Tarvitsin tietoa oikeudenkäynnistä ja sen vaiheista. Tiedontarpeeni vei minut Helsingin käräjäoikeuden sivuille ja imin ahnaasti kaikki tiedonmurut. Poliisit olivat toki myös jo alustavasti kertoneet istunnosta. Käräjäoikeus ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En ollut koskaan aiemmin ollut oikeuden istunnoissa, en edes todistajana. Termistökin oli itselleni uutta. Äärettömän hullua, mutta toisaalta odotin oikeudenkäyntiä myös mielenkiinnolla, olin utelias näkemään miten oikeuslaitos toimii ihan omakohtaisesti. Ja samanaikaisesti pelkäsin ihan hirveästi tulossa olevaa oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäyntiin oli kuitenkin vielä pitkä aika, tapaukseni oli vasta esitutkinnassa eikä ollut edennyt syyttäjälle.
Minun oli myös valittava itselleni oikeusavustaja, joka hoitaisi tarvittavat paperiasiat ja tietenkin olisi puolustamassa minua oikeusistunnossa. Ensimmäiseksi mieleeni nousi Aarno Arvela, arvostettu ja kokenut asianajaja. Minulle oli julkisuudesta jäänyt hänestä hyvä vaikutelma. Ajattelin hänen tekevän työtään sydämellään ja jotenkin olin saanut hänestä kuvan, että hän oli aito ja lämmin ihminen. Hänet halusin avustamaan itseäni. Ja onneksi sain hänet, sillä arvostetulla lakimiehellä riitti varmasti töitä. En halunnut oikeussaliin itselleni tukihenkilöä koska ajattelin etten pystyisi silloin keskittymään ja pitämään ajatuksiani kasassa. Siitä tulisi jännittävä päivä ja tiesin jo valmiiksi keskittymiskykyni olevan lujilla. Ajattelin istuntoa ikään kuin urheilukilpailuihin valmistautumisena, toisten puhe ja läsnäolo voisi vaikeuttaa kuuntelemaan omaa sisäistä valmennuspuhetta itselleni. Tämä kertoo oudosta ajatusmaailmastani. Halusin kuitenkin tehdä kaiken itselleni parhaalla mahdollisella tavalla. Se, etten halunnut tukihenkilöä, kertoi siitä, miten paljon sain apua poliiseilta ja ammattiauttajilta. Vaikka jouduin tietenkin käsittelemään tapahtuneen oman itseni kanssa, mutta tosi harvoina hetkinä koin todella olevani täysin yksin.
Minulle antoi suunnattomasti voimaa huomata, että sumuisiin ja tuskaisiin päiviini kuului myös hillittömiä naurukohtauksia ja suunnatonta kiitollisuutta elämäni jatkuvuudesta. Selviytyminen eteni pienin mutta varmoin askelin. Mielessäni olin päättänyt selvitä ja tahtotilani oli kuin vahva peruskallio. Otin elämäni omaan haltuuni ja samalla otin vastuun omasta selviytymisestäni. Olin alitajuntani automaattiohjauksessa. Uuden elämäni siemen oli istutettu kasvuvoimaiseen maahan ja siitä tulisi kasvamaan vahva ja sitkeä jalopuu. Olin selkeästi uhri, mutta en aikonut uhriutua. Itsesäälissä rypeminen ei ollut minun juttuni, ei ollut koskaan ollut. Ymmärsin toki, ettei kaikki välttämättä menisi toipumisessani niin kuin olin ajatellut. Uskoin kuitenkin vahvasti ajatuksen voimaan ja itseeni. Ja elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti