Rekonstruktio

16. marraskuuta 2010 poliisi järjesti työpaikkani pukuhuoneessa rekonstruktion eli raiskaustilanne lavastettiin uudelleen mahdollisimman tarkasti niin kuin se oli mennyt itse raiskaustilanteessa. Halusin itse tehdä oman ns. "roolini" vaikka poliisi olikin varannut henkilöitä tekemään kaiken ja itse olisin vain näyttänyt miten kaikki oli tapahtunut, kääntänyt henkilöitä oikeisiin asentoihin ja kertonut suullisesti tapahtumien kulun. Tapahtumat valokuvattiin esitutkintaa varten. 

Halusin uskaltaa sukeltaa tuskani mereen, halusin muistaa tarkalleen, miltä epätoivoisuus tuntui, ajatuksissani ja kehoni tunnelukoissa. Halusin kokea uudelleen, miten kuolemanpelko teki läsnä olevan hetken eläväksi, miten jokainen soluni oli täynnä elämää. Muistaa, miten massiivisen raivoisa aggressiivisuuden aalto pyyhkäisi kiltteyden alleen. Ymmärtää rakastaa ja arvostaa itseään, tapahtuipa mitä tahansa. Halusin päästä jatkamaan elämääni. Sitä ennen minun oli uskallettava astua sisään portista, joka vei minut kolisuttamaan luurankojani, pelkojani, tunteitani, ahdistuksiani. Jännempi kuin mikään seikkailurata... Puhdistavan vapauttavaa, suosittelen.

Toivoin traumani ja tunnelukkojeni avautuvan. Koin oloni kuitenkin niin turvalliseksi poliisien seurassa, etteivät pelkoni ilmoittaneet itsestään. Veitsikin oli vain taidokkaasti kyhätty foliopahviversio. Tilanne ei tuntunut likimainkaan samalta kuin raiskaustilanne, oli jopa hauskaakin. Hyvä niin. Kokemus oli tärkeä sen luoman turvallisuuden tunteen vuoksi. Pukuhuoneessa aiemmin kokemani ahdistava ilmapiiri laantui. 

Samainen päivä oli myös ilon päivä: tärkeä todistuskappale eli pitkäteräinen keittiöveitsi löytyi. Poliisi etsi veistä tiedotteilla, joita levitettiin mm. taloyhtiöiden tiloihin raiskaajan pakoreitin läheisyydessä sekä tietysti paikallislehtien välityksellä. Poliisi oli etsinyt veistä tuloksetta. Mediatiedote tuotti tulosta: veitsi oli löydetty ja viety läheiseen päiväkotiin, koska löytäjä arveli veitsen olleen sieltä. Veitsen löytäjä huomasi poliisin etsivän veistä ja veitsi oli vielä tallessa päiväkodissa - kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen. Aivan uskomaton tuuri! Olisihan saattanut käydä niin, että veitsi olisikin heitetty roskiin. 

Myöhemmin raiskaajalle näytettiin rekonstruktiossa otetut valokuvat. Raiskaaja kommentoi itse näin: "Olen nähnyt unta tästä etukäteen, että minulle näytetään näitä valokuvia. Pelkäsin että näin tulee käymään, että näitä tapahtumia katsotaan valokuvina jälkikäteen. Onneksi tämä nainen jäi henkiin, ja kiitän tästä Jumalaa, että en sitä naista sinne tappanut. En tiedä, enkä ymmärrä, mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat menneet lopulta toisin, kiitän vain Jumalaa siitä, että nainen on yhä elossa. Haluan pyytää naiselta anteeksi. Muistan naisen vaatineen minua lopettamaan ja hän rukoili, että lopettaisin. En tiedä, miksi kuitenkin jatkoin."
 

Musiikin terapeuttista voimaa

Apulannan "Koneeseen kadonnut" oli minulle tärkein "voimabiisi". Olen aina ollut Apulanta-fani terävien ja moniselitteisten sanoitusten myötä. Varsinkin ensimmäisinä raiskaukseni jälkeisinä viikkoina en pystynyt keskittymään elokuvien katseluun, kotitöihin tai kirjojen lukemiseen. Fyysiset voimani olivat vähissä ja töissä kulutin loputkin energiastani. Keskittymiskykyni oli poissa ja kotona aikani kului joko netissä tai musiikkia kuunnellen. Kotona yksin ollessani en kyennyt ajattelemaan muuta kuin raiskaustani. Hyvä niin, tapahtunut oli käsiteltävä. Ymmärsin, miten ihminen on lopulta aika yksin elämän suurien kysymysten äärellä. Itsensä kohtaaminen onnistuu kuitenkin vain hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Kukaan muu ei voi elää elämääsi ja tehdä päätöksiä puolestasi. Tarvitsemme toki muiden tukea. Musiikki on minulle henkireikä ja pystyn sen avulla vaikuttamaan tunnetiloihini. Apulannan biisin myötä sain vihan tunteeni liikkeelle. 

"Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada, kulutettu, käytetty ruokkimaan ympyrää"
Olin joutunut seksuaalirikoksen uhriksi, olin siis kulutettu ja käytetty ollen vain kulutustavaraa raiskaajalleni. Ruokkimaan ympyrää merkitsi minulle seksuaalirikosten yleisyyttä.

"Luotettu ehkä liikaa siihen, että aika korjaa sen, minkä vuoksi nähtiin niin kovin paljon vaivaa, että hajalle saatiin se, mikä kauniiksi tarkoitettiin"
Raiskaus rikkoo uhrin seksuaalisen identiteetin ja vaatii uhrilta paljon, että voi tuntea myöhemmin seksuaalisuudesta iloa ja nautintoa. Raiskaaja saa hajalle uhrin käsityksen itsestään kaikin tavoin. On suuri työ koota itsensä uudelleen. Aika ei koskaan korjaa ihmisen sisälleen kätkemää häpeälliseksi kokemaansa asiaa. 

"Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää kehen sattuu ja kuinka paljon. Siitä kysymys enää tässä kai on kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa"
Nämä sanat merkitsivät minulle voimakasta vihan tunnetta, elämän raadollisuutta.  Näiden sanojen myötä makasin työpaikkani pukuhuoneen lattialla sidottuna alaruumis paljaana, raiskattuna. 

"Maailman pisimmät tunnit, niiden otteeseen jää kiinni, niitä kantaa loppuun asti"
Elämäni pisimmät tunnit vietin raiskaajani silmien alla epävarmana elämän jatkuvuudesta. En koskaan tule unohtamaan, mutta pystyn elämään tapahtuneen kanssa. Elämäni pisimmät tunnit olivat elämäni tärkein oppiläksy. Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä.

"Voi niin pitkälle jaksaa kuin itsellensä vakuuttaa"
Ihminen itse luo omaa elämäänsä omilla ajatuksillaan ja omalla asenteellaan. Ottamalla vastuun omasta elämästään, ihminen oppii arvostamaan itseään. Ei ole helppoa kääntää vihan ja raivon tunteita elämäntilanteen hyväksymiseksi. Katkeruus ja viha syövät ihmistä, anna niiden olla vain läpikulkumatkalla elämässäsi.

Viikko raiskauksen jälkeen

Ensimmäinen raiskauksen jälkeinen viikko oli vierähtänyt. Oli lauantai 30.10.2010. Kellon tullessa 18.30 elin uudelleen kauhun hetkeni ja ajattelin viikon takaisia tapahtumia. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisin lähtenyt laivalle kavereideni kanssa, mutta psykologin kanssa keskusteltuani peruin matkani. Jos olisin laivalla saanut paniikkikohtauksen, en olisi päässyt pois ja olisin kokenut turvattomuutta. Ja olisihan se ollut rankkaa myös kavereilleni. 

Onneksi sain viettää viikonloppua toisten ystävieni seurassa, sillä yksin kotona oleminen olisi ollut vaikeaa. Ystävieni luona nukuin hyvin ja minulla oli turvallinen olo. Sinä yönä en herännyt murehtimaan asioita vaan uneni oli virkistävän rentouttavaa. Tunsin syvää kiitollisuutta nukahtaessani ystäväni kissa vieressäni - kissaterapiaa. Ihan kuin se olisi vaistonnut ahdistukseni ja tuli lohduttamaan. Utelias elämännälkäni sai elintärkeää polttoainetta suoniinsa. Tankkini olikin lähes tyhjä ja tarvitsin lisää virtaa jaksaakseni muuttuneessa ja kuluttavassa arjessani. Elämän tragediat kuluttavat ihmisen voimavarastot minimiin ja pelkästään arjen askareista selviäminen on suuri haaste. Silloin ystävien huolenpito on elintärkeää. Ystäväni laittoi herkullista kanakeittoa ja jälkiruokana oli taivaallista omenapiirakkaa. Muistan vieläkin niiden maun suussani. Ruoka ei täyttänyt pelkästään vatsaani vaan myös sieluni oli ruokittu. Olin saavuttanut tasapainon ja levollisuuden olotilan ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen, kiitos ystävieni. Se antoi minulle voimaa jatkaa matkaani tietämättä määränpäätä.

Kotini oli suoraan sanottuna kuin sikolätti, tavarat jäivät siihen mihin ne kädestäni satuin laskemaan ja vaateröykkiö makuuhuoneen lattialla kasvoi kasvamistaan. Ruuanlaitto oli kaukainen haavekuva. Astianpesukoneen täyttökin tuotti ongelmia puhumattakaan tyhjentämisestä. Elämäni oli surunsekaista helvettiä. Tosin siihen mahtui mukaan myös timanttisia hetkiä. Keittiöveitseni hyppivät silmilleni ja yritin kesyttää niitä. Kilpailin veitsipelkoni kanssa yrittämällä pitää veistä kädessäni mahdollisimman kauan. Vaivoin pystyin leikkaamaan leipää. Lihan leikkaamista en voinut edes harkita: olisin varmaan yrittänyt tappaa jo kerran kuollutta kuvitellessani lihaa raiskaajan lihaksi. Sekavia ajatuksia. Pelkäsin piilossa olevia tunteitani, piilossa olevaa vihaani. Välillä kirosin yksinäisyyttäni, hetkessä olin puolestaan iloinen, ettei kukaan nähnyt minua kotonani ja minun tarvitsi jaksaa vain itseni kanssa. Yksinolo oli minulle välttämättömyys, minun oli pakko kohdata tuskani ja pelkoni. 

Ajatukseni poukkoilivat sekavista hallusinaatiotiloista älykkäisiin oivalluksiin itsestäni. En tuntenut tasaista keskitietä, vaan ajatukseni ja kehoni elivät joko ylihysteerisen taivaallisessa olotilassa tai sitten mustiakin mustemmissa mutalammikoissa. Kehoni sisällä oli suuri möykky patoutuneita tunteita ja välillä tunsin itseni eläväksi kuolleeksi. Miten kaipasinkaan tasapainoista rauhallista olotilaa! Kävin koko ajan ylikierroksilla tai sitten olin paikoilleni jähmettynyt robotti. Minun ei enää tarvinnut pelätä pahinta, se oli jo tapahtunut minulle. Vaikeinta selviytymisessä oli kohdata tunteensa ja oma paljas itsensä.