Kuten ounastelinkin, väkivallan pelkoni heräsi. Sitä ruokkivat muutama yksiköissä tapahtunut välikohtaus sekä raskaimmin miesystäväni yllättäen kohtaama pahoinpitelytilanne, jossa hänen kimppuunsa hyökkäsi sekakäyttäjä. Miesystäväni oli kuvaamassa kettuja ja tämä mies yllätti hänet. Onneksi Mikko on rauhallinen eikä provosoinut tilannetta. Koomista oli, että tämä mies luuli Mikkoa rikolliseksi ja soitti Mikolta anastamallaan puhelimella poliisit.
Hävettävintä on myöntää, etten koskaan todennäköisesti tule toimimaan lähihoitajan työssä. Toisaalta lähdin lähihoitajakoulutukseen, koska se oli vaatimuksena seksuaalineuvojakoulutuksessa. Seksuaalineuvojaksi halusin tähdätä, koska haluaisin työskennellä raiskattujen kanssa. Näillä näkymin tulen toteuttamaan haavettani vapaaehtoistyössä.
Koulutukseni ei mennyt hukkaan vaan olen päässyt seuraamaan lähietäisyydeltä syrjäytymisen erilaisia kuvioita ja harjoitteluissani olen päässyt tutustumaan mielenkiintoisiin ihmisiin. Mikään ei koskaan ole mustavalkoista, vaikka siltä usein näyttääkin.
Suurimman taisteluni olen käynyt itseni kanssa. Viime kevät oli rankka. Vaikeinta on kuitenkin tunnustaa itselleen, ettei itsestään ole lähihoitajan työhön. En halua enkä pysty tekemään työtä, jossa en voi olla oma itseni. En koskaan halua tehdä työtäni puolikkaalla sydämellä. Peräännyn, koska se on väärin asiakkaitani kohtaan. Ja minä todellakin kunnioitan heitä. On vaan pakko todeta, ettei minun toimintatapani tai ajatukseni sovellu järjestelmään. Tulen toteuttamaan sitä muulla tavalla.
Tammikuussa minun oli tehtävä ratkaisuja ja palasin nyt heinäkuussa Ison Omenan cittariin uusien haasteiden parissa. Nyt tuntuu hyvältä, vaikka kaikkea en hallitsekkaan. Olen vihdoinkin kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti