Työkaverini tuli kanssani pukuhuoneeseen, jossa minut oli raiskattu. Kävin tilanteen mielessäni läpi ja hetken katselin paikkoja. Vakuuttelin itselleni olevani turvassa. En olisi kuitenkaan pystynyt jäämään hetkeksikään yksin pukuhuoneeseen. Vielä. Työvaatteiden päälle pukemisen myötä puin päälleni myös asiakaspalvelijan roolin. En ollut koskaan aiemmin piiloutunut työroolini taakse niin vahvasti, mutta nyt se oli tarpeen. Työvuoroni olisi lyhyt, vajaat neljä tuntia. Saisin poistua milloin tahansa jos ahdistus kävisi liian suureksi enkä pystyisi kohtaamaan asiakkaita. Luotin alitajuntaani. Uskoin sen kykyyn ratkaista, mikä olisi parasta minulle tässä tilanteessa. Olin tarpeeksi itsekäs selviytyäkseni.
Työkaverini saattoi minut työpisteelleni asiakaspalveluun. Olin vetänyt ylleni roolin, suojakuoren, jonka suojissa hymyilin vaikka sydämeni itki. Kasvoillani oli vahva naamio ja ajattelin asiakaspalvelijana olevani eri henkilö kuin naamion takana oleva herkkä ja haavoittunut pieni tyttö, joka oli raiskattu. Naamio suojasi minua ja hymyni tuntui välillä pakotetun teennäiseltä. Koin tekeväni elämäni näyttelijäsuoritusta. Roolini pakottaessa minut hymyilemään oli ihmeellistä huomata, että jokin osa siitä positiivisuudesta tarttui myös sisimpääni hennon kevyellä kosketuksella. Huomasin saavani myös hetken lepoa pakenemalla omasta itsestäni myyjän rooliin. Sain voimaa tuttujen asiakkaiden kohtaamisista ja tiesin melko nopeasti tehneeni oikean ratkaisun palatessani nopeasti töihin.
Infopisteessä kanssani työskenneelle työkaverilleni en kyennyt kertomaan tapahtuneesta. Pelkäsin purskahtavani itkuun, enkä halunnut kaivaa verta nenästäni. Olin parin edellisen päivän aikana jauhanut raiskaustapausta ihan tarpeeksi ja täksi illaksi halusin laittaa kaiken lukittuun rasiaan, jonka avain oli vain minulla. Eniten pelkäsin hillittömän rajua itkukohtausta, loputonta kyynelmeren tulvaa, täydellistä luhistumista. Miten olisin selittänyt sen asiakkaille? Toinen peloistani liittyi sisälläni muurattuna olevaan tunnemöykkyyn: jos saisin aggressiivisen raivokohtauksen, jota en olisi pystynyt hillitsemään. Jos jokin asia olisi herättänyt alitajuntani Ruususen unestaan ja olisinkin käynyt jonkun kimppuun ajatellen häntä raiskaajaksi. Huolimatta siitä, että raiskaajani oli vangittu. Olin kuin tikittävä aikapommi ja minua pelotti millä tavalla ja milloin traumaattinen kokemukseni alkaisi purkautua.
Ensimmäinen työpäiväni sujui niin hyvin kuin mahdollista olosuhteisiin nähden. Olin säikky, mutten joutunut paniikkiin. Olin saanut elämänlangastani kiinni ja uskaltanut palata rikospaikalle. Olin pitkän taipaleeni alkupäässä horjuvin askelin kävelemässä kohti kadotettua sisintäni. Edessäni oli elämäni suurin henkinen haaste koota itseni sirpale sirpaleelta isosta säröille menneestä lasienkelistä, jota mikään pikaliima ei pystynyt pitämään kasassa. Eheytymiseni piti lähteä sisältäpäin. Minulla oli vahva tunne selviämisestäni. Tiesin sen sydämessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti