Raiskauksen jälkeiset päivät tuntuivat piinaavan pitkiltä eloonjäämistaisteluilta. Elämä oli riuhtaissut minut korkealta kallion kielekkeeltä alas kuoleman laaksoon. Adrenaliinin ja raivon valtaamassa hypyssä fyysisyys vaihtui henkisyydeksi, elämäni base-hypyksi. Elämä kysyi ja minä vastasin. En halunnut kuolla vaikka tuskani oli suunnaton. Elämä ei antanut minun kuolla. Elämällä oli vielä tehtäviä ja suunnitelmia varalleni. Se vain kokeili tahdonko tarpeeksi nähdäkseni auringonnousun. Se haastoi minut kiipeämään pohjalta uudelleen kallion kielekkeelle nähdäkseni auringon. Vastasin elämälle: "TAHDON".
Työkaverini laittoivat facebookkiin ns. voimahaliketjun. Tunsin syvää kiitollisuutta työkavereistani. Sain paljon voimaa selviytymiseeni ja jaksamiseeni tietäen olevani rakastettu ja tärkeä. Oli tullut aika avautua kokemuksestani työkavereilleni. Vaikka olenkin avoimen sosiaalinen, tapahtuneen puheeksi ottaminen tuntui vaikealta. En löytänyt sanoja ja pelkäsin järkyttäväni heitä lisää, varsinkin herkempiä. Enemmistö heistä oli nuoria ja mietin, miten traumaattista kaikki tapahtunut oli heillekin. Toisaalta ymmärsin, että vain avautumalla kokemastani pystyin antamaan heillekin avaimet tuskansa ja pelkojensa käsittelyyn. Työkaverini olivat huolissaan jaksamisestani. Eniten pelkäsin omia möläytyksiäni, joissa tuskani oli kiedottu mustan huumorin kaapuun. Huumori oli yksi tärkeimmistä keinoistani käsitellä tapahtunutta. Se oli ominaista itselleni. Ja kyllähän minä möläyttelin. Alkuun sain hämmentyneitä katseita. Myöhemmin nauroimme yhdessä. Ja tietenkin myös itkimme monet itkut. Työpaikalla välttelin siivoojien kohtaamista. Halusin olla näkymätön, ettei mikään saisi heitä huomaamaan minua. Käytävällä kohdatessamme välttelin katsekontaktia. Pelko oli läsnä. Halusin siitä eroon.
Kotonani aika kului netissä. Etsin tietoja traumatilanteista ja raiskauksista ja luin ahnaasti kaiken vastaantulevan. Pettymyksekseni tarjolla oli todella vähän raiskattujen kokemuksia. Kaipasin selviytymistarinoita, pohdintaa uhrin näkökulmasta ja keinoja, joilla käsitellä tapahtunutta. Kaipasin oikeudenkäyntikokemuksia. Tajusin miten kipeän häpeällinen aihe raiskaus oli. Salainen ja mystinen. Jotain joka tapahtuu vain muille, ei itselle. Miten paljon onkaan seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneita, jotka eivät ole kertoneet asiasta kellekään. Mietin miten kamalalta tuntuu pitää kaikki sisällään. Sellainen tuska ja viha nakertaa ihmistä sisältä ja muuttuu helposti katkeruudeksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän: ensimmäinen siemen avoimuuteeni kylvettiin tuolloin.
Kiitollinen ja nöyrä elämää kohtaan. Spontaani ja intohimoinen syvällinen pohtija. Pieni ja haavoittuva tyttö aikuisen naisen vaatteissa. Peloton tuntemattomaan hyppääjä, joka ei edes ehtinyt katumaan virhevalintojaan. Vähän hullu uskaltaakseen elää itsensä näköistä elämää. Sosiaalinen erakko, joka rakasti elämäänsä sen kaikessa yksinkertaisuudessaan mutta runsaassa värikylläisyydessään. Köyhä rikas joka oli saanut ympärilleen ainutlaatuisia ystäviä. Sellainen minä olin ollut entisessä elämässäni. Vaikeatkin elämän kolhut olivat valmistaneet minut kokemaan kaikkein suurimman kolhuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti