Uuden vuoden kujeet

Olen tehnyt aviosopimuksen elämän kanssa. Kuuntelemme toinen toisiamme. Olen antanut suuntaviivat ja sitoutunut olemaan liikaa murehtimatta, sitoutunut tarkkailemaan elämän kipinöitä ja oppimaan sen antamista vaikeistakin oppitunneista. Luotan elämän antamien oppituntien olevan itselleni räätälöityjä. Olemme läsnä toistemme hetkissä, ylä- ja alamäissä. Kannustamme toisiamme löytämään itsestämme parhaat puolet, toinen toisiamme tukien. Jaamme ilot ja surut. Elämä on opettanut minut arvostamaan parhaita puoliani. Olen nöyrä mutta kiitollinen elämän edessä. Elämä opetti minut löytämään oman elämäni tarkoituksen vaikeimman kautta. Olen sitoutunut rakastamaan elämää oman elämäni loppuun saakka. Vaikka mitä tulisi vastaan.

Huomenna on vuoden 2016 viimeinen päivä. On myös viimeinen työpäiväni Ruoholahden citymarketissa. Vuosi sitten en olisi uskonut, että lähden opiskelemaan itselleni uutta ammattia. En uskonut, että uskaltaisin. Heittäytyä elämän virtaan. Heittäytyä oppimaan uusia taitoja. Heittäytyä tekemään sitä, mihin sydän kutsuu. Jo ennen raiskaustapaustani olin haaveillut muutoksesta. Se oli hiljainen kuiskaus sisälläni. Vasta nyt on tullut aika. Uskon vahvasti itselläni olevan taitoja ja vahvuuksia, joiden kautta voin auttaa muita. Ei se ole yksipuolista "auttamista". Saan itselleni myös paljon. Psykologia on aina kiehtonut minua, ihmiset pelkoineen ja käyttäytymisineen. Miten eri tavoin pelko muuttuu vihaksi. Miten naamioidumme piilottaaksemme itsemme ja miten kuvittelemme olevamme maapallon ainoita häpeän vartioimia. Yritämme olla täydellisiä. Kuka määrittelee täydellisyyden? Emme yksilöinä uskalla sanoa ääneen, mitä haluamme. Kätkemme pelkomme ja vajavaisuutemme tunnelukkojemme kanssa vihan kaapuun. Siitä kärsivät kaikki. Emme kehtaa pyytää apua silloin kuin sitä eniten tarvitsisimme. 

On aika siirtää tämä vuosi muistojen laatikkoon. Hyvää ja uteliaan uskaliasta uutta vuotta kaikille lukijoilleni <3 Uskaltakaa rakastaa ja nauttia elämästä. Uskaltakaa olla omia itsejänne <3 Muita satuttamatta. Elämme varsin epävakaata aikaa. On paljon asioita, joita en hyväksy. Asioita, joihin en voi vaikuttaa. Rajattomuudella on hintansa. Kaikessa. 

 Täältä tullaan vuosi 2017 <3       Kuva: Mikko Joensivu

Raiskausjulkisuuden merkitys itselleni

Julkisen oikeudenkäynnin jälkeen annoin haastatteluja muutamalle lehdelle ja televisioon. Tietenkin minua pelotti millaiset mahdolliset seuraukset sillä olisi  elämääni. Toisaalta, itse olin valintani tehnyt ja kannoin vastuun päätöksestäni. Eniten pelkäsin saavani osakseni ahdistelua. Pelkoni eivät kuitenkaan toteutuneet. Muutamia epämääräisiä tapauksia tuli eteen, muttei mitään pelottavampaa. Yllätyksekseni naispuolisia. Esiinnyin pelkästään etunimelläni suojellakseni itseäni. Mietin tarkkaan haastattelukanavat ja kieltäydyin muutamasta haastattelusta, jotka olisivat tuoneet esiin enemmänkin omaa persoonaani kuin raiskaustapausta. 

Halusin asiani julkisuuteen, en itseäni, vaikkakin halusin antaa "kasvoni" näkyviksi, jotta varsinkin seksuaalirikosten uhrien olisi helpompi samaistua minuun ja voivansa kokea olevansa uhreja, ei syyllisiä. Kasvojeni näkyminen raiskausoikeudenkäynnin yhteydessä teki mielestäni asian inhimillisemmäksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Sillä halusin saada "tiedotetuksi" muille uhreille, ettei heillä ole mitään hävettävää. Haastattelujen antaminen ilman kasvoja olisi jättänyt asian kaukaisemmaksi ja se ei olisi antanut niin selkeää kannanottoa ja viestiä ihmisille. 

Tapaamani toimittajat ovat olleet ammattilaisia ja tehneet juttuja, joista olen pitänyt itsekin. He ovat olleet huolissaan myös jaksamisestani ja avoimuuden vaikutuksesta minuun. Minusta on ollut  mahtavaa vaihtaa heidän kanssaan ajatuksiaan ja jutella kaikesta muustakin mielenkiintoisesta. Olen monesti miettinyt miten raiskaajan jälkeen kohdalleni on osunut vain "oikeita" ihmisiä. Kaikella tuntuu olevan tarkoituksensa, se on mykistävää. Avoimuuden myötä olen saanut paljon kannustusta ja voimaa tuntemattomiltakin ihmisiltä. Avoimuudella on ollut erittäin tärkeä osa toipumisessani. 

