Työpaikallamme järjestettiin kriisipalavereja henkilökunnalle. Työkaverini saivat myös mahdollisuuden puhua kahden kesken psykologin kanssa. Tapahtunut herätti paljon kysymyksiä ja pelkotiloja heissä. Olimme tiivis työyhteisö jossa jokaisella oli oma tärkeä paikkansa ja osansa tiimissämme. Tapahtunut oli niin ennakoimaton ja yllättävä ja raakuudessaan käsittämiskyvyn saavuttamattomissa. Traumaattinen rikos loi leimansa myös heihin sijaiskärsijöinä.
Uskon jokaisen naispuolisen työkaverini ajatelleen miten olisi käynyt, jos olisikin itse ollut rikoksen uhrina minun sijastani. Tapahtunut herätti varmasti suurta vihaa raiskaajaa kohtaan ja järkyttyneisyys söi myös heidän voimavarojaan. Suurena haasteena työpaikallamme oli pitää pyörät pyörimässä, koska kauppaa ei voinut sulkea. Suurena haasteena johdollemme on varmasti ollut minun suojelemiseni, ettei raiskaus paljastuisi kaupan asiakkaillemme. Vaikka myöhemmin tulinkin julkisuuteen asian kanssa, alussa tarvitsin aikaa toipua ja miettiä asioita rauhassa. En olisi jaksanut vastailla asiakkaiden kysymyksiin. Haastavaa on ollut meille jokaiselle työntekijälle pystyä olemaan asiakaspalvelutilanteissa naama peruslukemilla vaikka työpaikallamme oli sattunut järkyttäviä asioita. Kaiken oli jatkuttava niin kuin ennenkin.
Työkavereilleni miettimisen aihetta antoi varmasti miten suhtautua minuun. Miten ottaa kontaktia, miten osoittaa myötätuntoa ja miten käyttäytyä seurassani. Uskoisin työkavereideni halunneen kysyä minulta tapahtuneen yksityiskohdistakin, mutta he varmasti pelkäsivät aloittaa keskustelua satuttamatta minua. Mietin itsekin mistä alottaisin purkamaan tapahtunutta. Omalaatuista ajatusmaailmaani kuvastaa hyvin sanonta: tuskan pelko on pahempi kuin itse tuska. Minusta esimerkiksi tuntuu pahemmalta nähdä haava toisen ihmisen kehossa kuin omassani. Kun ei tiedä miltä toisen kipu tuntuu ja miten toinen kokee asian. Miettii, miten pystyisi toista rohkaisemaan oikealla tavalla. Työkavereideni pelot saattoivat olla jopa suurempia kuin omat pelkoni. Minä itse tiesin melko varmasti selviäväni. Tuntui, että alusta asti osasin ratkaista ongelmiani itselleni parhaalla mahdollisella tavalla. Pelkojanikin aloin ottaa hallintaani melko nopeasti tapahtuneesta. Pelkojen konkreettinen kohtaaminen on ainut keino päästä pelkojensa isännäksi.
Täysi kymppi poliisin nopealle toiminnalle :) Suurimman pelkoni kohde istui vangittuna. En voi kuvitellakaan miten eri tavalla toipumiseni olisi edistynyt, jos raiskaaja olisi ehtinyt varaamalleen lennolle. Koin paluuni työpaikalleni turvalliseksi. Poliisilta ilmestyi mediatiedote raiskauksesta. Työkavereilleni rikoksen raakuus tuli sokkina. Lääkäristä tullessani muistan istuneeni juna-asemalla ja viereisen pariskunnan kauhistelleen tapahtunutta.
Pelonsekaisin tuntein lähdin töihin. En tiennyt, miten työstäni selviäisin, mutta minulla oli vahva tahto. Halusin selviytyä. Ja taisin olla vähän rohkeakin. Toisaalta olin myös kiitollinen saadessani mennä jälleen töihin. Oli ollut hilkulla, ettei se olisi koskaan enää ollut mahdollista. Olin elossa ja saisin nähdä rakkaat työkaverini. Heitä kohti oli turvallista suunnistaa.
tiistai 29. syyskuuta 2015
lauantai 19. syyskuuta 2015
Pelkojeni käsittelyä
Jos ratsastaja ei nouse takaisin hevosen selkään heti pudottuaan, hän ei rohkene nousta enää koskaan.
- Paulo Coelho, Valon Soturin käsikirja -
Tiistaina 26.10.2010 kävin työpaikkamme erikoislääkärillä ja hänen kanssaan keskustelimme halustani palata töihin mahdollisimman pian. Halusin saada kiinni normaaleista rutiineista ja töihin meno olisi minulle pakollinen ja tärkeä syy herätä aamuisin. Minulla oli suuri vaara luisua sivuraiteille ja pelkäsin tyhjyyden ja välinpitämättömyyden varastavan elämäni alkoholilla kuorrutettuna. Minulla oli suuri pelko, että pakenisin patoutuneita tunteitani lohtupulloon ja hukkuisin käsittelemättömiin tunteisiini. Halusin paeta itseäni. Halusin muiden katsovan minun perääni koska en ollut varma osaisinko tehdä itseni kannalta järkeviä valintoja. Työyhteisö oli ikään kuin minun perheeni, joka pitäisi minusta huolta. Työkaverini huomaisivat jos luisuisin sivuraiteille ja ohjaisivat minut tarvittaessa hoitoon. Siksi työhön paluu olisi myös turvallinen vaihtoehto. Se olisi myös suuri haaste psyykelleni.
Minun oli kohdattava pelkotilani konkreettisesti silmästä silmään eikä vain pelokkaiden ajatusteni avulla. Pelkotiloja oli juurtumassa luuytimiini enkä minä halunnut niiden muuttuvan osaksi solukarttaani. Sisäinen viisas intuitioni ratkaisi asian puolestani: pikaisesta töihinpaluusta tuli minulle sisäinen pakko. Välillä pelkäsin ettei psyykeni kestäisi, mutta myös luotin psyykeeni ja sisäiseen ääneeni ja annoin niille täyden vallan ohjata itseäni. Minulla oli ikään kuin keskusteluyhteys sisimpäni ja tiedostamattoman alitajuntani kanssa ja kuuntelin niiden mielipiteitä. Olin kuin kahtia jakautunut: minulla oli tietoinen minäni ja lisäksi ns. sydämeni omine vaistoineen ja kompasseineen. Luotin sisimpäni suuntavaistoon täysillä. Luotin sen ohjaavan minut taitavana luotsina karikkoisen, myrskyisen ja vaarallisen taipaleen halki turvallisesti kohti satamaa. Olemassaoloni ja ajatukseni sekä arkiset tekemäni valinnat olivat osittain tietoisia mutta suurimmaksi osaksi tunsin olevani tiedostamattoman alitajuntani varassa. Töihinpaluu oli ensimmäinen askeleeni ottaakseni kiinni kuilua tiedostetun ja tiedostamattoman minäni välillä. Tavoitteenani oli saada oma tietoinen minäni paremmin hallintaani. Mutta psyykelläni oli oma selviytymiskarttansa ja minun piti antaa sille ennen kaikkea aikaa. Se työskenteli koko ajan ääririrajoilla hetkeäkään lepäämättä ja parasta miten voisin tukea psyykettäni parhaiten, oli antaa sille täydet valtuudet ja luottaa sen tekevän parhaansa.
Keskusteltuani erikoislääkärimme kanssa sain luvan mennä kokeilemaan siipiäni iltavuoroon samaisena tiistai-iltana, vain kolmantena päivänä tapahtuneesta. Iltavuoron valitsin itse, koska kaikki tapahtui iltavuoron jälkeen. Halusin haukata kerralla mahdollisimman suuren palan pelkotiloistani. Halusin päästä pelkojeni isännäksi. Pelkäsin romahtavani asiakaspalvelutilanteessa. Pelkäsin kohdata työkavereideni tuskaa ja mietin millä tavoin kertoisin tapahtuneesta. Halusin kertoa heille selviäväni. Samalla pelkäsin tapahtuneen purkautuvan minun outona mustana huumorinani. Jälkeenpäin ystäväni kertoi minun heittäneenkin varsin kyseenalaista läppää. Huumori on itselleni terapiaa vaikeissa tilanteissa. Voisinpa joskus pitää suuni kiinni.
