Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani.— Wayne W. Dyer
Jo raiskausiltanani valitsin tulevaisuuden. Näin itseni selviytyjänä, en tosin vielä tuolloin tiennyt keinoja enkä selviytymiseen kuluvaa aikaa tai matkan pituutta. Poliisi kysyi vaatimuksiani raiskaajani suhteen ja vastasin haluavani hänet vankilaan. Halusin, ettei hän pääsisi raiskaamaan muita. Halusin hänet vastuuseen teoistaan, kohtaamaan tuottamansa kärsimyksen. Pitkän aikaa olisin halunnut "käsitellä" hänet itse, mutta terapian edetessä päästessäni sulattamaan koteloitunutta vihaani turvallisessa ympäristössä, ajatukseni laimenivat. Mielikuvissani kidutin sidottuna olevaa raiskaajaani yleisön edessä ja lopuksi tapoin kiduttavan hitaasti nähden kärsimyksen hänen silmissään. Mielikuvistani oli apua eheytymisprosessissani ja ajatusmaailmani avulla nostin itseni raiskaajani yläpuolelle, pois uhriutumisesta.
Vahva tahtoni ilmeni tehdessäni päätökseni: aioin selviytyä raiskauksen aiheuttamasta traumasta. Kerroin päätökseni poliisille sekä auttajilleni. Päätös, joka ei sisältänyt jossittelua eikä muttia. Päätös, joka rekisteröityi aivojeni ja kehoni jokaiseen soluun. Visualisointia, jota urheilijatkin käyttävät. En voinut muuttaa tapahtunutta, siihen oli siis turhaa hukata vähissä olevia voimavarojani. Olin valmis matkalleni kohti eheytymistä.
Hyväksyin tuskani, annoin itseni olla ja surra. Annoin itselleni aikaa tuskani käsittelyyn, elin päivän kerrallaan, tuskaisimpina päivinä minuutti minuutilta. Toisinaan niin sumussa, etten rekisteröinyt ajan kulumista. Toisinaan tuska kietoutui venyttämään tuntien pituutta. Aika oli pysähtynyt. Ollessani kotona, en vaatinut itseltäni mitään, annoin alitajuntani ja mieleni käsitellä tapahtunutta omassa rauhassaan ja omassa aikataulussaan. Annoin itseni vajota synkkyyteen, silloin kun tarvitsi. Se ei ollut helppoa. Välillä pelkäsin tunteitani. Toisinaan olisin halunnut kiirehtiä synkkyyden syvistä vesistä pois aurinkoisten liplattavien aaltojen ulapoille. Minun oli kuitenkin pysyttävä läsnä luurankojen kolistellessa häiritsevästi. Luotin alitajuntaani ja tulkitsemiskykyyni sen tarpeista. Parasta, mitä silloin pystyin itseni hyväksi tekemään, oli antaa aikaa toipumiselleni. En tiennyt, kuinka kauan siihen menisi, sillä ei ollut merkitystä. Tiedostin vielä jonakin päivänä tuskan helpottavan, sillä mikään ei ole pysyvää.
Tuska ei useinkaan vaadi sen äärelle pysähtymistä. Se ei välttämättä huuda kovaäänisesti vaatien huomiota itselleen. Tuska elää toisinaan hiljaisena ahdistuksena sisälläsi ja toivoo, että reagoisit siihen. Se toivoo tulevansa nähdyksi ja saadakseen purkautua. Miten vihattu tunne tuska onkaan ja syyttään. Useimmat haluaisivat ohituskaistan sen ohi. Tuska on kuitenkin elimistömme tärkeimpiä "likaämpäreitä" ihmisyydessämme. Tuska opettaa ja kasvattaa, kun uskallat pysähtyä sen ääreen ja kuunnella sen sanoman. Käsitelty tuska mahdollistaa elämän kaikkien sävyvivahteiden näkemisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti