Ensimmäinen raiskauksen jälkeinen viikko oli vierähtänyt. Oli lauantai 30.10.2010. Kellon tullessa 18.30 elin uudelleen kauhun hetkeni ja ajattelin viikon takaisia tapahtumia. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisin lähtenyt laivalle kavereideni kanssa, mutta psykologin kanssa keskusteltuani peruin matkani. Jos olisin laivalla saanut paniikkikohtauksen, en olisi päässyt pois ja olisin kokenut turvattomuutta. Ja olisihan se ollut rankkaa myös kavereilleni.
Onneksi sain viettää viikonloppua toisten ystävieni seurassa, sillä yksin kotona oleminen olisi ollut vaikeaa. Ystävieni luona nukuin hyvin ja minulla oli turvallinen olo. Sinä yönä en herännyt murehtimaan asioita vaan uneni oli virkistävän rentouttavaa. Tunsin syvää kiitollisuutta nukahtaessani ystäväni kissa vieressäni - kissaterapiaa. Ihan kuin se olisi vaistonnut ahdistukseni ja tuli lohduttamaan. Utelias elämännälkäni sai elintärkeää polttoainetta suoniinsa. Tankkini olikin lähes tyhjä ja tarvitsin lisää virtaa jaksaakseni muuttuneessa ja kuluttavassa arjessani. Elämän tragediat kuluttavat ihmisen voimavarastot minimiin ja pelkästään arjen askareista selviäminen on suuri haaste. Silloin ystävien huolenpito on elintärkeää. Ystäväni laittoi herkullista kanakeittoa ja jälkiruokana oli taivaallista omenapiirakkaa. Muistan vieläkin niiden maun suussani. Ruoka ei täyttänyt pelkästään vatsaani vaan myös sieluni oli ruokittu. Olin saavuttanut tasapainon ja levollisuuden olotilan ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen, kiitos ystävieni. Se antoi minulle voimaa jatkaa matkaani tietämättä määränpäätä.
Kotini oli suoraan sanottuna kuin sikolätti, tavarat jäivät siihen mihin ne kädestäni satuin laskemaan ja vaateröykkiö makuuhuoneen lattialla kasvoi kasvamistaan. Ruuanlaitto oli kaukainen haavekuva. Astianpesukoneen täyttökin tuotti ongelmia puhumattakaan tyhjentämisestä. Elämäni oli surunsekaista helvettiä. Tosin siihen mahtui mukaan myös timanttisia hetkiä. Keittiöveitseni hyppivät silmilleni ja yritin kesyttää niitä. Kilpailin veitsipelkoni kanssa yrittämällä pitää veistä kädessäni mahdollisimman kauan. Vaivoin pystyin leikkaamaan leipää. Lihan leikkaamista en voinut edes harkita: olisin varmaan yrittänyt tappaa jo kerran kuollutta kuvitellessani lihaa raiskaajan lihaksi. Sekavia ajatuksia. Pelkäsin piilossa olevia tunteitani, piilossa olevaa vihaani. Välillä kirosin yksinäisyyttäni, hetkessä olin puolestaan iloinen, ettei kukaan nähnyt minua kotonani ja minun tarvitsi jaksaa vain itseni kanssa. Yksinolo oli minulle välttämättömyys, minun oli pakko kohdata tuskani ja pelkoni.
Ajatukseni poukkoilivat sekavista hallusinaatiotiloista älykkäisiin oivalluksiin itsestäni. En tuntenut tasaista keskitietä, vaan ajatukseni ja kehoni elivät joko ylihysteerisen taivaallisessa olotilassa tai sitten mustiakin mustemmissa mutalammikoissa. Kehoni sisällä oli suuri möykky patoutuneita tunteita ja välillä tunsin itseni eläväksi kuolleeksi. Miten kaipasinkaan tasapainoista rauhallista olotilaa! Kävin koko ajan ylikierroksilla tai sitten olin paikoilleni jähmettynyt robotti. Minun ei enää tarvinnut pelätä pahinta, se oli jo tapahtunut minulle. Vaikeinta selviytymisessä oli kohdata tunteensa ja oma paljas itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti