Poliisi Anja Ovaska kuulusteli minua tapahtumien etenemisestä. Kerroin kaiken mitä muistin. Muistin melko tarkasti kaiken mutta tärkeitä huomioita jäi mieleni syövereihin. En ollut huomioinut esimerkiksi raiskaajani puuttuvaa sormea ja olin todella kiitollinen valvontakameroiden tallenteista. Olin paljon muita raiskattuja paremmassa asemassa sen suhteen ettei minun tarvinnut yrittää osata kuvailla miltä raiskaajani näytti, kuvat kertoivat. Ajattelen niin, että traumatisoivissa tilanteissa ihmisen psyyke yrittää suojella mieltä liialta järkytykseltä ja siksi asioita jää unholaan. Ja tietenkin kaikki ihmismielen voimavarat ovat keskittyneet hengissä pysymiseen ja sitä tukevaan mahdollisimman järkevään toimintaan.
En jännittänyt kuulusteluissa yhtään. Anjalle oli helppo puhua. Tietenkin poliisin pitää kysyä arkojakin kysymyksiä ja tarkennuksia tapahtuneeseen. Uskon monen raiskatun pelkäävän kuulusteluja siksi, että tapahtunut on tavallaan koettava uudelleen muistelemalla mahdollisimman tarkasti raiskausta. Jokaisen pitäisi muistaa, ettei poliisi tahallaan kysele vaan saadakseen mahdollisimman tarkasti selvyyden tapahtumista viedäkseen asian syyttäjälle. Ammattiryhmässä on toki ammattitaidottomiakin käsittelemään raiskauksen uhria, koska poliisien työtehtävät ovat erittäin laajat. Perättömien raiskausilmoitusten tekijät huonontavat oikeasti raiskattujen asemaa. Suurin osa poliiseista on kuitenkin ammattitaitoista väkeä. Raiskausrikokset ovat usein vain kahden kauppa ja siksi on ensiarvoisen tärkeää tehdä rikosilmoitus ja käydä lääkärissä mahdollisimman pian tapahtuneesta, jotta poliisi saa todisteet tapahtuneesta ja juttu etenisi syyttäjälle.
Kuulustelun päätteeksi sain kuulustelupöytäkirjan luettavakseni ja allekirjoitettavakseni. Lukiessani raakaa tapahtumakuvausta tajuntaani iski ajatus kaiken tapahtuneen minulle ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Olin tullut hetkeksi ulos suojakuorestani ja dissosiaatiotilastani. Jätin puhelimeni poliisille televalvontatietojen tutkimista varten. Raiskaajan veitsellä hihaan viiltämä lempitakkini jäi myös poliisin haltuun todistusaineistoksi. Kuulustelut kestivät runsaat kaksi tuntia ja menimme katsomaan oliko ystäväni jo nukahtanut poliisitalon aulan penkille. Ei ollut, oli vissiin ollut silmänruokaa tarpeeksi. Anja toi meidät kotiini.
Ystävälläni oli onnekseni vapaapäivä ja olimme kotonani. Pelkäsin yksinoloa joten ystäväni seura oli erittäin tärkeä tuki. Syöminenkin oli pakkopullaa, mutta jotakin piti tunkea kurkusta alas. Harvinainen tilanne minulle ruokaa liikaakin rakastavalle. Ystäväni makasi sohvallani ja minä istuin vieressä ja puhuin ja puhuin. Pohdin ääneen tapahtunutta. Käsittelin raiskausta niin. Ystäväni taisi nukahtaa puhetulvaani, hyvä niin <3
Tulen myöhemmin kirjoittamaan otteita kuulustelupöytäkirjasta, raiskaajan uskomattomista selityksistä. Aion tulevaisuudessa kirjoittaa blogianikin useammin. Kesähelteiden vihdoin saapuessa aikani on kulunut muualla kuin koneen ääressä. Miesystäväni on innostunut lintujen kuvauksesta ja itsekkin olen viettänyt muutaman uskomattoman hetken pöllövauvojen "zumbaa" katsellen ja muutaman metrin päässä katsellen kanahaukan nauttivan pupuateriaa. Luonto on niin kaunis ja voimaannuttava verrattuna epävakaaseen ihmisten järjestämään "tekomaailmaan". Nauttikaahan auringosta ja valosta <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti