20.1.2011 koitti ensimmäinen työpäiväni julkisen oikeusistunnon ja haastattelujeni jälkeen. Olin kuluttanut aikaani netin keskustelupalstoja lukien ja liikuttunut monta kertaa lukiessani kannustavan voimaannuttavia kommentteja. Ilkeät kommentit pystyin jättämään omaan arvoonsa, ne kertoivat enemmänkin kommentoijasta kuin tapahtuneesta. Koin, että elämässä on kaikesta huolimatta aina toivoa. Elämänlankani oli vielä ohut, mutta uskoin vahvasti uskaltaessani tarttua siihen, että siitä tulisi ajan myötä paksu, katkeamaton köysi.
Seurattuani vilkasta nettikeskustelua, odotin jännittyneenä asiakkaiden suhtautumista minuun. Pelkäsin tietenkin myös asiattomia kommentteja. Työvaatteet päälle ja menoksi. Ja mitä tapahtui?
Ei ainuttakaan kommenttia yhdeltäkään asiakkaalta! Katseista ja eleistä huomasin ainakin joidenkin lukeneen tapauksesta. Viimeistään tässä kohtaa huomasin miten salattu ja kuoliaaksi vaiettu asia raiskaus on. Varmaan moni pelkäsi minun menevän rikki.
Tuki ja kannustus, jonka sain silloisilta työkavereiltani, veti minut sanattomaksi. Sain olla kuin prinsessa, josta kaikki pitivät huolta. Se huolenpito oli timanttiakin arvokkaampaa. En ollut kertonut monellekaan päätöksestäni julkisesta oikeusistunnosta, joten se tuli useimmille yllätyksenä. Hämmästyttävää kyllä, mutta tunsin oloni turvallisemmaksi työpaikallani kuin yksin kotonani. Tiesin, että työkaverini katsoivat jaksamiseni perään. Pääsin työpaikalleni pakoon makuuhuoneeni öistä pelkojen näyttämöä, keittiöni luokseen kutsuvia veitsiä, välttämätöntä toipumiseeni tarvittavaa yksinäisyyttä, jonka syleilyssä nuolin syviä haavojani. Hetkiä, jotka vain lipuivat ohi huomaamattani. Ahdistusta, joka ympäröi minut syvän mustalla harsollaan. Hoipertelua kaiteella, jossa yksikin askel harhaan olisi lennättänyt minut pohjattomaan kuiluun, josta ei olisi ollut paluuta. Harhailua side silmillä miinakentällä. Tarvitsin ihmisiä ympärilleni. Alitajuntani oli tehnyt minulle selviytymissuunnitelman. Ensimmäinen kohta siinä oli mahdollisimman nopea töihinpaluu. Se oli ollut minulle ehdottomasti paras ratkaisu, koska se piti minut elämässä mukana. Työni oli syy herätä aamuisin.
Jos olisin tapahtuneen jälkeen jäänyt pidemmälle sairaslomalle, olisin luhistunut ja todennäköisesti joutunut hunningolle. Olisi ollut liian helppoa tarttua lohtupulloon työntääkseni sisälläni vellovat piilotetut ja lukitut tunteeni syrjään ja olisin helposti jopa tuhonnut itseäni. Olisin jäädessäni kotini seinien sisälle vaipunut itsesääliin ja yksinäisyydessäni saattanut vajota itsetuhoisuuden kierteeseen. Olisin saattanut alkaa elää elämää, jossa olisin saattanut itseni suuriin vaaratilanteisiin hakeakseni jännitystä tyhjään olooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti