Rajat on rakkautta

                  Läpimurron suurin este ei ole tietämättömyys 
                               vaan tietämisen illuusio.
                         - historioitsija Daniel Boorstin -


Harva enää ymmärtää lukemaansa. Haastateltavan sanat käännetään päinvastaisiksi. Siihen johtopäätökseen tulin seurattuani Helsingin poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikön Ilkka Koskimäen haastattelusta seurannutta kohua. Haastattelussa nostettiin esiin Suomessakin uusi ilmiö: taharrush gamae, joka tarkoittaa ulkomaalaisen miesjoukon suorittamaa seksuaalista häirintää julkisilla paikoilla. Kiirehdittiin muistuttamaan, että on Suomessa ennenkin ahdisteltu naisia. Niin on, kukaan ei mielestäni ole muuta väittänytkään. Ja se todellakin pitäisi kitkeä pois! Mielestäni samalla "ohitettiin" joukkoahdistelun kohteiksi joutuneet naiset. Aloitettiin joukolla muistelemaan, miten ja missä itse kukin on kokenut ahdistelua. Se on oikeutettua mutta on väärin pyyhkäistä nykytilanne maton alle. Ja miten miehet vielä kehtasivat puuttua keskusteluun kertomalla joutuneensa naisten ahdistelemiksi! Sehän on tabu.

Jokainen haluaa olla oikeassa mielipiteineen eikä edes kuunnella mitä toinen oikeasti sanoo. Maahanmuuton mukanaan tuomat ongelmat eivät ratkea toisiaan syyttelemällä. Eivät ongelmat lopu myöskään protestoimalla MV-julkaisua. Eivät ne lopu polttopulloja heittelemällä. Saadaan vain enemmän pahaa aikaiseksi. Poliiseilla olisi tärkeämpääkin tehtävää.  Monikulttuurisuutta tukevat mielenilmaisutkin kannustavat enemmänkin eriarvoisuuteen. Kuka enää välittää Suomen omista köyhistä ja asunnottomista? Vaikeneminen pahentaa mielestäni myös oikeasti apua tarvitsevien turvapaikanhakijoiden asemaa. Jos otat esille maahanmuuton tuomia ongelmia, olet  rasisti. Mikä kohu nousikaan Aleksi Valavuoren ja Teemu Selänteen ottaessa kantaa "hys hys" -ongelmaan! Minusta heidän mielipiteensä olivat fiksun realistisia, joita jokaisen soisi pohtivan. Suomen tulevaisuus on iso kysymysmerkki. Sodissa taistelimme yhtenä rintamana. Missä se tahto, sisu ja neuvokkuus on nyt? Olisi korkea aika niellä ylpeytensä ja kuunnella myös vastapuolen mielipiteitä, voisiko niistä oppia myös jotain? Voisimmeko laittaa rajat rajattomuudellemme?

Itsekkin olen muutamia kertoja pelännyt Helsingin rautatieaseman lähistöllä työmatkoillani koska kuljen julkisilla ja joudun kulkemaan myös iltaisin. Olen valinnut pidemmät reitit oman turvallisuuteni vuoksi. Alikulku olisi nopeuttanut kävelyosuuttani, mutta parin ikävän seuraan tyrkyttäytymisen vuoksi en enää uskaltanut käyttää sitä.  Suomalaisten kanssa pärjään vihaisen terävällä kommunikoinnilla mutta liimapaperinipun kanssa en. Tiedän myös etten ole ainoa joka jakaa kokemukset kanssani.

Kotouttaminen maamme tapoihin on tärkeää. Ja useimmat ulkomaalaiset oppivatkin. Mieltäni painaa kuitenkin tosiasia, miten pystymme kotouttamaan tuhansia ihmisiä, jotka tulevat kulttuurista, jossa nainen on arvoton. Ei siis ole ihme, etteivät valistusvideoiden opit mene aina perille. Oman asenteensa ja totutut tavat voi muuttaa vain sisäistämällä ne. Mielestäni pitäisi enemmän kuunnella niitä ulkomaalaisia, jotka ovat kotiutuneet maahamme. He voisivat kenties auttaa kotouttamisessa. Olemme haukanneet liian ison palan. Emme pysty auttamaan kaikkia. Uskon, että harva suomalainen on auttamista vastaan. Suurin ongelmamme on sinisilmäinen elovenamaisuutemme.

Raiskaajan kuulustelu osa 3

Raiskaajan tyttöystävä kertoi kuulusteluissa miehen palatessa kotiinsa Espooseen tapahtumailtana tämän lysähtäneen eteisen lattian matolle ja kertoneen joutuvansa vankilaan. Tyttöystävä kysyi, oliko mies todella syyllistynyt johonkin noin vakavaan. Tähän raiskaajani vastasi: jos tietäisit miten vakavasta asiasta on kysymys, yllättyisit. Hän sanoi, että joutuisi varmaan loppuiäkseen vankilaan. Kolmas asuinkumppani (mies) kertoi raiskaajani kotiintulosta kuulusteluissa näin: "En ole juurikaan tekemisissä hänen kanssaan. Hänen käytöksensä oli kuitenkin sellainen, että oli tehnyt jotain hyvin pahaa. Sen ilme oli niin sellainen, etten ole koskaan nähnyt sitä niin shokissa omasta tekemisestään kuin nyt. Kysyttäessä mitä minulle tuli mieleen hänen käytöksestään tai siitä mitä hän olisi tehnyt, ajattelin, että hän on joutunut johonkin tappeluun jossa toinen osapuoli on loukkaantunut pahasti tai on kuollut. Ainakin niin pahalta hän näytti."

Sanoinkuvaamattoman ISO KIITOS POLIISEILLE heidän ripeän älykkäästä toiminnastaan <3 Etevät poliisit pääsivät nopeasti raiskaajani jäljille ja tekivät tapahtumayönä kotietsinnän raiskaajani kiinniottamiseksi. Kotietsintään osallistui myös koirapartio. Asunnosta löydettiin raiskaajani, joka ei totellut poliisin käskytystä. Poliisikoira puri raiskaajaani jalkaan kiinnioton yhteydessä. Kaikki sympatiani koiralle <3

Kotietsinnän yhteydessä raiskaajani asuinkaverit kertoivat alustavissa puhutuksissa raiskaajani tulleen illalla kotiinsa. Hän oli riisunut yllään olevat vaatteensa ja ne oli viety jätesäkissä roskakatokseen, josta poliisit ne samana iltana löysivät. Vaatteet olivat samat kuin valvontakameroiden kuvissa. Vaatteiden seasta löytyi työpaikaltamme varastettu avain sekä samanlaista narua jota löytyi myös pukuhuoneesta ja jolla tekijä sitoi minut. Lisäksi housujen taskusta löytyi puhelimeni akku jonka raiskaajani oli ottanut kännykästäni etten saisi soitettua apua itselleni. Jätesäkistä löytyi myös kirjoja joihin oli kaiverrettu ryöstetyille rahoille tarkoitetut aukot. Asunnossa olevasta matkalaukusta löytyivät matkustusasiakirjat ja lentoliput aamulennolle. Raiskaajani toimitettiin pidätettynä poliisivankilaan 24.10.2010 aamuyöllä.

Raiskaajani kiinniotto oli minulle tärkeä - ehkä jopa tärkein - portti toipumiseeni. Minun ei tarvinnut enää pelätä. Pystyin keskittymään täysillä omaan toipumiseeni. Lennot olisi varmasti jäljitetty nopeastikin mutta itse määränpäässä tekijän jäljittäminen olisi ollut vaikeaa. Monta kysymystä olisi jäänyt avoimeksi. Halusin tekijän oikeuteen vastaamaan tekemisistään. Jos raiskaajani olisi ehtinyt paeta ulkomaille, se ei olisi ollut mahdollista.

Hyvää uutta vuotta

Edessä on sata ovea, tuhat tietä. Valitse sydämelläsi, punnitse tunteella, käytä hiven järkeä. Ovet on tehty avattavaksi, elämä elettäväksi. Jos erehdyt, uskalla itkeä, uskalla nauraa, uskalla muuttaa suuntaa. Ei mikään kasva ilman vettä, ei ihminen kypsy kyynelittä. Odota parasta, älä pelkää pahinta. Uskalla unelmoida, uskalla toivoa, uskalla haluta. Uskalla rakastaa.

Mennyt vuosi oli itselleni monin tavoin merkityksellinen. Muutimme miesystäväni kanssa yhteen. Pelkoni ja kipuiluni epävarmuuksineen on vahvistunut rakkaudeksi. Raiskaukseni jälkeen elin pitkään sinkkuna. Ajattelin jopa, että eläisin loppuelämäni yksin. Ajattelin ettei minusta ole parisuhteeseen. Tarvitsin tilaa ympärilleni. Vahvuuteni oli heikoin lenkkini rakkauden tiellä. Olin mielestäni niin vaikea persoona omituisuuksineni, etten uskonut enää parisuhteeseen. Rakastin kyllä itseäni mutta rakkauteni ei riittänyt muuhun. Eläimistä tykkäsin. Olin juureton erakko hetkellisine ihastuksineen. Luonto ja ystävät olivat minun intohimoni kohde. Nautin elämästäni ihmeellisine käänteineen. Elin itselleni, minun vieressäni ei ollut tilaa kenellekään. 

Raiskaus ei ollut syy tunnekylmyyteeni. Tarvitsin aikaa oppiakseni katsomaan itseäni naamion taakse. Olin ollut liian kiltti ja halusin miellyttää muita. Olin kyllä jo ennen raiskaustapaustani aloittanut kasvuni mutta vasta jouduttuani rypemään elämäni mustimmissa lammikoissa, ymmärsin. Raiskauksen jälkeen pelkäsin eniten sitä, että olisin kadottanut minuuteni. Pelkäsin, etten osaisi enää olla kiitollinen elämästäni ja pelkäsin, että kadottaisin otteeni elämään. Pelkäsin kadottaneeni tietyn lapsenomaisen katsomukseni elämään. Pelkäsin menettäneeni hullutteluasenteeni ja hymyn silmistäni. Niin ei käynyt. Onnekseni. Minusta tuli entistä hullumpi :D

Kun tapasin Mikon, pelkoni olivat suurempia kuin koskaan. Sydän oli löytänyt sydämen, mutta pelkäsin näyttää tunteitani. Halusin olla täydellinen. Haha. Kun todella rakastuu, on kamalaa näyttää toiselle heikkoutensa. Ja se kun on rakkauden ydin. Uskalla olla haavoittuva, uskalla tuntea, rakastaa. Olin epävarmempi kuin koskaan. Kipuiluni näyttäytyi itkuisuutena, huomionkipeytenä. Pelkäsin näyttää haavoittuvaisuuteni. Rohkeuteni oli vain kupla kun kyse oli todellisista tunteista. Mennyt vuosi oli kasvun aikaa. Ja olen kasvanut. Paljon on vielä opittavaa mutta olen uskaltanut paljastaa itsestäni paljonkin. Nyt uskallan hymyillä. 

Tuleva vuosi on myös merkityksellinen. On tullut aika jättää taakseni nykyinen työpaikkani, Malmin citymarket. Hassua, mutten ensimmäiseksi ajattele siellä kokemaani raiskaustani. Ajattelen työkavereitani. Ajattelen asiakkaitani. 12 vuotta on pitkä aika. Nykyinen työpaikkani on ollut minulle ankeasta alustaan huolimatta kuin toinen koti. Paikka jossa voin toteuttaa itseäni. Jännitän jo nyt viimeistä työpäivääni. Loputonta itkua. Haikeutta. Samalla odotan pääseväni Ruoholahden citymarkettiin huippujen joukkoon, välillä loistamaan, välillä näyttämään epätäydellisyyteni. Kasvamaan, oppimaan uutta. Puitteet ovat ainakin hyvät. Uudet tuulet odottavat. 

Raiskaajani kuulustelut jatkuvat seuraavassa blogissa. Hyvää uutta vuotta lukijoilleni <3