Oikeudenkäyntiin valmistautumista

Tarvitsin tietoa oikeudenkäynnistä ja sen vaiheista. Tiedontarpeeni vei minut Helsingin käräjäoikeuden sivuille ja imin ahnaasti kaikki tiedonmurut. Poliisit olivat toki myös jo alustavasti kertoneet istunnosta. Käräjäoikeus ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En ollut koskaan aiemmin ollut oikeuden istunnoissa, en edes todistajana. Termistökin oli itselleni uutta. Äärettömän hullua, mutta toisaalta odotin oikeudenkäyntiä myös mielenkiinnolla, olin utelias näkemään miten oikeuslaitos toimii ihan omakohtaisesti. Ja samanaikaisesti pelkäsin ihan hirveästi tulossa olevaa oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäyntiin oli kuitenkin vielä pitkä aika, tapaukseni oli vasta esitutkinnassa eikä ollut edennyt syyttäjälle. 

Minun oli myös valittava itselleni oikeusavustaja, joka hoitaisi tarvittavat paperiasiat ja tietenkin olisi puolustamassa minua oikeusistunnossa. Ensimmäiseksi mieleeni nousi Aarno Arvela, arvostettu ja kokenut asianajaja. Minulle oli julkisuudesta jäänyt hänestä hyvä vaikutelma. Ajattelin hänen tekevän työtään sydämellään ja jotenkin olin saanut hänestä kuvan, että hän oli aito ja lämmin ihminen. Hänet halusin avustamaan itseäni. Ja onneksi sain hänet, sillä arvostetulla lakimiehellä riitti varmasti töitä. En halunnut oikeussaliin itselleni tukihenkilöä koska ajattelin etten pystyisi silloin keskittymään ja pitämään ajatuksiani kasassa. Siitä tulisi jännittävä päivä ja tiesin jo valmiiksi keskittymiskykyni olevan lujilla. Ajattelin istuntoa ikään kuin urheilukilpailuihin valmistautumisena, toisten puhe ja läsnäolo voisi vaikeuttaa kuuntelemaan omaa sisäistä valmennuspuhetta itselleni. Tämä kertoo oudosta ajatusmaailmastani. Halusin kuitenkin tehdä kaiken itselleni parhaalla mahdollisella tavalla. Se, etten halunnut tukihenkilöä, kertoi siitä, miten paljon sain apua poliiseilta ja ammattiauttajilta. Vaikka jouduin tietenkin käsittelemään tapahtuneen oman itseni kanssa, mutta tosi harvoina hetkinä koin todella olevani täysin yksin. 

Minulle antoi suunnattomasti voimaa huomata, että sumuisiin ja tuskaisiin päiviini kuului myös hillittömiä naurukohtauksia ja suunnatonta kiitollisuutta elämäni jatkuvuudesta. Selviytyminen eteni pienin mutta varmoin askelin. Mielessäni olin päättänyt selvitä ja tahtotilani oli kuin vahva peruskallio. Otin elämäni omaan haltuuni ja samalla otin vastuun omasta selviytymisestäni. Olin alitajuntani automaattiohjauksessa. Uuden elämäni siemen oli istutettu kasvuvoimaiseen maahan ja siitä tulisi kasvamaan vahva ja sitkeä jalopuu. Olin selkeästi uhri, mutta en aikonut uhriutua. Itsesäälissä rypeminen ei ollut minun juttuni, ei ollut koskaan ollut. Ymmärsin toki, ettei kaikki välttämättä menisi toipumisessani niin kuin olin ajatellut. Uskoin kuitenkin vahvasti ajatuksen voimaan ja itseeni. Ja elämään.

Päivä kerrallaan eteenpäin

Raiskauksen jälkeiset päivät tuntuivat piinaavan pitkiltä eloonjäämistaisteluilta. Elämä oli riuhtaissut minut korkealta kallion kielekkeeltä alas kuoleman laaksoon. Adrenaliinin ja raivon valtaamassa hypyssä fyysisyys vaihtui henkisyydeksi, elämäni base-hypyksi. Elämä kysyi ja minä vastasin. En halunnut kuolla vaikka tuskani oli suunnaton. Elämä ei antanut minun kuolla. Elämällä oli vielä tehtäviä ja suunnitelmia varalleni. Se vain kokeili tahdonko tarpeeksi nähdäkseni auringonnousun. Se haastoi minut kiipeämään pohjalta uudelleen kallion kielekkeelle nähdäkseni auringon. Vastasin elämälle: "TAHDON".

Työkaverini laittoivat facebookkiin ns. voimahaliketjun. Tunsin syvää kiitollisuutta työkavereistani. Sain paljon voimaa selviytymiseeni ja jaksamiseeni tietäen olevani rakastettu ja tärkeä. Oli tullut aika avautua kokemuksestani työkavereilleni. Vaikka olenkin avoimen sosiaalinen, tapahtuneen puheeksi ottaminen tuntui vaikealta. En löytänyt sanoja ja pelkäsin järkyttäväni heitä lisää, varsinkin herkempiä. Enemmistö heistä oli nuoria ja mietin, miten traumaattista kaikki tapahtunut oli heillekin. Toisaalta ymmärsin, että vain avautumalla kokemastani pystyin antamaan heillekin avaimet tuskansa ja pelkojensa käsittelyyn. Työkaverini olivat huolissaan jaksamisestani. Eniten pelkäsin omia möläytyksiäni, joissa tuskani oli kiedottu mustan huumorin kaapuun. Huumori oli yksi tärkeimmistä keinoistani käsitellä tapahtunutta. Se oli ominaista itselleni. Ja kyllähän minä möläyttelin. Alkuun sain hämmentyneitä katseita. Myöhemmin nauroimme yhdessä. Ja tietenkin myös itkimme monet itkut. Työpaikalla välttelin siivoojien kohtaamista. Halusin olla näkymätön, ettei mikään saisi heitä huomaamaan minua. Käytävällä kohdatessamme välttelin katsekontaktia. Pelko oli läsnä. Halusin siitä eroon. 

Kotonani aika kului netissä. Etsin tietoja traumatilanteista ja raiskauksista ja luin ahnaasti kaiken vastaantulevan. Pettymyksekseni tarjolla oli todella vähän raiskattujen kokemuksia. Kaipasin selviytymistarinoita, pohdintaa uhrin näkökulmasta ja keinoja, joilla käsitellä tapahtunutta. Kaipasin oikeudenkäyntikokemuksia. Tajusin miten kipeän häpeällinen aihe raiskaus oli. Salainen ja mystinen. Jotain joka tapahtuu vain muille, ei itselle. Miten paljon onkaan seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneita, jotka eivät ole kertoneet asiasta kellekään. Mietin miten kamalalta tuntuu pitää kaikki sisällään. Sellainen tuska ja viha nakertaa ihmistä sisältä ja muuttuu helposti katkeruudeksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän: ensimmäinen siemen avoimuuteeni kylvettiin tuolloin. 

Kiitollinen ja nöyrä elämää kohtaan. Spontaani ja intohimoinen syvällinen pohtija. Pieni ja haavoittuva tyttö aikuisen naisen vaatteissa. Peloton tuntemattomaan hyppääjä, joka ei edes ehtinyt katumaan virhevalintojaan. Vähän hullu uskaltaakseen elää itsensä näköistä elämää. Sosiaalinen erakko, joka rakasti elämäänsä sen kaikessa yksinkertaisuudessaan mutta runsaassa värikylläisyydessään. Köyhä rikas joka oli saanut ympärilleen ainutlaatuisia ystäviä. Sellainen minä olin ollut entisessä elämässäni. Vaikeatkin elämän kolhut olivat valmistaneet minut kokemaan kaikkein suurimman kolhuni.

Raiskaajan kuulustelu osa 4

3.11.2010 raiskaajan kuulusteluissa tapahtui käänne. Hän halusi tavata vankilapapin ja sen jälkeen hän tunnusti poliisille tekonsa. Näin hän kertoi kuulusteluissa: "Ihan alkuun haluan pyytää anteeksi kaikkea, mitä olen tehnyt. Haluan pyytää Jumalalta anteeksi, mitä olen tehnyt. Olen tosi pahoillani, mitä olen tehnyt, enkä voi ymmärtää sitä miksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. Tämä nainen, joka siellä Citymarketissa oli, oli aina ollut hyvä ja iloinen sekä huomioinut minut tervehtimällä iloisesti. Tämä nainen oli hyvä nainen. Minun tehtäväni on siivota kaikki paikat tuolla kaupassa ja tein tätä työtä myös tuolloin lauantaina. Juuri tuona lauantaina otin veitsen kotoani ennen kuin lähdin töihin. Veitsen vein takkini sisällä. Minulle on kerrottu jo aiemminkin, mitä tämä nainen on poliisille kertonut. Nyt voin sanoa sen, että kaikki, mitä nainen on kertonut, on totta. Sanoin naiselle, että mikäli nainen ei anna rahojaan minulle, minä tapan hänet. Tällöin minä uhkasin tätä naista tällä veitsellä. Tällä veitsellä pakotin tämän naisen riisuuntumaan ja hänen henkeään uhkaamalla raiskasin hänet sinne pukuhuoneeseen. Nainen ei halunnut seksiä, mutta minä pakotin hänet siihen. Sidonnasta sanon, että nainen oli pitkään ja se, mitä olen kertonut, ei ole totta. En tarkalleen pysty muistamaan sitä aikaa, mutta nainen voi varmasti kertoa tämänkin niin kuin se on mennyt."

"En pysty selittämään sitä, miksi minä toimin tällä tavalla aina silloin tällöin. Minulla on paha olo, jolloin olen näitä pahoja asioita tehnyt. En juo viinaa, en käytä huumeita enkä ole hullu. En vain osaa kertoa, miksi olen näin tehnyt. Vuonna 2006, kun olin Espanjassa, meinasin hukkua tuolla tuolloin. Tämä aiheutti minulle sen, että aina toisinaan olen raiskannut jonkun. Toisinaan minulle tuli aina sellainen tunne, kun olin esimerkiksi kotona, että lähdin yöllä kävelylle ja etsimään uhria, jonka sitten raiskaisin. Näitä tapauksia on sattunut ulkomailla, mutta myös Suomessa. Olen tullut Suomeen puolitoista vuotta sitten. Kun olin vastaanottokeskuksessa, enkä tehnyt työkseni mitään, tällöin en tehnyt mitään tällaisia raiskauksia. Tämä tunne, että minun pitää raiskata joku, on nyt esimerkiksi Suomessa tullut silloin, kun olen ollut töissä ja lähtenyt kotiin. Tällöin tämä paha olo on pakottanut minut tällaiseen tekoon. Suomessa olen ollut töissä varmaan noin kahdeksan tai yhdeksän kuukautta, mutta tarkkaa aikaa en pysty muistamaan. Kysyttäessä vastaan, että kun olen Suomessa ollut töissä tuon mainitsemani ajan, tällöin en ole raiskannut ketään, vaikka se on ollut minulla usein ajatuksena."

Tekojen tunnustaminen helpotti oloani. Tosin en ollut hetkeäkään epäillyt, etteikö poliisi olisi saanut  totuutta  selville ennemmin tai myöhemmin. Miehen kertomuksista sai etsimällä etsiä totuuden siemeniä. En pystynyt nauramatta lukemaan mielikuvituksen kyllästämiä kuulustelukertomuksia. Miehen anteeksipyyntö ei merkannut minulle mitään. Pelkkiä sanoja. En usko vieläkään hänen ymmärtävän tekoaan, katumuksesta puhumattakaan. Hän suojelee mieltään kääntämällä tekonsa minun syykseni. Kun toimittaja kävi muutama vuosi sitten haastattelemassa häntä vankilassa, hän väitti minun halunneen seksiä.

Tee rikosilmoitus itsesi takia

Trauma on henkinen vamma, haava. Ihminenhän voi loukkaantua fyysisesti eli näkyvästi, esimerkiksi onnettomuudessa jalka menee poikki. Tällainen vaurio on suhteellisen helppo hoitaa, koska hoito-ohjeet ja toimintatapa ovat melko samanlaiset jokaiselle potilaalle. Trauman hoidon tekee hankalaksi se, ettei se näy useinkaan ihmisestä päällepäin. Pakkaa sekoittaa ihmisten erilaisuus ja erilaiset reagointitavat. Haasteellisuutta lisää se, että meistä jokainen osaa selventää oireet hoitohenkilölle vain omalla tavallaan. Tärkeintä henkisen trauman kokeneelle on siis hänen kykynsä kommunikoida niin, että tulee ymmärretyksi. Vain silloin häntä pystytään auttamaan itselleen parhaalla mahdollisella tavalla. 

Jos olet joutunut raiskauksen uhriksi, muista ettei kukaan tule kotoa hakemaan sinua. On vaikeaa voittaa ujoutensa, pelkonsa, oma häpeän tunteensa ja tapahtuneen jälkeinen fyysinen voimattomuus. Helppoa on ajatella: "mitä rikosilmoituksen teko hyödyttää, ei siitä kuitenkaan tuomita, minulle nauretaan, kukaan ei usko minua, oikeudenkäynti kestää vuosia, olin kännissä, oma vikani, lamaannuin enkä muista selkeästi, raiskaaja tulee kiusaamaan minua loppuikäni jos teen ilmoituksen, ehkä se saa korkeintaan kuukauden vankeutta, pukeuduin liian seksikkäästi, miksi luotin tuntemattomiin, liikaa vaivaa". Ajatuksia, jotka saavat sinut toimintakyvyttömäksi, jos uskot niihin. Ajatuksia, joilla itse syyllistät itseäsi. Ajatuksia, jotka ovat vaarallisia ja tuhoisia omalle hyvinvoinnillesi. Ajatuksia, joiden taakse luulet voivasi piiloutua ja pystyväsi lakaisemaan ikävät asiat maton alle. Ajatuksia, jotka vievät loputkin rippeet itsetunnostasi. Raiskaaja tuhosi jo tarpeeksi elämääsi, älä itse enää lankea tuhoamaan lisää itseäsi. 

Miksi tekisit rikosilmoituksen? Tärkein syy: oman itsesi takia!! Jos sinut ryöstettäisiin, todennäköisesti tekisit ilmoituksen miettimättä edes muuta vaihtoehtoa. Raiskaus on paljon kauheampi teko kuin ryöstö. Tekijän on tärkeää joutua vastaamaan hirvittävästä teostaan! Tärkeää se on myös siksi, ettei tekijä pääsisi uusimaan tekoaan (ainakaan vähään aikaan). Se ei säästä enää sinua raiskatuksi tulemiselta mutta saattaa estää jonkun toisen kokemasta samaa kohtaloa. Ainakin itselleni oli tärkeää saada tekijä oikeuden eteen. Se auttoi toipumisessani, asia tuli käsitellyksi. On totta, että oikeusprosessi kestää mutta voit nopeuttaa ja auttaa tutkintaa tekemällä rikosilmoituksen mahdollisimman nopeasti ja menemällä heti lääkäriin näytteenottoa varten. Vaikka haluaisitkin heti raiskaajan jäljet pois kehostasi, älä peseydy. Koita kestää vaikka olosi on sietämätön. Saippuaveden mukana myös todisteet huuhtoutuvat viemäriin. Kerää kaikki voimasi ja tee itsellesi elinikäinen palvelus tekemällä rikosilmoitus. Muista, että olet jo kokenut kauheimmista kauheimman, ilmoituksen teko ei ole mitään siihen verrattuna! Ja nyt olisi korkea aika heittää romukoppaan syyllisyyssyndrooma. VAIN raiskaaja on SYYLLINEN. Hoe sitä niin kauan kunnes todella uskot siihen. Koska vain se on totta. Muuta totuutta ei ole.