Raiskaus on teurastus, jossa jäät henkiin kidutuksen jälkeen. Tunnet jokaisen näkymättömän haavan vihlovan kivun, kannattelet omaa sydäntäsi käsissäsi peläten sen sykkeen sammuvan ikuisiksi ajoiksi.
Vuosipäivä tulee aina olemaan osa elämääni. Toki ensimmäinen vuosipäivä oli kaikista vaikein, mutta kehoni yhä seitsemän vuoden jälkeen ilmoittaa ajankohdasta levottomuudellaan ja rauhattomuudellaan. En kuitenkaan enää panikoi, annan tunteideni olla sellaisia kuin ne ovat. Vuosipäivä on minulle myös elämäni toinen virallinen syntymäpäivä. Jäin henkiin. Elämäni jakautui kahtia. Ennen ja jälkeen raiskauksen.
Raiskauksen jälkeen alkoi kiivas uudelleenrakentaminen. Taloni oli sortunut perustuksiaan myöden. Mitään muuta ei ollut jäänyt jäljelle kuin viha, sisukkuus ja voimakas tahto näyttää raiskaajalleni rakentavani entistä paremman ja eheämmän talon. Perustusten teko oli vaikeaa, taidot olivat hukassa ja voimat vähisssä. Meni kuukausia pelkkään selviytymiseen, jolloin kävin vain katsomassa tonttiani. Oli vaikeaa pitää tontin rajoista kiinni, etteivät naapurit vallanneet sitä minulta. Toivoni oli vain pienen pieni kipinä, nelilehtinen apilanlehti tontillani. Välillä, sateen piiskatessa, ajattelin luopua siitäkin. Itkin, huusin ja raivosin potkien maata. En minä halunnut tätä talonrakennus projektia!!!
Kevätauringon säteiden läpäistessä ihoni, heräsin horroksestani ja nousin seisomaan. Katselin tonttiani. Koivut olivat saaneet uudet pukunsa ja huomasin nauttivani luonnon kauneudesta. Mustarastaat pitivät kevätkonserttiaan ja västäräkki lähestyi uteliaana minua kuin kutsuen tanssiin. Ymmärsin, elämä jatkuu. Pystyäkseni jatkamaan elämääni, en voinut jäädä menneisyyden miinakenttiin. Oli aika valaa perustukset, vähän kerrallaan.
Taloni ei valmistu koskaan. Sen ei ole tarkoituskaan valmistua. Elämässä ei ole koskaan valmis. Perustukset ovat kuitenkin valmiina ja niitä ei mikään enää muuta. Taloni elää kanssani vaihdellen väriään ja sisustustaan. Välillä kaadan seinät pois. On aika tuulettaa. En tarvitse enää seiniä ympärilleni kuin ajoittain.
Olen saanut omin silmin nähdä ja kokea elämän kantavan. Mikään ei kestä ikuisesti. Oman minuuteni rakentaminen on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Uusi minäni on paljon entistään parempi enkä vaihtaisi minuuttani entiseen harhailijaan. Uskallan hypätä myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Lähihoitajaopintojeni seuraava työharjoittelu on päiväkodissa. Koska itselläni ei ole lapsia, pelottaa. Toisaalta sisälläni asuu ikuinen lapsi, joten varmasti osaan laskeutua lasten tasolle, lasten ehdoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti