Sunnuntai-iltana 24.10.2010 työpaikallamme järjestettiin defusing- eli kriisitilanteen jälkeinen purkukokous. Paikalla oli esimiehiä ja työterveyshuoltomme psykologi. Osallistuin siihen hyvän ystäväni ja työkaverini Jaanan kanssa. Järkyttyneisyyden ilmapiiri oli läsnä. Sovimme pääseväni seuraavana päivänä psykologin juttusille. Tiesin tarvitsevani ammattiapua purkaakseni tapahtunutta. Olin jo kasannut ystäväni Jaanan harteille ison taakan. Mielestäni tapahtunutta ei olisi pystynyt estämään. Eivät lentokoneetkaan tippuisi tai arvojohtajia ammuttaisi, jos pystyisimme estämään kaikki järkyttävät tapahtumat. Emme ole ajatustenlukijoita. Emme voi tietää kaikkien epävakaiden ihmisten järkyttäviä suunnitelmia. Vaikka turvajärjestelyt olisivat huippuluokkaa, pahat ihmiset keksivät keinoja ohittaa ne. Jokaisella ihmisellä on omat tragediansa ja tämä oli minun. Negatiivinen lottovoitto. Jossittelu jälkeenpäin ei auta asiaa. Elämä on. Me ihmiset emme pysty hallitsemaan elämää ja kohtaloa, vaikka niin kovasti haluaisimmekin. Elämässä tapahtuu asioita, joille emme voi mitään. Tärkeintä on oma asenteemme tapahtuneen jälkeen. Valitsemmeko ihmistä raastavan uhriutumisen vai elämän jatkuvuuden.
Sisäinen tuskani oli suuri möykky sydämessäni ja sen purkaminen olisi vaikeaa. Sisälläni oli koteloituna koko tunteiden kirjo, enkä uskaltanut avata niputettua pakettiani. Pelkäsin raastavia tunteita, kuukausien - ehkä vuosienkin - tuskaa ja epätietoisuutta miten selviäisin, miten jaksaisin käydä syvääkin syvemmissä vesissä, loputonta itkemistä, elämää syöviä pelkotiloja jotka rajoittaisivat tekemisiäni. Purkamatonta vihaa ja aggressiivisuutta, jotka avauduttuaan voisivat räjähtää käsiin. En uskaltanut nykäistä narusta joka saisi kaiken purkautumaan ja jonka seurauksia en pystynyt kuvittelemaan. Olin kuin lepotilassa oleva tulivuori, joka ulospäin näytti ylvään tyyneltä ja vahvalta ja passiiviselta, mutta purkautuessaan näyttäisi hallitsemattoman kuuman räjähtävän sisuksensa. Rauhallisen pintakuoreni alla kiehui. Pelkäsin miten pystyisin hallitsemaan itseäni ja tunteitani. Pelkäsin sekoavani.
Kosteat sumupisarat olivat tiivistyneet ympärilleni niin sakeana rintamana etten nähnyt metriäkään eteeni. Minut oli heitetty syrjään elämän pyörästä ja kaikki voimani kuluivat ajatteluun ja paikoillaan olemiseen. Voi kunpa joku olisi ripustanut minut narulle pyykkipojilla roikkumaan että olisin päässyt ylös maassa rypemisestä. Miten kaipasinkaan tylsää, tapahtumaköyhää ja arkipäiväistä elämää!!! Olin avuton ja saamani apu ja huolenpito oli kultaakin kalliimpaa. Ahmin kaiken saamani avun ahnaasti hotkien pohjattomaan henkiseen kuiluuni. Imin kaiken mahdollisen muista ihmisistä leijailevan energian itseeni, alitajuisesti tietenkin.
Pääkoppani täyttyi kysymyksistä. Tuntui kuin minut olisi heitetty miinakentälle, jossa voittaja pääsisi selviytymisen maaliin. Sitä ennen minun olisi vältettävä kaikki miinat, joita oli sijoiteltu radalle ristiin rastiin. Harha-askel tietäisi taistelun häviämistä. Elämäni jännittävin seikkailurata. Uppoaisinko vai voisinko vielä joskus katsoa maailmankaikkeutta kirkkain silmin ja todeta rakastavani elämää täydestä sydämestäni???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti