Raiskaus osa 8

Mies käski minun pukeutua. Vapisevin käsin vedin farkkuja jalkaani ja toivoin että tämä paha uni päättyisi jo. Minulla oli totaalisen tyhjä ja käytetty olo. En meinannut saada farkkuja jalkaani ja minulla oli vaikeuksia pukeutua mutta veitsi nopeutti toimenpidettä. Käteni eivät tahtoneet totella ja jalkani tuntuivat täriseviltä puukepeiltä. Sydämeni oli pakahtua vihasta, pelosta, nöyryytyksestä. Mies ei puhunut koko aikana paljon mitään ja käski minunkin olla hiljaa laittamalla sormen suunsa eteen merkiksi. Lattialle sylkeminen oli loppunut. Mies pakotti minut istumaan pukuhuoneen puolella olevalle penkille ja istuutui itse minua vastapäätä olevalle baarijakkaralle.

Nojasin pukukaappeja vasten ja edessäni oli uusi suuri murhe. Tajusin miehen ottavan minut mukaansa ylös myymälätiloihin ryöstöyritykseensä. Vaihtoehtoisesti olin ajatellut että mies sitoisi minut uudelleen ja menisi myymälätiloihin yksin koska hänellä oli minun avaimeni. Mies vahti minua kuin haukka saalistaan. Pääsin kuitenkin juomaan vettä wc-tilan lavuaarista sillä minulla oli hirveä jano. Pakomahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Olin helpottunut ainoastaan siitä ettei pukuhuoneeseen ollut tullut muita miehen tuttuja joita pelkäsin miehen soittaessa aikaisemmin puheluitaan. Olin helpottunut myös siitä ettei mies tullut istumaan viereeni ja veitsikin oli poissa näkyvistä. Minusta tuntui että mies alkoi luottaa minuun ja se oli hyvä asia. Silloin miehen tarkkaavaisuus voisi hetkeksi herpaantua ja tilaisuuteni tulisi.

Mies kysyi paljonko rahaa kassakaapissa olisi. Vastasin etten tiedä. Ja ihmeekseni mies ei tivannut asiaa enempää. Sitten mies otti minun mustavalkoisen kukkapiponi ja laittoi sen päähänsä. En tiedä mikä tarkoitus sillä oli koska pipo ei auttanut miestä naamioitumaan yhtään enempää. Kun mies oli laittanut piponi päähänsä hän pyysi minua ottamaan kuvan itsestään kännykällä mutta leikin tyhmää ja en ottanut kuvaa. Ihmettelin mitä varten mies halusi kuvan itsestään mutta myöhemmin esitutkinnassa selvisi että se liittyi hänen suunnitelmiinsa. En halunnut katsoa miestä silmiin ettei hän hermostuisi enempää ja en halunnut itsekkään kohdata miehen julmaa katsetta joka tuntui pureutuvan minun lävitseni. Istuin vain penkillä. 

Välillä kysyin kellonaikaa ja mies näyttikin minulle ajan kännykästään ja katsoinkin sen mutta aivoni eivät rekisteröineet sitä. Olin hermostunut ja peloissani ja yritin selittää miehelle että minun kulkuavaimeni eivät käyneet kassatoimistoon. Yritin myös saada miehen toisiin ajatuksiin ryöstösuunnitelmissaan kertomalla että hälytykset menisivät päälle. Yritin saada miestä tajuamaan kassakaapin pysyvän kiinni ja koko ryöstöyrityksen  olevan turhaa. Mutta mies ei ehkä ymmärtänyt mitä yritin selittää. Aika tuntui olevan edelleen pysähdyksissä ja oloni oli tukala. Uskoin miehen raivostuvan silmittömästi turhautuneena siitä ettei saisi lainkaan rahaa. Odotimme pukuhuoneessa muiden siivoojien lähtöä yläkerran myymälätiloista. Musta huumorintajuni heräsi henkiin ja mietin koko ryöstöyrityksen olevan kuin Aku Ankasta jossa karhukopla yritti ryöstää Roope Ankan panssaroitua kassaholvia.

Seiskan nettijuttu

Ihmiset eivät muista, mitä olet sanonut tai tehnyt - ihmiset muistavat ne tunteet, jotka olet heissä herättänyt.

Kun aloitin kirjoittaa blogiani kuukausi sitten, pelkäsin ettei kukaan kiinnostu lukemaan sitä. Jaoin sitä itse ja ilokseni huomasin aiheen kiinnostavan. Halusin kuitenkin enemmän julkisuutta sille ja haluaisin tavoittaa enemmän raiskattuja. Tein päätöksen, että seiskan toimittaja Panu Hörkkö saisi halutessaan kirjoittaa siitä jonkinlaisen jutun. Pelkäsin saavani asiatonta palautetta vahvoja tunteita herättävän raiskausaiheen takia. Päätin ottaa riskin. Olen henkisesti melko vahva ja asiaton palaute ilman perusteluja ja anonyyminä ei saa minua provosoitumaan. Päinvastoin se saa huomaamaan miten paljon asenteissa on vielä muuttamista. 

Olen iloinen Panun tekemästä jutusta. Seiskaan tuo juttu sopi mielestäni siksikin, että oma blogitekstini on rohkeaa, avointa ja suoraa. Haluan kirjoittaa raiskauskokemuksestani kaunistelematta. Kerron omista tunteistani suoraan niin kuin ne silloin koin. Onneksi kirjoitin tuon jo lähes kolme vuotta sitten omaksi terapiakseni ja olen joutunut sensuroimaan pahimpia kohtia, pahimpia ajatuksiani. Silloin tekstini oli vielä uhrikertomus. Nyt suhtaudun siihen melko neutraalisti. Aika on tehnyt tehtävänsä. 

Sain myös kannustavia kommentteja jotka lämmittävät mieltäni ja koen valinneeni oikein oman polkuni. Seiskan jutun ansiosta blogini on nähnyt jo yli 50000 ja olen iloinen kommentoinnista, blogini alkoi elämään. 

Jatkossa tulen kertomaan raiskaustapaukseni loppuun. Myymälä- ja kassatoimisto-osuudesta en voi paljon kertoa turvatekijät huomioiden. Tulen kirjoittamaan miten koin oikeudenkäynnin ja pöytäkirjasta kirjoitan parhaat kohdat. Tulen kertomaan terapiastani ja rohkaisemaan muita raiskattuja. Neuvojakin tulen antamaan. 

Omassa elämässäni tapahtuu tällä hetkellä ihania asioita. Tämä blogini on yksi suurimmista unelmistani. Suuri unelmani toteutuu vuodenvaihteessa myös muuttaessamme miesystäväni kanssa yhteen. En koskaan olisi uskonut löytäväni sielunkumppania jakamaan elämää kanssani. Enkelit taitavat innoissaan järjestellä asioitani. 

Pidetään huolta toisistamme ja ihanaa joulunaikaa kaikille lukijoille <3

Raiskaus osa 7

Olin vihdoin päässyt ylös lattialta seisomaan ja jalkani tuntuivat puujaloilta. Kumarruin ottamaan pikkuhousujani lattialta mutta mies tarrasi kiinni lanteistani ja työntyi minuun takaapäin. Olin niin raivoissani ja täynnä vihaa mutta veitsi piti minut aisoissa, tyytymään kohtalooni. Purin hampaitani yhteen ja mietin miten saisin veitsen itselleni. Kehoni oli lamaantunut ja alitajuntani käytti kaiken voimani itseni hillitsemiseen koska jos olisin lyönyt miestä, huutanut hysteerisesti tai rimpuillut enemmän, mies olisi varmasti kiduttanut minua tai alkanut huitoa veitsellään ja minulle olisi varmasti käynyt huonosti.

Vihani alkoi kuitenkin puskea suojamuurini läpi ja ajatukseni olivat erittäin aggressiivisia. Halusin tappaa miehen, tuon kiimaisen paskiaisen joka oli työntänyt jo kolmesti kuvottavan saastaisen elimensä minuun ja joka luuli omistavansa käyttöoikeutensa minuun. Hivin mahdollisuus muistutti olemassaolollaan raiskaajan lauettua sisälleni. Minusta tuntui etten ollut ensimmäinen nainen jonka mies oli raiskannut. Miehen otteet olivat jotenkin niin varman oloiset. En ole koskaan vihannut ketään ihmistä niin paljon. Julma saastainen paskiainen voodoosessioissaan. 

Jos olisin saanut veitsen itselleni, olisin tehnyt pahaa jälkeä. Miehestä olisi tasan tarkkaan löytynyt monia veitseniskuja ympäri kehoa ja olisin tappanut miehen, niin suurta vihani oli. En silloin edes miettinyt joutuvani itse vankilaan jos toiveeni olisi toteutunut. Koin hetket pukuhuoneen ankeudessa vain toivottomaksi hyvyyden ja pahuuden kaksintaisteluksi jossa paholainen oli niskan päällä. Tulla tapetuksi tai tappaa itse, brutaalia raakaa alkukantaista taistelua, niin ajattelin ja tilanteen koin. Jos olisin saanut veitsen, en olisi ehtinyt miettiä seurauksia siinä pelon ja kauhun ja suuren vihan pyörremyrskyssä. 

Ainoa tavoitteeni ja toiveeni oli vain selviytyä hengissä. Voin vain elää siinä hetkessä, tulevaisuudestani ei ollut varmuutta, oli vain se hetki. En varmaan koskaan ole ollut niin läsnä hetkessä. Psyykeni oli kovimmassa kuormituksessa kuin koskaan aiemmin mutta se kesti ja ohjaili järkevästi toimintaani epätodelliselta tuntuvassa tilanteessa. Se ei antanut minun vajota hysteriaan vaan säilytti toimintakykyni parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka olin lamaantunut kauhusta ja kehoni oli turta, vaistoni ja tuntosarveni toimivat alitajuntani  kautta rekisteröiden koko ajan tärkeitä havaintoja miehen mielentilasta. Psyykeni oli etäännyttänyt minut tapahtumasta ja käyttäydyin rauhallisesti koska se oli ainoa mahdollisuus olla hermostuttamatta  miestä lisää. Toimin automaattiohjauksella. Kuolemanpelko oli raiskaustenkin yläpuolella.

Raiskaus osa 6

Mies saapui takaisin pukuhuoneeseen ja istui penkille. Hän soitti vielä kaksi puhelua ja poistui aina välillä yläkerran myymälätiloihin tarkkailemaan muiden siivoojien lähtemistä. Sillä välin olin madellut sidottuna lattialla helpottaakseni käsieni ja jalkojen puutumista mutta se ei auttanut, naru oli liian tiukalla. Ja kyllä, olin miettinyt mistä löytäisin jotain terävää jota vasten naruja voisi hinkata mutta turhaan. Ja mies palasi aina takaisin minkä vaistosinkin joten minulla ei olisi ollut tarpeeksi aikaa mihinkään. Sillä jos olisin yrittänyt nousta vaikkapa seinää vasten mies olisi saanut raivokohtauksen ja varmasti pahoinpidellyt minua jollei sitten aggressiivisuudessaan tappanut.

Avuttomuuteni ja  nöyryytykseni lisäksi tunsin todella suurta vihaa joka minun oli koteloitava sisälleni. Makasin lattialla alaruumis paljaana sikiöasennossa kyljelläni kasvot seinään päin. En halunnut katsoa tuota penkillä istuvaa saastaa jonka sairaiden silmien katseen tunsin selässäni tai paremminkin tunsin tuijotuksen joka himoitsi minun seksuaalisuuteni häpäisemistä. Minussa  sisimmässäni velloi tunteiden  myrsky joka oli kahlittu naruihin ja joiden purkautumisen raiskaajan veitsi esti. Jalkojeni ja käsieni puutuminen ajoi välillä ajatusteni ohi ja peloissani mietin entä jos menetän kävelykykyni. Oikea poskeni tunsi lattian kovuuden ja makasin hiljaa paikoillani. Mutta ajatukseni kulkivat valon nopeudella. Tunteeni vaihtelivat rajusta vihasta täydelliseen avuttomuuteen. Pelko oli koko ajan läsnä ja olin epätoivoinen elämäni jatkumisesta. Mietin junaradan toisella puolella olevaa poliisiasemaa ja autoilijoita jotka ajoivat autuaan tietämättöminä Malminkaarta pitkin. Minut erotti heistä vain paksut seinät ja veitsi ja sidottuna olo. Apu oli vain muutamien metrien päässä mutta tavoittamattomissa. Jotenkin niin ironista. Mutta sieluani tuo saasta ei pystyisi viemään eikä itsekunnioitustani! Ei sitä hyvyyttä joka oli minun vahvuuteni. Katukoon tekojaan helvetissä koko loppuikänsä!

