. Pelkoa, jota ei itse tilanteessa pystynyt edes käsittämään. Varsinainen pelon kokeminen tärinäefekteineen tuli vasta myöhemmin. Sokkitila suojasi minua kestämään tilanteen järjettömyyden ja puudutti kehoni tuskan tuntemuksilta. Voimakas vihantunteeni polki pelkoa jalkoihinsa.
Tapahtuneen jälkeen tein tietoisen valinnan: kohti pelkoja! Tiedostin pian tapahtuneen jälkeen etten voinut jäädä kotiini neljän seinän sisälle. Siellä olisin ollut kaikkein vähiten turvassa, vaikka olisikin helppoa ajatella päinvastoin. Pelot voittaa vain kohtaamalla ne silmästä silmään, niinpä halusin palata mahdollisimman pian takaisin töihin, samaan paikkaan, samaan pukuhuoneeseen, asiakkaiden eteen. Töissä jouduin kohtamaan tapahtuneen yhä uudelleen ja uudelleen. Muistan yhä edelleen jämäkän asenteeni, joka työnsi hurjalla voimalla minua kohti pelkojani, mitä nopeammin kohtasin pelkojani, sen parempi. Kotonani minua olisi odottanut todennäköisesti alkoholihuuruisen tiedottomuuden tuhon tie. Tarvitsin ihmisiä kiskomaan minut pinnalle, matkakumppanikseni, katsomaan kanssani pelkoni revontulia ja pitämään minua kädestä kiinni, kun näkymä oikein huippasi.
Pelkään yhä edelleen, yhä edelleen aiheesta ja aiheetta. Joskus askeleet takanani saavat mielikuvitukseni valloilleen ja sykkeeni nopeutumaan ja kiirehdin askeleitani. Toisinaan välttelen väkijoukkoja ja yritän ennakoida tilanteita. Väkijoukkoja välttelen kuitenkin useimmiten siksi, että olen sosiaalinen erakko, kaipaan rauhaa ja tilaa ympärilleni ja saatan ahdistua pitkäkestoisessa hälinässä. Ehkä minusta on tullut vanha, haha... Väkivallan pelko ottaa minut hetkellisesti hallintaansa, mutta sitten palaan takaisin tietoisuuteen, läsnäoloon. Elämä on nyt ja tässä, ei menneisyydessä eikä vielä tulevassakaan. En voi kontrolloida elämää, joten ainoa vaihtoehto on vain luottaa ja nauttia joka hetkestä, jotka saan elää. Elämä on lahja. Kaiken läpikäymäni jälkeen ymmärrän sen vielä syvemmin ja olen kiitollinen joka päivästä.
Yllättävintä kokemusteni jälkeen on rohkeuteni ja myöskin optimistisuuteni lisääntyminen. Tällä hetkellä en tiedä tulevasta. Minulla on toki suunnitelmia ja tavoitteita, mutta varmuutta ei ole mistään. Lähihoitajaksi valmistumiseni nopeutuu johtuen ensi elokuun uudesta opetussuunnitelmasta. Keväästä tulee siis varsin tiivistahtinen opiskelujakso ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, ensi lokakuun sijasta viimeinen koulupäivä koittaa ennen juhannusta. Katsotaan sitten, mitä elämä on keksinyt varalleni ja mistä löydän oman paikkani työelämässä. Siihen asti minun on vain luotettava kaiken järjestyvän ja tehtävä oma osuuteni, välillä innosta hihkuen ja välillä ahdistuneena koulutehtävistä. Ja mikä tärkeintä, nautittava matkastani, päivä kerrallaan.