Ehkä eniten pelotti paluu pukuhuoneeseen, jossa raiskaukset tapahtuivat. Saisinko paniikkikohtauksen? Kestäisinkö? En halunnut vaihtaa pukuhuonetta koska se olisi ollut vain pelkojeni pakenemista. Olin valmis ottamaan riskejä ja lähtemään matkalle itseeni ja luurankoihini. Olin aina kulkenut omia polkujani ja ennenkin hypännyt tuntemattomaan. Niin päätin tehdä nytkin.
- Paulo Coelho, Valon Soturin käsikirja -
Tiistaina 26.10.2010 kävin työpaikkamme erikoislääkärillä ja hänen kanssaan keskustelimme halustani palata töihin mahdollisimman pian. Halusin saada kiinni normaaleista rutiineista ja töihin meno olisi minulle pakollinen ja tärkeä syy herätä aamuisin. Minulla oli suuri vaara luisua sivuraiteille ja pelkäsin tyhjyyden ja välinpitämättömyyden varastavan elämäni alkoholilla kuorrutettuna. Minulla oli suuri pelko, että pakenisin patoutuneita tunteitani lohtupulloon ja hukkuisin käsittelemättömiin tunteisiini. Halusin paeta itseäni. Halusin muiden katsovan minun perääni koska en ollut varma osaisinko tehdä itseni kannalta järkeviä valintoja. Työyhteisö oli ikään kuin minun perheeni, joka pitäisi minusta huolta. Työkaverini huomaisivat jos luisuisin sivuraiteille ja ohjaisivat minut tarvittaessa hoitoon. Siksi työhön paluu olisi myös turvallinen vaihtoehto. Se olisi myös suuri haaste psyykelleni.
Minun oli kohdattava pelkotilani konkreettisesti silmästä silmään eikä vain pelokkaiden ajatusteni avulla. Pelkotiloja oli juurtumassa luuytimiini enkä minä halunnut niiden muuttuvan osaksi solukarttaani. Sisäinen viisas intuitioni ratkaisi asian puolestani: pikaisesta töihinpaluusta tuli minulle sisäinen pakko. Välillä pelkäsin ettei psyykeni kestäisi, mutta myös luotin psyykeeni ja sisäiseen ääneeni ja annoin niille täyden vallan ohjata itseäni. Minulla oli ikään kuin keskusteluyhteys sisimpäni ja tiedostamattoman alitajuntani kanssa ja kuuntelin niiden mielipiteitä. Olin kuin kahtia jakautunut: minulla oli tietoinen minäni ja lisäksi ns. sydämeni omine vaistoineen ja kompasseineen. Luotin sisimpäni suuntavaistoon täysillä. Luotin sen ohjaavan minut taitavana luotsina karikkoisen, myrskyisen ja vaarallisen taipaleen halki turvallisesti kohti satamaa. Olemassaoloni ja ajatukseni sekä arkiset tekemäni valinnat olivat osittain tietoisia mutta suurimmaksi osaksi tunsin olevani tiedostamattoman alitajuntani varassa. Töihinpaluu oli ensimmäinen askeleeni ottaakseni kiinni kuilua tiedostetun ja tiedostamattoman minäni välillä. Tavoitteenani oli saada oma tietoinen minäni paremmin hallintaani. Mutta psyykelläni oli oma selviytymiskarttansa ja minun piti antaa sille ennen kaikkea aikaa. Se työskenteli koko ajan ääririrajoilla hetkeäkään lepäämättä ja parasta miten voisin tukea psyykettäni parhaiten, oli antaa sille täydet valtuudet ja luottaa sen tekevän parhaansa.
Keskusteltuani erikoislääkärimme kanssa sain luvan mennä kokeilemaan siipiäni iltavuoroon samaisena tiistai-iltana, vain kolmantena päivänä tapahtuneesta. Iltavuoron valitsin itse, koska kaikki tapahtui iltavuoron jälkeen. Halusin haukata kerralla mahdollisimman suuren palan pelkotiloistani. Halusin päästä pelkojeni isännäksi. Pelkäsin romahtavani asiakaspalvelutilanteessa. Pelkäsin kohdata työkavereideni tuskaa ja mietin millä tavoin kertoisin tapahtuneesta. Halusin kertoa heille selviäväni. Samalla pelkäsin tapahtuneen purkautuvan minun outona mustana huumorinani. Jälkeenpäin ystäväni kertoi minun heittäneenkin varsin kyseenalaista läppää. Huumori on itselleni terapiaa vaikeissa tilanteissa. Voisinpa joskus pitää suuni kiinni.
Ehkä eniten pelotti paluu pukuhuoneeseen, jossa raiskaukset tapahtuivat. Saisinko paniikkikohtauksen? Kestäisinkö? En halunnut vaihtaa pukuhuonetta koska se olisi ollut vain pelkojeni pakenemista. Olin valmis ottamaan riskejä ja lähtemään matkalle itseeni ja luurankoihini. Olin aina kulkenut omia polkujani ja ennenkin hypännyt tuntemattomaan. Niin päätin tehdä nytkin.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Psykologilla
Maanantaina 25.10.2010 koitti hetki jolloin jouduin olemaan yksin omassa levottomassa seurassani. Ystäväni Jaana lähti töihin. Pelkäsin yksinäisyyttä ja eniten siinä pelkäsin etten pystyisi itse hallitsemaan itseäni. Entä jos sekoaisin ja tekisin itselleni jotain peruuttamatonta? Voisinko tulla hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja arpeutuisivatko syvät veriset auki olevat haavani joskus? Pystyisinkö vielä nauttimaan seksuaalisuudestani? Sainko hiv-viruksen raiskaajaltani? Oli vain kysymyksiä, ei vastauksia. Kestämättömän kuluttavaa epätietoisuutta.
Maanantaina minulla oli myös ensimmäinen käyntini työpaikkamme psykologilla. Lähteminen ihmisten ilmoille tuntui raskaalta mutta myös helpottavalta. Minun oli pakko koota itseni. Minun oli laitettava jalkani kävelemään, vaikka kävely tuntuikin raskaalta. Minun oli pakotettava turtunut kehoni yhteistyöhön mieleni kanssa. Toimin paljolti alitajuntani ohjaamana koska en vielä pystynyt käsittelemään asioita tietoisesti. Luotin alitajuntani tietävän mikä olisi parasta itselleni siinä tilanteessa. Ajatukseni sukkuloivat aivokopassani sellaisella vauhdilla etten itse pysynyt perässä ja ne tekivät minut väsyneeksi ja voimattomaksi.
En muista psykologilla käynnistä kovin paljoa mutta käsittelimme kuolemanpelkoani ja psykologi varmaankin analysoi trauman jälkeisiä oireitani. Psykologi kertoi voimattomuuden ja avuttomuuden tunteiden olevan tyypillisiä trauman kokemisen jälkeen. Olin ollut äärimmäisen rankassa psyyken äärirajoja koettelevassa tilanteessa. Välillä minusta tuntui kuin puhuisin jollekin muulle sattuneesta rikoksesta. Psyykeni torjui ja kielsi kokemuksen suojautumiskeinona. Puhuin paljon kokemuksestani, mutta psyykeni ei antanut minun vielä alkaa käsittelemään sitä. Ihmeelliseltä tuntuivat myöskin yllättävän suuret voimavarat, jotka olin saanut käyttööni hätätilanteessani. Ääritapauksissa mennään alitajunnan, aikaisemman elämänkokemuksen ja tietoisen mielen risteyttävänä yhteistyönä. Ihmisessä itsessään on paljon uinuvia, piilossa olevia voimavaroja jotka otetaan käyttöön hätätilanteessa.
Kerroin psykologille tavoitteestani selviytyä tapahtuneesta. Hän suositteli minulle keskitysleirin julmuuksista selvinneen Viktor Franklin teosta: Ihmisyyden rajalla. Lainasin teoksen kirjastosta ja pystyin aluksi lukemaan siitä vain vähän. Myöhemmin pystyin lukemaan sen kokonaan. Työpaikkamme psykologi vahvisti omaa käsitystäni vahvuudestani. Oli helpottavaa saada puhua hänen kanssaan. Minun on helppoa ottaa apua vastaan, koska olen niin avoin, että välillä hävettää kun minusta tuntuu, että naamastani on liiankin helppoa lukea kulloisetkin tunnetilani. Toisaalta vain avoimen haavoittuvaisena voi olla myös vahva. Henkinen vahvuus tarvitsee vastaparikseen äärimmäisen herkkyyden.
Viktor Emil Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykologi, joka tunnetaan logoterapian perustajana. Frankl päätyi ajatelmaan, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa. Hänen perustamansa logoterapian väittämä on, ettei pidä kysyä mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Tunnistan itsessäni samoja ajatusmalleja. Blogini syntyi samankaltaisesta ajattelutavasta.
Maanantaina minulla oli myös ensimmäinen käyntini työpaikkamme psykologilla. Lähteminen ihmisten ilmoille tuntui raskaalta mutta myös helpottavalta. Minun oli pakko koota itseni. Minun oli laitettava jalkani kävelemään, vaikka kävely tuntuikin raskaalta. Minun oli pakotettava turtunut kehoni yhteistyöhön mieleni kanssa. Toimin paljolti alitajuntani ohjaamana koska en vielä pystynyt käsittelemään asioita tietoisesti. Luotin alitajuntani tietävän mikä olisi parasta itselleni siinä tilanteessa. Ajatukseni sukkuloivat aivokopassani sellaisella vauhdilla etten itse pysynyt perässä ja ne tekivät minut väsyneeksi ja voimattomaksi.
En muista psykologilla käynnistä kovin paljoa mutta käsittelimme kuolemanpelkoani ja psykologi varmaankin analysoi trauman jälkeisiä oireitani. Psykologi kertoi voimattomuuden ja avuttomuuden tunteiden olevan tyypillisiä trauman kokemisen jälkeen. Olin ollut äärimmäisen rankassa psyyken äärirajoja koettelevassa tilanteessa. Välillä minusta tuntui kuin puhuisin jollekin muulle sattuneesta rikoksesta. Psyykeni torjui ja kielsi kokemuksen suojautumiskeinona. Puhuin paljon kokemuksestani, mutta psyykeni ei antanut minun vielä alkaa käsittelemään sitä. Ihmeelliseltä tuntuivat myöskin yllättävän suuret voimavarat, jotka olin saanut käyttööni hätätilanteessani. Ääritapauksissa mennään alitajunnan, aikaisemman elämänkokemuksen ja tietoisen mielen risteyttävänä yhteistyönä. Ihmisessä itsessään on paljon uinuvia, piilossa olevia voimavaroja jotka otetaan käyttöön hätätilanteessa.
Kerroin psykologille tavoitteestani selviytyä tapahtuneesta. Hän suositteli minulle keskitysleirin julmuuksista selvinneen Viktor Franklin teosta: Ihmisyyden rajalla. Lainasin teoksen kirjastosta ja pystyin aluksi lukemaan siitä vain vähän. Myöhemmin pystyin lukemaan sen kokonaan. Työpaikkamme psykologi vahvisti omaa käsitystäni vahvuudestani. Oli helpottavaa saada puhua hänen kanssaan. Minun on helppoa ottaa apua vastaan, koska olen niin avoin, että välillä hävettää kun minusta tuntuu, että naamastani on liiankin helppoa lukea kulloisetkin tunnetilani. Toisaalta vain avoimen haavoittuvaisena voi olla myös vahva. Henkinen vahvuus tarvitsee vastaparikseen äärimmäisen herkkyyden.
Viktor Emil Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykologi, joka tunnetaan logoterapian perustajana. Frankl päätyi ajatelmaan, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa. Hänen perustamansa logoterapian väittämä on, ettei pidä kysyä mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Tunnistan itsessäni samoja ajatusmalleja. Blogini syntyi samankaltaisesta ajattelutavasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)