Mies nousi penkiltä ja tuli taakseni. Kasvoni olivat edelleen seinää päin ja makasin lattialla sikiöasennossa liikkumatta. Minulla ei ollut voimaa nostaa päätäni lattiasta ja en edes halunnut kääntyä katsomaan miestä. Havahduin siihen kun mies työntyi minuun takaapäin minun ollessa yhä sidottuna lattialla. Eikö mikään riittänyt? En jaksanut laittaa vastaan, jalkani ja käteni olivat tunnottomat ja mieleni oli musta, synkkääkin synkempi. En jaksanut enää välittää, kehoni oli aivan turta ja en olisi pystynyt tekemään mitään. Mietin miten paljon yksi ihminen kestää. Miten paljon ihmiselle annetaan taakkaa kantaakseen. Miksi miksi miksi??? Mies perääntyi koska asento oli niin hankala ja raiskaus ei onnistunut kunnolla, se ei kestänyt kauaa. Yllättäen mies avasi narut veitsellä.  Kyyneleet olivat aikoja sitten kuivuneet poskilleni, en pystynyt edes itkemään, tunteeni olivat jähmettyneen puutuneet niin kuin raajanikin. En olisi uskonut että mies vapauttaa minut naruista. Mutta ei ollut vielä hurraamisen aika, tilanne jatkui ja veitsi vartioi minua. Jalkani ja käteni olivat niin puutuneet, että kesti tovin ennen kuin pystyin nousemaan ylös lattialta. Olin ollut puolisen tuntia sidottuna. Tosin aika tuntui ikuisuudelta. Aika merkitsi sillä hetkellä minulle vain suurta piinaa ja kärsimystä ja tietämättömyyttä tulevasta. Minulle aika oli kuollut sillä hetkellä. Oli vain piinaava ajattomuus ja ikuisuus. Pysähtynyt aika.

Raiskaus osa 5

Mies jätti minut makaamaan sidottuna lattialle ja nosti penkin wc-tiloista pukuhuoneen puolelle ja meni sille istumaan, koko ajan vahtien minua. Vaikka en olisi voinutkaan siinä tehdä mitään, huutaminen ei olisi auttanut ja mies olisi vain ärsyyntynyt siitä lisää. Hiljaisuus oli painostavan pelottavaa, pelkäsin jopa ajatuksiani koska ne olivat niin synkkiä ja pahaenteisiä. En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, miten kaikki päättyisi. Minun oli vain tyydyttävä kohtalooni makaamaan sidottuna lattialla, mitään ei ollut tehtävissä. Toivoin nopeaa kuolemaa mutta pelkäsin että mies tappaisi minut kiduttaen. Odottavan aika on pitkä, etenkin kun toivoin kaiken päättyvän nopeasti. En ymmärrä vieläkään  miten pystyin siinä tilanteessa olemaan melko järjissäni ja kestin sen kaiken. Mistä sain toivon pilkahduksen elämästä, miten pystyin niin rauhallisesti hyväksymään tilanteeni, miten osasin käyttäytyä niin suorastaan rationaalisen järkevästi…se oli pelastukseni.

Tilannetta ei helpottanut yhtään se että jalkani ja käteni alkoivat puutua ja pelkäsin kuoliota. Pelkäsin että mies jättäisi minut makaamaan sinne koko pitkäksi yöksi, miten jaksaisin taistella puutumista vastaan? Miten jaksaisin niin pitkän kärsimyksen? Työkaverini saapuisi pukuhuoneeseen vasta noin 16 tunnin kuluttua, sunnuntaina päivällä. Sitä ennen olisin menettänyt tuntoni jaloista ja käsistäni. Anelin miestä avaamaan tai edes löysäämään naruja, mutta mies vain tuijotti minua vihaisesti ja käski olla hiljaa. Sitten mies soitti jollekin, en saanut puheesta selvää, mies puhui kai omaa kieltään. Iski seuraava pelko: jos miehellä olisikin rikoskumppaneita ja pukuhuoneeseen saapuisi lisää raiskaajia. Kamalinta oli pelko ja tietämättömyys miten tilanne päättyisi. Voin vain odottaa ja pelätä. Miettiä olivatko nämä viimeiset elonhetkeni täällä. Jalkani ja käteni olivat jo täysin puutuneet ja makasin vain hiljaa.

Mies lähti pukuhuoneesta jättäen minut sinne. Arvasin että mies menisi tarkistamaan milloin muut siivoojat lähtisivät yläkerran myymälätiloista. Ja arvasin myös että mies tulisi takaisin. Raahauduin kuitenkin lattialla eteenpäin ollessani yksin pukuhuoneessa. Tarkoituksenani oli yrittää nousta seinää vasten pystyyn vaikka tiesinkin varsin hyvin, etten niin tiukasti sidottuna olisi päässyt pukuhuoneesta kadulle. Tasaisella olisin pystynyt hyppimään jalat tiukasti yhteen sidottuna jollei puutuminen olisi haitannut - mutta en olisi kovinkaan helpolla selviytynyt korkeista rappusista jotka olivat kadulle johtavan oven edessä. Enkä olisi saanut myöskään ovea kovin helposti auki. Avunhuudotkaan eivät olisi kuuluneet kadulle joka tuohon aikaan oli lisäksi hiljainen. Ainoa pelastautumiseeni tähtäävä ajatukseni tuntui lähes mahdottomalta.