Eräs voimaannuttavista hetkistä liittyi Seiskan Panu Hörkön tekemään juttuun, jossa kerrottiin raiskaajani saaneen paistinpannusta vuonna 2011 vankilassa. Olin sinä päivänä käynyt terapiassa, joka olikin ollut rankempi kerta ja olin vähän mieli maassa. Olin töissä kassalla iltavuorossa, kun työkaverini soitti kassapuhelimeen ja kertoi Seiskan jutusta. Olisi tehnyt mieli hyppiä ja huutaa, olin niin iloinen. Minulla oli kuitenkin sillä hetkellä asiakas ja kerroin asiakkaalle saaneeni hyviä uutisia. Se oli hetki, jota en unohda koskaan. Odotin vain pääseväni lukemaan jutun. Olin hyperonnellinen. Karman laki tuntui toimivan. Kiitos paistinpannun pitelijälle :)

Marraskuussa 2014 aloitin kirjoittaa tätä blogiani. Olin jo toipunut raiskauksestani ja aika oli kypsä suuremmalle avoimuudelle. Onnellisten sattumien kautta Seiskan Panu Hörkkö teki jutun blogistani. Olin ja olen kiitollinen Panun tekemästä jutusta. Halusin tuoda raiskaustapaukseni julki, koska vaikenemalla asenteita ei ainakaan muuteta. 

Avoimuus on ollut positiivista. Olen saanut rohkeutta ja tervettä itsekkyyttä. Elän sydäntäni kuunnellen ja se tekee minut onnelliseksi.

Ensimmäinen työpäivä oikeudenkäynnin jälkeen

20.1.2011 koitti ensimmäinen työpäiväni julkisen oikeusistunnon ja haastattelujeni jälkeen. Olin kuluttanut aikaani netin keskustelupalstoja lukien ja liikuttunut monta kertaa lukiessani kannustavan voimaannuttavia kommentteja. Ilkeät kommentit pystyin jättämään omaan arvoonsa, ne kertoivat enemmänkin kommentoijasta kuin tapahtuneesta. Koin, että elämässä on kaikesta huolimatta aina toivoa. Elämänlankani oli vielä ohut, mutta uskoin vahvasti uskaltaessani tarttua siihen, että siitä tulisi ajan myötä paksu, katkeamaton köysi. 

Seurattuani vilkasta nettikeskustelua, odotin jännittyneenä asiakkaiden suhtautumista minuun. Pelkäsin tietenkin myös asiattomia kommentteja. Työvaatteet päälle ja menoksi. Ja mitä tapahtui?
Ei ainuttakaan kommenttia yhdeltäkään asiakkaalta! Katseista ja eleistä huomasin ainakin joidenkin lukeneen tapauksesta. Viimeistään tässä kohtaa huomasin miten salattu ja kuoliaaksi vaiettu asia raiskaus on. Varmaan moni pelkäsi minun menevän rikki.

Tuki ja kannustus, jonka sain silloisilta työkavereiltani, veti minut sanattomaksi. Sain olla kuin prinsessa, josta kaikki pitivät huolta. Se huolenpito oli timanttiakin arvokkaampaa. En ollut kertonut monellekaan päätöksestäni julkisesta oikeusistunnosta, joten se tuli useimmille yllätyksenä. Hämmästyttävää kyllä, mutta tunsin oloni turvallisemmaksi työpaikallani kuin yksin kotonani. Tiesin, että työkaverini katsoivat jaksamiseni perään. Pääsin työpaikalleni pakoon makuuhuoneeni öistä pelkojen näyttämöä, keittiöni luokseen kutsuvia veitsiä, välttämätöntä toipumiseeni tarvittavaa yksinäisyyttä, jonka syleilyssä nuolin syviä haavojani. Hetkiä, jotka vain lipuivat ohi huomaamattani. Ahdistusta, joka ympäröi minut syvän mustalla harsollaan. Hoipertelua kaiteella, jossa yksikin askel harhaan olisi lennättänyt minut pohjattomaan kuiluun, josta ei olisi ollut paluuta. Harhailua side silmillä miinakentällä. Tarvitsin ihmisiä ympärilleni. Alitajuntani oli tehnyt minulle selviytymissuunnitelman. Ensimmäinen kohta siinä oli mahdollisimman nopea töihinpaluu. Se oli ollut minulle ehdottomasti paras ratkaisu, koska se piti minut elämässä mukana. Työni oli syy herätä aamuisin. 

Jos olisin tapahtuneen jälkeen jäänyt pidemmälle sairaslomalle, olisin luhistunut ja todennäköisesti joutunut hunningolle. Olisi ollut liian helppoa tarttua lohtupulloon työntääkseni sisälläni vellovat piilotetut ja lukitut tunteeni syrjään ja olisin helposti jopa tuhonnut itseäni. Olisin jäädessäni kotini seinien sisälle vaipunut itsesääliin ja yksinäisyydessäni saattanut vajota itsetuhoisuuden kierteeseen. Olisin saattanut alkaa elää elämää, jossa olisin saattanut itseni suuriin vaaratilanteisiin hakeakseni jännitystä tyhjään olooni.