Pimeys ei voi karkottaa pimeyttä; vain valo voi tehdä sen.
Viha ei voi karkottaa vihaa; vain rakkaus voi tehdä sen.
- Martin Luther King Jr. -
Raiskauksen jälkeen olin täynnä vihaa. Jo raiskaustilanteessa olin valmistautunut tappamaan raiskaajani, jos vain olisin saanut veitsen käteeni. Onnekseni sitä tilaisuutta ei tullut. En tiedä, miten olisin pystynyt elämään sen tehtyäni. Toisaalta se olisi ollut itsepuolustusta, ehkäpä olisin kestänyt sen. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja ei lainkaan minun juttuni.
Olin siis täynnä vihaa. Kuin lepovaiheessa oleva tulivuori, jonka sisus purkautuessaan kuolettaisi monta elämää. Tiesin olevani tikittävä aikapommi, jollen saisi vihaani hallintaani. Käsittelemätön, hallitsematon viha purkautuu aina jotenkin, rajuimmin väkivaltaisuuksina, näkymättömämmin viha kaivertuu kantajaansa kuin loiseläin. Hallitsematon viha tuottaa aina tuskaa sekä kantajalleen että ulkopuolisille. Sen tuotoksena syntyy kidutettuja lapsia ja eläimiä, perhesurmia, silmittömän raakaa väkivaltaa, joka pysäyttää monen elämän. Fyysisen väkivallan toisella laidalla esiintyy henkistä väkivaltaa, jonka tehokkain ase on sana; loukkaava, mitätöivä, alistava ja nöyryyttävä. Hallitsematon viha valjastetaan häikäilemättömäksi vallaksi, joka sokaisee kantajansa.
Omia keinojani vihan purkuun oli mielikuvitukseni ja vihan "kehollistaminen" eli antamalla vihan tulla näkyväksi ja koetuksi kehon avulla (kyllä, nöyryytin ja kidutin raiskaajaani kymmeniä kertoja mielessäni purren hampaitani yhteen ja puristamalla käteni nyrkkiin jne.). Hakkasin tyynyäni, välillä huusin. Huutamista tosin rajoitin, koska asuin kerrostalossa. Kuuntelin itselläni vihaa laukaisevia biisejä. Käytin musiikkia myös itseni rauhoittamiseen ja sillä olikin erittäin merkittävä rooli tunnelukkojeni käsittelyssä. Kirjoittaminen oli yksi keinoista ja se puhdisti terapeuttisella vaikutuksellaan. Terapiassa purin myös vihaani ja tunsin "möykkyjeni" pienentyvän mielenrauhan vallatessa omaa tilaansa. Julkinen oikeudenkäynti ja raiskaajan naaman näkyminen olivat tärkeitä julkisen häpeäpaalun merkityksessään. Ehkä itselleni kaikkein tärkein oli oma voodoosessioni, jota toteutin päivittäin: keskitin harhailevat ajatukseni raiskaajaani, jonka kuvittelin voodoonukeksi ja johon pistin neuloja. Keskitin vihani karman lakiin ja mielikuvissani tuhoamaan raiskaajani elämän. Uskoni karman lakiin oli todella vahvaa, valjastin vihani voiman siihen. Se oli minun tapani käsitellä vihaani ja auttoi.
Seitsemän vuoden jälkeen en tunne vihaa raiskaajaani kohtaan. Oikeastaan en tunne mitään. Myöskään kehoni ei reagoi. Vihani on käsitelty ja sen tilalla on seesteinen tietoisuus, läsnäolo ja kiitollisuus nykyisestä elämäntilanteestani. Tunnen nousseeni raiskaajani yläpuolelle, kaikki tapahtunut on jo kaukana menneisyydessä. Viha opetti minut pitämään huolta omista rajoistani, teki arvomaailmani itselleni näkyväksi ja konkreettiseksi. Viha kasvoi voimavarakseni. Siitä syntyi uusi upea minuus. Vahva rakkaus. Vahva elämä. Vahva läsnäolo. Vahva sielu. Voimakas nauru. Voimakas ilo. Voimakas kiitollisuus. Silmät, jotka hymyilevät vesisateessa. Vahva tahto, joka seuraa unelmaansa.
sunnuntai 29. lokakuuta 2017
maanantai 23. lokakuuta 2017
Seitsemäs vuosipäivä 23.10.2017
Raiskaus on teurastus, jossa jäät henkiin kidutuksen jälkeen. Tunnet jokaisen näkymättömän haavan vihlovan kivun, kannattelet omaa sydäntäsi käsissäsi peläten sen sykkeen sammuvan ikuisiksi ajoiksi.
Vuosipäivä tulee aina olemaan osa elämääni. Toki ensimmäinen vuosipäivä oli kaikista vaikein, mutta kehoni yhä seitsemän vuoden jälkeen ilmoittaa ajankohdasta levottomuudellaan ja rauhattomuudellaan. En kuitenkaan enää panikoi, annan tunteideni olla sellaisia kuin ne ovat. Vuosipäivä on minulle myös elämäni toinen virallinen syntymäpäivä. Jäin henkiin. Elämäni jakautui kahtia. Ennen ja jälkeen raiskauksen.
Raiskauksen jälkeen alkoi kiivas uudelleenrakentaminen. Taloni oli sortunut perustuksiaan myöden. Mitään muuta ei ollut jäänyt jäljelle kuin viha, sisukkuus ja voimakas tahto näyttää raiskaajalleni rakentavani entistä paremman ja eheämmän talon. Perustusten teko oli vaikeaa, taidot olivat hukassa ja voimat vähisssä. Meni kuukausia pelkkään selviytymiseen, jolloin kävin vain katsomassa tonttiani. Oli vaikeaa pitää tontin rajoista kiinni, etteivät naapurit vallanneet sitä minulta. Toivoni oli vain pienen pieni kipinä, nelilehtinen apilanlehti tontillani. Välillä, sateen piiskatessa, ajattelin luopua siitäkin. Itkin, huusin ja raivosin potkien maata. En minä halunnut tätä talonrakennus projektia!!!
Kevätauringon säteiden läpäistessä ihoni, heräsin horroksestani ja nousin seisomaan. Katselin tonttiani. Koivut olivat saaneet uudet pukunsa ja huomasin nauttivani luonnon kauneudesta. Mustarastaat pitivät kevätkonserttiaan ja västäräkki lähestyi uteliaana minua kuin kutsuen tanssiin. Ymmärsin, elämä jatkuu. Pystyäkseni jatkamaan elämääni, en voinut jäädä menneisyyden miinakenttiin. Oli aika valaa perustukset, vähän kerrallaan.
Taloni ei valmistu koskaan. Sen ei ole tarkoituskaan valmistua. Elämässä ei ole koskaan valmis. Perustukset ovat kuitenkin valmiina ja niitä ei mikään enää muuta. Taloni elää kanssani vaihdellen väriään ja sisustustaan. Välillä kaadan seinät pois. On aika tuulettaa. En tarvitse enää seiniä ympärilleni kuin ajoittain.
Olen saanut omin silmin nähdä ja kokea elämän kantavan. Mikään ei kestä ikuisesti. Oman minuuteni rakentaminen on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Uusi minäni on paljon entistään parempi enkä vaihtaisi minuuttani entiseen harhailijaan. Uskallan hypätä myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Lähihoitajaopintojeni seuraava työharjoittelu on päiväkodissa. Koska itselläni ei ole lapsia, pelottaa. Toisaalta sisälläni asuu ikuinen lapsi, joten varmasti osaan laskeutua lasten tasolle, lasten ehdoilla.
Vuosipäivä tulee aina olemaan osa elämääni. Toki ensimmäinen vuosipäivä oli kaikista vaikein, mutta kehoni yhä seitsemän vuoden jälkeen ilmoittaa ajankohdasta levottomuudellaan ja rauhattomuudellaan. En kuitenkaan enää panikoi, annan tunteideni olla sellaisia kuin ne ovat. Vuosipäivä on minulle myös elämäni toinen virallinen syntymäpäivä. Jäin henkiin. Elämäni jakautui kahtia. Ennen ja jälkeen raiskauksen.
Raiskauksen jälkeen alkoi kiivas uudelleenrakentaminen. Taloni oli sortunut perustuksiaan myöden. Mitään muuta ei ollut jäänyt jäljelle kuin viha, sisukkuus ja voimakas tahto näyttää raiskaajalleni rakentavani entistä paremman ja eheämmän talon. Perustusten teko oli vaikeaa, taidot olivat hukassa ja voimat vähisssä. Meni kuukausia pelkkään selviytymiseen, jolloin kävin vain katsomassa tonttiani. Oli vaikeaa pitää tontin rajoista kiinni, etteivät naapurit vallanneet sitä minulta. Toivoni oli vain pienen pieni kipinä, nelilehtinen apilanlehti tontillani. Välillä, sateen piiskatessa, ajattelin luopua siitäkin. Itkin, huusin ja raivosin potkien maata. En minä halunnut tätä talonrakennus projektia!!!
Kevätauringon säteiden läpäistessä ihoni, heräsin horroksestani ja nousin seisomaan. Katselin tonttiani. Koivut olivat saaneet uudet pukunsa ja huomasin nauttivani luonnon kauneudesta. Mustarastaat pitivät kevätkonserttiaan ja västäräkki lähestyi uteliaana minua kuin kutsuen tanssiin. Ymmärsin, elämä jatkuu. Pystyäkseni jatkamaan elämääni, en voinut jäädä menneisyyden miinakenttiin. Oli aika valaa perustukset, vähän kerrallaan.
Taloni ei valmistu koskaan. Sen ei ole tarkoituskaan valmistua. Elämässä ei ole koskaan valmis. Perustukset ovat kuitenkin valmiina ja niitä ei mikään enää muuta. Taloni elää kanssani vaihdellen väriään ja sisustustaan. Välillä kaadan seinät pois. On aika tuulettaa. En tarvitse enää seiniä ympärilleni kuin ajoittain.
Olen saanut omin silmin nähdä ja kokea elämän kantavan. Mikään ei kestä ikuisesti. Oman minuuteni rakentaminen on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Uusi minäni on paljon entistään parempi enkä vaihtaisi minuuttani entiseen harhailijaan. Uskallan hypätä myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Lähihoitajaopintojeni seuraava työharjoittelu on päiväkodissa. Koska itselläni ei ole lapsia, pelottaa. Toisaalta sisälläni asuu ikuinen lapsi, joten varmasti osaan laskeutua lasten tasolle, lasten ehdoilla.
maanantai 16. lokakuuta 2017
Selviytyminen osa 7: YKSINÄISYYS
Selviytymiseni pimeimpiä puolia ohjasi alkoholi ja yksinäisyys. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän, miten pitkä ja pohjaton matkani oli. Tartuin alkoholiin poistaakseni tyhjyyden tunnetta, täyttääkseni elämääni kuorrutetulla kermakakulla. Minulla oli ihania ystäviä, mutta kukaan ei voinut tietää miltä minusta välillä tuntui. Ei tietenkään, jokaisen elämä on yksilöllistä, jokaisella on omat polkunsa. Ymmärsin myös, miten yksin ihminen on elämän käännekohdissa, myös syntyessään ja kuollessaan.
Sain kaiken mahdollisen avun ja vieläpä ammattitaitoisilta henkilöiltä. Ja todellakin, nämä kaikki auttoivat toipumisessani. Elämässäni oli kuitenkin hetkiä, jolloin oli rakennettava palapelin paloja ihan yksin. Oli tehtävä päätöksiä ihan yksin. Se ei ollut helppoa. Hämmensin omaa pakkaani haluamalla kertoa oikeudenkäynnistäni julkisesti. Lähdin tuntemattomalle tielle, koska sydämeni pakko ajoi minut siihen. Minulla oli voimakas tahto vaikuttaa asioihin. Halusin myös "kostaa" raiskaajalleni tuomalla tapahtuneen julkisuuteen. Muita keinoja minulla ei ollut.
Raiskauksen jälkeen heittäydyin alkoholin huurruttamalle matkalle, elämään nuoruutta, jota minulla ei koskaan ollut. Vaikka minulla oli paljonkin ihmisiä ympärilläni, olin hetkittäin todella yksin. Elin pitkään rauhatonta vuoristorataelämää, keskittymiskykyni ollessa hukassa. Rauhattomuus ei kuitenkaan ollut koko ajan läsnä, vaan välillä tunsin itseni melko tasapainoiseksi. Työni auttoi pitämään kiinni rutiineista. Toisinaan työni oli hyvä pakopaikka, jossa pystyin keskittymään paremmin.
Jossain vaiheessa oli pakko kasvaa aikuiseksi. Silloin, kun mikään ei enää tuntunut miltään. Koen olleeni vahva selviytyjä omine heikkouksineni. Monesti olen miettinyt nuorten selviytymistä. Miten he pystyvät siihen, kun se aikuisenakin on vaikeaa?
Tänään en ole enää hukassa ajatuksieni, alkoholin enkä yksinäisyyden kanssa. Olen löytänyt tasapainon. Kaikki kokemani opettaa minua tulevassa työssäni lähihoitajana. Raiskaus on osa menneisyyttäni, jota en tuo esille työssäni. Mutta se on ehdottomasti tuonut minusta esiin herkkänahkaisen kuuntelijan, joka ei hyydy vaan toimii, etsien ratkaisuja. Työvälineenä minulla on avoimen utelias mieli, herkät korvat ja lämmin sydän. Ja yhä edelleen voimakas tahto vaikuttaa asioihin.
Sain kaiken mahdollisen avun ja vieläpä ammattitaitoisilta henkilöiltä. Ja todellakin, nämä kaikki auttoivat toipumisessani. Elämässäni oli kuitenkin hetkiä, jolloin oli rakennettava palapelin paloja ihan yksin. Oli tehtävä päätöksiä ihan yksin. Se ei ollut helppoa. Hämmensin omaa pakkaani haluamalla kertoa oikeudenkäynnistäni julkisesti. Lähdin tuntemattomalle tielle, koska sydämeni pakko ajoi minut siihen. Minulla oli voimakas tahto vaikuttaa asioihin. Halusin myös "kostaa" raiskaajalleni tuomalla tapahtuneen julkisuuteen. Muita keinoja minulla ei ollut.
Raiskauksen jälkeen heittäydyin alkoholin huurruttamalle matkalle, elämään nuoruutta, jota minulla ei koskaan ollut. Vaikka minulla oli paljonkin ihmisiä ympärilläni, olin hetkittäin todella yksin. Elin pitkään rauhatonta vuoristorataelämää, keskittymiskykyni ollessa hukassa. Rauhattomuus ei kuitenkaan ollut koko ajan läsnä, vaan välillä tunsin itseni melko tasapainoiseksi. Työni auttoi pitämään kiinni rutiineista. Toisinaan työni oli hyvä pakopaikka, jossa pystyin keskittymään paremmin.
Jossain vaiheessa oli pakko kasvaa aikuiseksi. Silloin, kun mikään ei enää tuntunut miltään. Koen olleeni vahva selviytyjä omine heikkouksineni. Monesti olen miettinyt nuorten selviytymistä. Miten he pystyvät siihen, kun se aikuisenakin on vaikeaa?
Tänään en ole enää hukassa ajatuksieni, alkoholin enkä yksinäisyyden kanssa. Olen löytänyt tasapainon. Kaikki kokemani opettaa minua tulevassa työssäni lähihoitajana. Raiskaus on osa menneisyyttäni, jota en tuo esille työssäni. Mutta se on ehdottomasti tuonut minusta esiin herkkänahkaisen kuuntelijan, joka ei hyydy vaan toimii, etsien ratkaisuja. Työvälineenä minulla on avoimen utelias mieli, herkät korvat ja lämmin sydän. Ja yhä edelleen voimakas tahto vaikuttaa asioihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)