Pohjalla

Sunnuntai-iltana 24.10.2010 työpaikallamme järjestettiin defusing- eli kriisitilanteen jälkeinen purkukokous. Paikalla oli esimiehiä ja työterveyshuoltomme psykologi. Osallistuin siihen hyvän ystäväni ja työkaverini Jaanan kanssa. Järkyttyneisyyden ilmapiiri oli läsnä. Sovimme pääseväni seuraavana päivänä psykologin juttusille. Tiesin tarvitsevani ammattiapua purkaakseni tapahtunutta. Olin jo kasannut ystäväni Jaanan harteille ison taakan. Mielestäni tapahtunutta ei olisi pystynyt estämään. Eivät lentokoneetkaan tippuisi tai arvojohtajia ammuttaisi, jos pystyisimme estämään kaikki järkyttävät tapahtumat. Emme ole ajatustenlukijoita. Emme voi tietää kaikkien epävakaiden ihmisten järkyttäviä suunnitelmia. Vaikka turvajärjestelyt olisivat huippuluokkaa, pahat ihmiset keksivät keinoja ohittaa ne. Jokaisella ihmisellä on omat tragediansa ja tämä oli minun. Negatiivinen lottovoitto. Jossittelu jälkeenpäin ei auta asiaa. Elämä on. Me ihmiset emme pysty hallitsemaan elämää ja kohtaloa, vaikka niin kovasti haluaisimmekin. Elämässä tapahtuu asioita, joille emme voi mitään. Tärkeintä on oma asenteemme tapahtuneen jälkeen. Valitsemmeko ihmistä raastavan uhriutumisen vai elämän jatkuvuuden.

Sisäinen tuskani oli suuri möykky sydämessäni ja sen purkaminen olisi vaikeaa. Sisälläni oli koteloituna koko tunteiden kirjo, enkä uskaltanut avata niputettua pakettiani. Pelkäsin raastavia tunteita, kuukausien - ehkä vuosienkin - tuskaa ja epätietoisuutta miten selviäisin, miten jaksaisin käydä syvääkin syvemmissä vesissä, loputonta itkemistä, elämää syöviä pelkotiloja jotka rajoittaisivat tekemisiäni. Purkamatonta vihaa ja aggressiivisuutta, jotka avauduttuaan voisivat räjähtää käsiin. En uskaltanut nykäistä narusta joka saisi kaiken purkautumaan ja jonka seurauksia en pystynyt kuvittelemaan. Olin kuin lepotilassa oleva tulivuori, joka ulospäin näytti ylvään tyyneltä ja vahvalta ja passiiviselta, mutta purkautuessaan näyttäisi hallitsemattoman kuuman räjähtävän sisuksensa. Rauhallisen pintakuoreni alla kiehui. Pelkäsin miten pystyisin hallitsemaan itseäni ja tunteitani. Pelkäsin sekoavani. 

Kosteat sumupisarat olivat tiivistyneet ympärilleni niin sakeana rintamana etten nähnyt metriäkään eteeni. Minut oli heitetty syrjään elämän pyörästä ja kaikki voimani kuluivat ajatteluun ja paikoillaan olemiseen. Voi kunpa joku olisi ripustanut minut narulle pyykkipojilla roikkumaan että olisin päässyt ylös maassa rypemisestä. Miten kaipasinkaan tylsää, tapahtumaköyhää ja arkipäiväistä elämää!!! Olin avuton ja saamani apu ja huolenpito oli kultaakin kalliimpaa. Ahmin kaiken saamani avun ahnaasti hotkien pohjattomaan henkiseen kuiluuni. Imin kaiken mahdollisen muista ihmisistä leijailevan energian itseeni, alitajuisesti tietenkin.  

Pääkoppani täyttyi kysymyksistä. Tuntui kuin minut olisi heitetty miinakentälle, jossa voittaja pääsisi selviytymisen maaliin. Sitä ennen minun olisi vältettävä kaikki miinat, joita oli sijoiteltu radalle ristiin rastiin. Harha-askel tietäisi taistelun häviämistä. Elämäni jännittävin seikkailurata. Uppoaisinko vai voisinko vielä joskus katsoa maailmankaikkeutta kirkkain silmin ja todeta rakastavani elämää täydestä sydämestäni???

Kuulusteluissa

Poliisi Anja Ovaska kuulusteli minua tapahtumien etenemisestä. Kerroin kaiken mitä muistin. Muistin melko tarkasti kaiken mutta tärkeitä huomioita jäi mieleni syövereihin. En ollut huomioinut esimerkiksi raiskaajani puuttuvaa sormea ja olin todella kiitollinen valvontakameroiden tallenteista. Olin paljon muita raiskattuja paremmassa asemassa sen suhteen ettei minun tarvinnut yrittää osata kuvailla miltä raiskaajani näytti, kuvat kertoivat. Ajattelen niin, että traumatisoivissa tilanteissa ihmisen psyyke yrittää suojella mieltä liialta järkytykseltä ja siksi asioita jää unholaan. Ja tietenkin kaikki ihmismielen voimavarat ovat keskittyneet hengissä pysymiseen ja sitä tukevaan mahdollisimman järkevään toimintaan.

En jännittänyt kuulusteluissa yhtään. Anjalle oli helppo puhua. Tietenkin poliisin pitää kysyä arkojakin kysymyksiä ja tarkennuksia tapahtuneeseen. Uskon monen raiskatun pelkäävän kuulusteluja siksi, että tapahtunut on tavallaan koettava uudelleen muistelemalla mahdollisimman tarkasti raiskausta. Jokaisen pitäisi muistaa, ettei poliisi tahallaan kysele vaan saadakseen mahdollisimman tarkasti selvyyden tapahtumista viedäkseen asian syyttäjälle. Ammattiryhmässä on toki ammattitaidottomiakin käsittelemään raiskauksen uhria, koska poliisien työtehtävät ovat erittäin laajat. Perättömien raiskausilmoitusten tekijät huonontavat oikeasti raiskattujen asemaa. Suurin osa poliiseista on kuitenkin ammattitaitoista väkeä. Raiskausrikokset ovat usein vain kahden kauppa ja siksi on ensiarvoisen tärkeää tehdä rikosilmoitus ja käydä lääkärissä mahdollisimman pian tapahtuneesta, jotta poliisi saa todisteet tapahtuneesta ja juttu etenisi syyttäjälle. 

Kuulustelun päätteeksi sain kuulustelupöytäkirjan luettavakseni ja allekirjoitettavakseni. Lukiessani raakaa tapahtumakuvausta tajuntaani iski ajatus kaiken tapahtuneen minulle ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Olin tullut hetkeksi ulos suojakuorestani ja dissosiaatiotilastani. Jätin puhelimeni poliisille televalvontatietojen tutkimista varten. Raiskaajan veitsellä hihaan viiltämä lempitakkini jäi myös poliisin haltuun todistusaineistoksi. Kuulustelut kestivät runsaat kaksi tuntia ja menimme katsomaan oliko ystäväni jo nukahtanut poliisitalon aulan penkille. Ei ollut, oli vissiin ollut silmänruokaa tarpeeksi. Anja toi meidät kotiini. 

Ystävälläni oli onnekseni vapaapäivä ja olimme kotonani. Pelkäsin yksinoloa joten ystäväni seura oli erittäin tärkeä tuki. Syöminenkin oli pakkopullaa, mutta jotakin piti tunkea kurkusta alas. Harvinainen tilanne minulle ruokaa liikaakin rakastavalle. Ystäväni makasi sohvallani ja minä istuin vieressä ja puhuin ja puhuin. Pohdin ääneen tapahtunutta. Käsittelin raiskausta niin. Ystäväni taisi nukahtaa puhetulvaani, hyvä niin <3

Tulen myöhemmin kirjoittamaan otteita kuulustelupöytäkirjasta, raiskaajan uskomattomista selityksistä. Aion tulevaisuudessa kirjoittaa blogianikin useammin. Kesähelteiden vihdoin saapuessa aikani on kulunut muualla kuin koneen ääressä. Miesystäväni on innostunut lintujen kuvauksesta ja itsekkin olen viettänyt muutaman uskomattoman hetken pöllövauvojen "zumbaa" katsellen ja muutaman metrin päässä katsellen kanahaukan nauttivan pupuateriaa. Luonto on niin kaunis ja voimaannuttava verrattuna epävakaaseen ihmisten järjestämään "tekomaailmaan". Nauttikaahan auringosta ja valosta <3