Kahdeksas vuosipäivä

23.10.2018 tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta entisen elämäni vajoamisesta/katoamisesta avaruuden "mustaan aukkoon" ja uudelleen tähdeksi "syntymisestä" taivaalle. Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogiani marraskuussa 2014, sain vielä toisinaan itkuisia ahdistuskohtauksia ilman "näkyvää" syytä. Olin jo pitkällä selviytymisessäni ja opettelin uuden elämäni askelia Mikon rinnalla. Terapeuttini varoitteli raiskauksen jälkien vaikutuksesta parisuhteeseen. Tiedostamaton tietoisuuteni (viisas alitajuntani) toimi - ja toimii edelleen - luotsinani sankan sumun ympäröimässä merellisessä yksinäisyydessä. Se ei antanut aaltojen nielaista yksinäistä ja viimeisillä voimillaan lautasta kiinni pitävää haaksirikkoista. 

Alkutaival Mikon rinnalla oli parhaimpina hetkinään täydellistä tähtien kimmellystä ja sydänten suklaakuorrutusta. Mutta vaikka tiesin, mitä halusin (Mikon osaksi elämääni), vajosin välillä täydelliseen itseinhon ja itsesäälin transsiin ja uskoin, ettei kukaan - ja etenkään Mikko -  voisi koskaan oppia rakastamaan minua. Eihän kukaan voinut rakastaa minua, höppänää sähikäistä! Enkä ennen Mikkoa olisikaan halunnut ketään vierelleni. Onneksi Mikko jaksoi rinnallani tämän vaikean ajan. 

Enää en vaivu yllättävään itkuun ja vajoa ahdistuksen synkkyyteen. Tai no koulun aikana muutamia kertoja, mutta sillä oli selkeä syynsä. Opiskelu kaikkine tehtävineen ja harjoitteluineen oli rankkaa, mutta olen kiitollinen, että olen saanut kokea sen. Kesäkuisen valmistumiseni jälkeen palasin cittariin uusien haasteiden pariin ja olen onnellinen. Ja miten paljon nautin rankan ja aikaa vievän opiskelun jälkeen vapaammasta vapaa-ajasta ja "normaalista" arjesta! Ihan luksusta, kun ei tarvitse miettiä koulutehtäviä! En kyllä olisi opiskelun alussa 2017 tammikuussa uskonut, että löydän itseni sittenkin cittarista! En usko pystyväni toimimaan mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitajana. En pystyisi kohtaamaan etenkään seksuaalissävytteistä väkivaltaa enkä "hoitamaan" esimerkiksi raiskaajia. Ne olisivat harvinaisia tilanteita, mutta niitä on. En voi ottaa riskiä, etten osaisi silloin toimia ammattimaisesti ja tiedän jo, etten osaisi. Voitte lukea rivien välistä, mitä tapahtuisi. 

Raiskauksestani on jo pitkä aika ja se on osa menneisyyttäni. Koen vahvimpana selviytymistä tukevana tekijänäni olleen sen, että uskalsin kohdata tunteeni. Sen kaiken paskan, vihan, oman aggressiivisuuteni, pelkoni, voimattomuuteni, heikkouteni ja haavoittuvuuteni. Vaikeaa oli kohdata myös oma itsensä, ja oppia elämään uuden minäni ja minuuteni kanssa. Vasta jälkeenpäin sitä ymmärtää, miten kaikki muuttui. Koko paletti.  Höpsökäisyytenikin  muutti muotoaan :)

Selviytymisestäni iso kiitos kuuluu ystävälleni Jaanalle, jolle pystyin kertomaan heti tapahtuneen jälkeen hulluimpiakin ajatuksiani ja jonka kanssa sain heittää mustinta huumoria. Sain olla oma itseni. Alussa uin syvissä vesissä, mutta Jaanan kanssa sain välillä nauraa kun siltä tuntui. Synkkyyden mustissa aukoissa oli tähdenlentoja ja ne hetket on taltioituna sieluni syvyyksiin. Aina ja ikuisesti. Kiitos teille kaikille, jotka olitte kokoamassa kanssani elämäni palapeliä tietämättä lopputuloksesta. Vaikka olin päättänytkin selviytyä, mikään ei koskaan ole varmaa. Onneksi en luovuttanut, koska silloin en olisi koskaan kokenut nykyisiä elämäni tähtihetkiä.