Maanantaina 25.10.2010 koitti hetki jolloin jouduin olemaan yksin omassa levottomassa seurassani. Ystäväni Jaana lähti töihin. Pelkäsin yksinäisyyttä ja eniten siinä pelkäsin etten pystyisi itse hallitsemaan itseäni. Entä jos sekoaisin ja tekisin itselleni jotain peruuttamatonta? Voisinko tulla hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja arpeutuisivatko syvät veriset auki olevat haavani joskus? Pystyisinkö vielä nauttimaan seksuaalisuudestani? Sainko hiv-viruksen raiskaajaltani? Oli vain kysymyksiä, ei vastauksia. Kestämättömän kuluttavaa epätietoisuutta.
Maanantaina minulla oli myös ensimmäinen käyntini työpaikkamme psykologilla. Lähteminen ihmisten ilmoille tuntui raskaalta mutta myös helpottavalta. Minun oli pakko koota itseni. Minun oli laitettava jalkani kävelemään, vaikka kävely tuntuikin raskaalta. Minun oli pakotettava turtunut kehoni yhteistyöhön mieleni kanssa. Toimin paljolti alitajuntani ohjaamana koska en vielä pystynyt käsittelemään asioita tietoisesti. Luotin alitajuntani tietävän mikä olisi parasta itselleni siinä tilanteessa. Ajatukseni sukkuloivat aivokopassani sellaisella vauhdilla etten itse pysynyt perässä ja ne tekivät minut väsyneeksi ja voimattomaksi.
En muista psykologilla käynnistä kovin paljoa mutta käsittelimme kuolemanpelkoani ja psykologi varmaankin analysoi trauman jälkeisiä oireitani. Psykologi kertoi voimattomuuden ja avuttomuuden tunteiden olevan tyypillisiä trauman kokemisen jälkeen. Olin ollut äärimmäisen rankassa psyyken äärirajoja koettelevassa tilanteessa. Välillä minusta tuntui kuin puhuisin jollekin muulle sattuneesta rikoksesta. Psyykeni torjui ja kielsi kokemuksen suojautumiskeinona. Puhuin paljon kokemuksestani, mutta psyykeni ei antanut minun vielä alkaa käsittelemään sitä. Ihmeelliseltä tuntuivat myöskin yllättävän suuret voimavarat, jotka olin saanut käyttööni hätätilanteessani. Ääritapauksissa mennään alitajunnan, aikaisemman elämänkokemuksen ja tietoisen mielen risteyttävänä yhteistyönä. Ihmisessä itsessään on paljon uinuvia, piilossa olevia voimavaroja jotka otetaan käyttöön hätätilanteessa.
Kerroin psykologille tavoitteestani selviytyä tapahtuneesta. Hän suositteli minulle keskitysleirin julmuuksista selvinneen Viktor Franklin teosta: Ihmisyyden rajalla. Lainasin teoksen kirjastosta ja pystyin aluksi lukemaan siitä vain vähän. Myöhemmin pystyin lukemaan sen kokonaan. Työpaikkamme psykologi vahvisti omaa käsitystäni vahvuudestani. Oli helpottavaa saada puhua hänen kanssaan. Minun on helppoa ottaa apua vastaan, koska olen niin avoin, että välillä hävettää kun minusta tuntuu, että naamastani on liiankin helppoa lukea kulloisetkin tunnetilani. Toisaalta vain avoimen haavoittuvaisena voi olla myös vahva. Henkinen vahvuus tarvitsee vastaparikseen äärimmäisen herkkyyden.
Viktor Emil Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykologi, joka tunnetaan logoterapian perustajana. Frankl päätyi ajatelmaan, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa. Hänen perustamansa logoterapian väittämä on, ettei pidä kysyä mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Tunnistan itsessäni samoja ajatusmalleja. Blogini syntyi samankaltaisesta ajattelutavasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti