Pohdintaa

Seksuaalisen väkivallan uhrit ovat riskiryhmässä jonka tyypillisimpiä oireita ovat masentuminen, itsetuhoinen käytös, erilaiset pelkotilat, arkuus ihmissuhteissa, seksuaaliset muutokset, luottamuksen menetys toisiin ihmisiin, alkoholismi tai muiden aineiden väärinkäyttö, oman elämän hallinnan menettäminen. Itsekkin kävin alkoholinhuuruisessa alamaailmassa "tutustumiskäynneillä". Känni vei minut toiseen todellisuuteen. Se oli pakenemista omasta tilanteestani. Jäin "jännittävän" elämän koukkuun. Mikään ei tuntunut miltään, kaipasin takaisin normaaliin "tylsään" arkeen. Toisaalta tarvitsin kokemukseni. Ne kuuluivat toipumisen tielleni, matkalleni kohti selviytymisen tienviittaa. Tarvitsin kokemukseni pääni selvittämiseen. 

Tärkeä tekijä toipumisessani oli myös ikäni. Minulla oli jo kokemusta elämästä ja seurustelusta. En luhistunut joidenkin arvostellessa minua. Varsinkaan kun arvosteluille ei löytynyt perusteita. Arvostelijoista kukaan ei ole kulkenut minun matkaani. Elämänkokemukseni antoi minulle itsevarmuutta ja rakastin/rakastan itseäni. Toisin on nuorilla raiskatuilla, lapsista puhumattakaan. Raiskaus tekee niin syvät viillot henkiseen kehitykseen, että haavat eivät umpeudu. Lyhyt elämänkokemus ei tue toipumista samalla tavoin kuin kokeneemmilla. Avun hakeminen on vaikeampaa, koska luottamus ihmisiin ja elämään on kadonnut raiskauksen myötä. Toiset nuoret eivät ehkä osaa auttaa vaan purkavat omat pelkotilansa ajattelemattomina kommentteina. Viha, joka kuuluisi kohdistaa raiskaajaan, purkautuukin raiskatun syyllistämisenä. Monet aikuisetkaan eivät osaa suhtautua raiskattuun, koska raiskaus on niin pelottava asia. Myönnän, että vaikeaa se on minullekin. Kun haluaisi auttaa, muttei tiedä mikä olisi paras toimintatapa. Jokainen meistä käsittelee asioita eri tavoin. Olen kiitollinen ja vieläkin ihmeissäni, että itse kohtasin ihan parhaat auttajat  ja terapeutin <3 Asiaan varmasti vaikuttaa, että väkimäärästä johtuen raiskauksetkin on yleisempiä Helsingissä. Itselleni oli tärkeää, ettei ollut turhaa hössöttämistä, vaan minua kuunneltiin ja jokaisessa kohtaamisessa oli läsnä rauhallisuus. Minun oli hyvä ja turvallinen olla. Onnistuin kyllä itse järkyttämään suorasukaisuudellani. Saamassani lähetteessä oli tehtävänä ottaa näytteet sukupuolitaudeista ja lähetteessä luki "työtapaturma" ja koska se minusta näytti paperilla oudolta, kerroin raiskauksesta. Tarkoitukseni ei ollut järkyttää. 

Viime päivinä on saanut lukea surullisia uutisia nuorten raiskauksista, joissa tekijöinä ovat turvapaikanhakijat. Surullista luettavaa on "suvakkien" ja "rasistien" taistelu omasta oikeassa olemisestaan. Normaali keskustelu ei ole kummallekaan mahdollista. Molemmat ääripäät unohtavat raiskatut, tässä tapauksessa vielä nuoret tytöt. Suvakit jaksavat joka kerta paasata kotimaisista ilmoittamattomista raiskauksista ja kieltävät maahanmuuton mukanaan tuomat ongelmat kokonaan, ulkomaalaisraiskaukset ovat vain yksittäistapauksia.  Toinen ääripää tuomitsee kaikki ulkomaalaiset ja heidän vihansa purkautuu kaikkia vahingoittavina ajatuksina, jopa tekoina. Kuka puolustaisi uhreja? Tuntuu unohtuneen myös ulkomaalaisten naisten kokema väkivalta miestensä toimesta. Jotkut jaksavat kysellä, että miksi vasta nyt päättäjät kiinnostuvat??? Minusta on LOISTAVAA, että päättäjät ovat heränneet!!! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

Kiitos blogini lukijoille

Tänään on tasan vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen blogini. Muistan vieläkin sen pelokkaan mutta autuaan tunteen kun tekstini lähti bittiavaruuteen. Sen ihanan vapauttavan kutkuttavan tunteen kun epämukavuusalueesta huolimatta päätin ottaa riskin. Olin päättänyt seurata omaa polkuani. Olin haaveillut kantaa ottavasta kirjoittamisesta jo pitkään. Pelottavinta on seisoa mielipiteidensä takana kasvoillaan. Pohdin asioita monelta kantilta ja monien näkökulmasta muodostaen niistä ajatelmani.  Tämä blogin kirjoittaminen tuntuu välillä siltä kuin olisi alasti kaikkien edessä. Tämä on myös äärettömän kiehtovaa. Vuoden aikana olen tutustunut itseeni yhä paremmin ja matka jatkuu. Olen miettinyt ihmisyyden kirousta: mistä pahuus sikiää. Jokaisen ihmisen sisällä asuu myös pahuus, joillakin se purkautuu hyvyyttä useammin.

Pelkäsin, ettei kukaan lukisi tekstejäni. No sitten kirjoittaminen ei olisi minun juttuni, ajattelin. 230367 katselukertaa. KIITOS KIITOS KIITOS <3 Kiinnostusta aihetta kohtaan ainakin on, olen siitä iloinen. Liian laimea sana. Tuskin pysyn nahoissani. Blogini ansiosta olen saanut olla osallisena mielenkiintoisissa projekteissa, olen kohdannut upeita ihmisiä. Olen tavannut ammattitaitoisia toimittajia. Seiskan toimittajia vähän etukäteen jännitin, mutta he kirjoittivat ihan parhaat jutut :) Jännittävintä ehdottomasti oli suora tv-lähetys. Huikea ajankohtaisen kakkosen teemailta viime huhtikuussa. Onneksi sain olla mukana. Pääsin myös lähietäisyydeltä seuraamaan nuorille suunniteltujen opetusvideoiden valmistelua Right to Choose- hankkeessa. Olen saanut myös yhteydenottoja, jotka ovat jääneet mietityttämään. Kunpa pystyisi rohkaisemaan raiskattuja olemaan syyllistämättä itseään!!! Näinä turvattomina aikoina on entistä tärkeämpää pitää toisistamme huolta <3

Häpeämättömyyteni pohdintaa

         On kaksi tapaa tulla ulos kuorestaan: särkeä kuori tai itsensä.   - Jarmo Somppi -


Olen usein miettinyt, miksen tuntenut häpeää jouduttuani raiskatuksi. Käsittelimme aihetta myös terapiassa. En osaa vieläkään viiden vuoden jälkeen antaa tyhjentävää vastausta. Tärkein huomio kohdistuu asenteeseeni elämästä. Elämässä tapahtuu kauheita asioita, niin kuin myös hyviäkin. En voinut vaikuttaa siihen, että jouduin raiskatuksi. Mutta pystyin vaikuttamaan siihen, millaista elämää sen jälkeen tulisin elämään. En pohtinut paljoakaan sitä, miksi juuri minulle tapahtui näin. Se olisi ollut ajan haaskaamista. Minulla oli paljon tärkeämpää pohdittavaa: miten voisin auttaa itseäni toipumaan. Raiskausta suurempi käännekohta elämässäni oli se, että jäin henkiin. Olin saanut kolmannen mahdollisuuteni jatkaa elämää. Ensimmäinen elämäni meinasi päättyä jo vauvana ja sain hätäkasteen.

Minun ei ollut vaikea puhua aroistakaan asioista poliiseille ja lääkäreille. Arvostin heidän ammattitaitoaan. Olisin tehnyt hallaa itselleni vaikenemalla. Joskus minusta tuntuu, ettei oikein ymmärretä, että kaikissa ammateissa univormun alla on tunteva ihminen. Myös presidentin :) Ei varmasti ole kovin helppoa poliiseille tai lääkäreillekään kohdata raiskattua. Tunteet on toki "jäädytettävä", että pystyy toimimaan. Ihan niin kuin ensihoitajatkin onnettomuuspaikoilla. Olin myöskin tarpeeksi itsekäs ottamaan apua vastaan. Niin monet häpeävät pyytää apua. Turhaan. On toki tilanteita, ettei ole saanut apua. Siitä huolimatta uskon monen itsemurhan tai muun vastaavan tragedian jäävän tekemättä, jos avun tarvitsija vain uskaltaisi puhua. Ne ovat tekoja, joiden tekemistä harkitaan pidempään. 

Rajoitamme elämäämme valtavasti pohtimalla, mitä mieltä muut ovat meistä. Uskon monen raiskatun ajattelevan, ettei kukaan voi ymmärtää häntä. Kylmä totuus on, ettei kukaan voi täysin ymmärtää toista ihmistä. Minäkään en voi tietää, miltä tuntuu toisesta raiskatusta. Voin tietää vain sen miltä minusta itsestäni tuntui kun minut raiskattiin. Tulkitsemme asioita omien näkemystemme mukaan ja niinpä näkemyksiä on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin. Reagoimme eri tavalla. Voimme toki asettua toisen asemaan ja toisen raiskatun on helpompi kuvitella tilanteen kauheus koettuaan itse raiskauksen. Itse esimerkiksi koin, että jotkut miehet osasivat jopa asettua paremmin asemaani kuin jotkut naiset. Raiskattu voi odottaa saavansa kaikenlaista kohtelua niin kuin elämässä yleensäkin missä asiassa tahansa. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että useimmat ihmiset ymmärtävät miten kamala asia raiskaus on. Aina on olemassa niitä, jotka eivät ymmärrä. Se on heidän häpeänsä. Itse asiakaspalvelussa työskennelleenä olen joutunut kohtaamaan monenlaisia tilanteita. Tiedän, että on olemassa ilkeitäkin ihmisiä, joiden tarkoituksena on vain halventaa ja mitätöidä sinut. Silloin itku ei ole ollut kaukana. Onneksi ne tilanteet ovat harvassa. Nykyisin ajattelen sellaisten ihmisten olevan sairaita ja mietin miten vaikeaa heidän on elää luonteensa kanssa. Kohtelen ihmisiä niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Jollei se riitä, se on heidän ongelmansa.

En keksi yhtäkään syytä - vielä viiden vuoden jälkeenkään - MIKSI minun olisi pitänyt hävetä? Ja MITÄ minun olisi raiskaustilanteessa pitänyt hävetä?

         
     

Irti häpeästä

Seksuaalisuus on aiheista tabuin ja samalla kiinnostavin. Seksuaalisuus myy lehtien sivuilla ja mainokset ovat täynnä eroottisia yksityiskohtia. "Meikkaan ja pukeudun vain itseäni varten" on naisten suurimpia valkoisia valheita. Jos olisimme yksin autiolla saarella, meikkaamisella ei olisi merkitystä. Monet meistä kieltävät oman seksuaalisuutensa. Ja mikä muu asia herättäisikään enempää mielenkiintoa ja ristiriitaisuutta kuin juuri seksuaalisuus? Jokaisessa ihmisten välisessä kohtaamisessa on omat soidintanssinsa. Mielestäni jopa ystävyyssuhteissa seksuaalisuudella on osansa. Korostan, että tässä tarkoitan seksuaalisuudella sitä, miten ihminen "kantaa" itsensä, miten sinut ihminen on itsensä kanssa. Karismaattinen ihminen on mielestäni usein seksikäs. Ystävyyssuhteissa seksuaalisuus ilmenee samalla aaltopituudella olemisena ja siten keskinäisenä vetovoimana yhdistäen ystävykset. Voidaan puhua samanlaisista kemioista. Seksuaalisuus on läsnä kaikkialla, jokaisessa hetkessä. Ilman sitä ei olisi elämää.

Siellä missä on seksuaalisuus, on läsnä myös häpeä. Häpeä ohjaa meitä käyttäytymään "normaalisti". Häpeämme usein joitakin ominaisuuksiamme, ulkonäköämme, melkein mitä tahansa. Verratessamme itseämme muihin ihmisiin, tunnemme häpeää omasta arvottomuudestamme tai harmaana varpusena olosta. Jokainen meistä haluaa tuntea kuuluvansa joukkoon ja haluaa muiden arvostusta ja huomiota. Haluamme tulla nähdyiksi. Seksuaalisuuteen liittyneenä "hyvä" häpeä toimii ohjenuorana, ettemme yleensä esimerkiksi riisu vaatteitamme tai harrasta seksiä julkisesti. 

Häpeässä on myös raadollisempi puolensa. Seksuaalirikosten uhrit häpeävät teon kohteeksi joutumista ja syyllistävät itseään siitä. Salatut okeudenkäynnit ovat kaksiteräinen miekka: ne kyllä suojaavat uhria mutta samalla niiden ympärillä huokuu häpeän varjo. Useat uhrit uskovat ansainneensa häpeänsä. Häpeä saa usein suuremman tilan kuin se ansaitsisi minuudessamme. Mielikuvitus on huono häpeän kaveri, koska sen ansiosta häpeämme paisuu kohtuuttomuuksiin. Häpeämme kuoliaaksi asti kuvitellessamme muiden pilkkaavan meitä. Häpeä on hyvä renki mutta huono isäntä.

Häpeävä voi ainoastaan itse nostaa itsensä häpeästään. Kukaan toinen ei voi sitä tehdä, sillä häpeä on ihmisen sisäinen tunne. Häpeän tunne kaipaa tulla kuulluksi ja tunnustetuksi itselleen. Sitä ei kannata piilottaa lukkojen taakse, sillä se elää loisena sisälläsi niin kauan kunnes huomioit sen. Kysy itseltäsi miltä häpeä näyttää ja miksi se asuu sydämessäsi? Pystytkö varmasti lukemaan muiden ajatuksia, oletko varma heidän pilkastaan? Äläkä ota vertailukohteeksi netin keskustelupalstoja! Usein kuvittelemme häpeän tulevan enemmän ulkoapäin kuin sisältämme. Jos ihminen ei itse arvosta ja kunnioita itseään, on turha olettaa muidenkaan niin tekevän. Mitä enemmän janoaa muiden hyväksyntää, sitä kauemmas he pakenevat. Olisiko masentuneisuutta tai itsemurhia ilman häpeää? Häpeä pohjautuu jokaisen yksilön omaan   käsitykseen yhteiskunnasta ja moraalista. 

Miksi seksuaalirikoksen uhri häpeää? Ainoastaan raiskaajan pitäisi hävetä. Syytä häpeäkulttiin on kulttuurissamme ja sulkeutuneisuudessamme. Puhumattomuuden kulttuurissamme kaikki lakaistaan maton alle. Itse en ole koskaan hävennyt raiskatuksi joutumista. Miksi olisin? Tiedän kyllä häpeän tunteen ja olenkin monen monta kertaa saanut hävetä itseäni ja välillä olen ollut punaisempi kuin tomaatti. Järkeni ei aina ehdi mukaan valon nopeudella kiitäviin ajatuksiini ja sammakot lentelevät suusta :D Ja tiedän erittäin hyvin tunteen jolloin haluaisin vain kadota maan alle. Mutta raiskausta en ole koskaan hävennyt. Jouduin rikoksen uhriksi ja vastuu on tekijällä. Tein kaikkeni, että tekijä myös saisi hävetä tekoaan. Julkinen oikeudenkäynti nopeutti toipumistani. Voisinpa välittää uhreille sen voimaannuttavan tunteen, jonka sain niistä lukuisista kannustuksista, joita sain ihmisiltä <3 Ja Rikulla ja Anjalla on aina paikka sydämessäni <3 Upeat poliisit, jotka auttoivat minua toipumaan ja olivat varsinaisia Sherlock Holmeseja :D Voisinpa kannustaa muita raiskauksen uhreja avoimeen oikeudenkäyntiin. Tai vähintäänkin hakemaan apua ja puhumaan asioista. Ja kunpa saisin taottua mieleenne, että AINOA SYYLLINEN ON RAISKAAJA.