Sinun täytyy uskaltaa erota joukosta. Jokaisen totuutta rakastavan ihmisen täytyy oppia olemaan yksin muiden joukossa, ajatella yksin muiden puolesta ja, jos tarvitaan, muita vastaan.
Raiskauksen jälkeen astuin alkoholin maailmaan. Pakenin todellisuutta. Alkoholin avulla annostelin elämääni ja itseäni. Elin samalla nuoruutta, joka oli jäänyt minulta väliin. Tyylikkäästi vedinkin ja uusi elämäni oli minulle huume. Koin itseni kaikkivoipaiseksi ja elin sen mukaan. Näin jälkeenpäin, en tekisi mitään toisin. Minulle jäi noista hetkistä rakkaat muistot ja monta ilon aihetta. Aina, kun yritin pyristellä juomisesta eroon, alkoholia tippui taivaalta, konkreettisesti. Kun lähdin Herttoniemeen kävelylle, löysin itseni terassilta. Kun menin Pukinmäessä metsään kallioille, myös citymarketin asiakas oli tullut sinne nauttimaan oluitaan. Ja tottakai kysyi, haluanko minäkin. Arvaatte varmaan, mitä vastasin. Ja citymarketin kassalla, samalla saarekkeella olevan työkaverini asiakkaan oluttölkkiin oli tullut reikä, joka tuli suoraan suuhuni. Ai että, yritinkö päästä eroon alkoholista, haha.
2013 aloin vihdoin irroittautua alkoholista ja tupakasta. Tilalle hiipi syöminen. Ostin lähikaupasta kokonaisen kakun. Ja söin sen. Huomasin toki pahan olon sen jälkeen. Mutta elämä on. Ja oli. Ja ostin paljon muutakin vain syödäkseni. Saadakseni nautintoa pelkästään syömisestä. Yksinäisyys ja tylsyys tulivat iholle. Ahmiminen korvasi tunteideni kaikki kirjot.
2021 vihdoin havahduin. Ostin loman alkajaisiksi aktiivisuusrannekkeen ja liukastuin jo toisena päivänä. Olkapääni lihas repeytyi. Tuntui, kuin elämä taas heittäisi minut rulettiin. Ja niin heittikin. Elämä pakotti minut pysähtymään, ties kuinka monetta kertaa.
Minun oli pakko katsoa itseäni peiliin. Myös lihonutta kehoani. En enää pitänyt itsestäni. Ymmärsin toki, mistä kaikki johtui. Raiskauksen jälkeen ensisijainen tehtäväni oli saada mieleni ja psyykeni kuntoon. Ja niin sainkin sinnikkyydelläni ja päättäväisyydelläni. En antanut itselleni muuta vaihtoehtoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut luisua hiljaa elämästä pois. Olin kuitenkin utelias ja elämännälkäinen. Ja onneksi tietyllä tavalla myös ns. "hullu". Höpsökäinen, niinkuin itseäni kutsun.
Edessäni on valtava psyykkinen testi. Haluan laihtua entisiin mittoihini. Kyse on enemmänkin omasta terveydestäni, mutta toki myös ulkonäöstäni. Tilannetta ei paranna se, että syksyllä traumani muistutti olemassaolostaan. Tammikuussa jouduin katsomaan pelkoani silmiin. Pelkoa, jonka tiedän vain minä itse. Muille oli vaikea selittää sitä. Veitsi kurkulla ei koskaan häviä muistoistani, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Vai olenko?
Olen selviytyjä ja melko sinut itseni kanssa. Mutta olen huomannut, että olen pelkoni kanssa yksin, kukaan muu ei sitä käsitä. Raiskaus on rikos, joka jättää kokijalleen elämän suurimpia kysymyksiä, joihin yrittää epätoivoisesti etsiä vastauksia. Tunteen, kun kysyy, kukaan ei kuule. Pelon tunteen, jonka vain raiskattu tietää. Sen kanssa on vain opittava elämään ja myös vaatimaan. Pelko ei saa olla raiskatulle itsestäänselvyys.
