Mies saapui takaisin pukuhuoneeseen ja istui penkille. Hän soitti vielä kaksi puhelua ja poistui aina välillä yläkerran myymälätiloihin tarkkailemaan muiden siivoojien lähtemistä. Sillä välin olin madellut sidottuna lattialla helpottaakseni käsieni ja jalkojen puutumista mutta se ei auttanut, naru oli liian tiukalla. Ja kyllä, olin miettinyt mistä löytäisin jotain terävää jota vasten naruja voisi hinkata mutta turhaan. Ja mies palasi aina takaisin minkä vaistosinkin joten minulla ei olisi ollut tarpeeksi aikaa mihinkään. Sillä jos olisin yrittänyt nousta vaikkapa seinää vasten mies olisi saanut raivokohtauksen ja varmasti pahoinpidellyt minua jollei sitten aggressiivisuudessaan tappanut.
Avuttomuuteni ja nöyryytykseni lisäksi tunsin todella suurta vihaa joka minun oli koteloitava sisälleni. Makasin lattialla alaruumis paljaana sikiöasennossa kyljelläni kasvot seinään päin. En halunnut katsoa tuota penkillä istuvaa saastaa jonka sairaiden silmien katseen tunsin selässäni tai paremminkin tunsin tuijotuksen joka himoitsi minun seksuaalisuuteni häpäisemistä. Minussa sisimmässäni velloi tunteiden myrsky joka oli kahlittu naruihin ja joiden purkautumisen raiskaajan veitsi esti. Jalkojeni ja käsieni puutuminen ajoi välillä ajatusteni ohi ja peloissani mietin entä jos menetän kävelykykyni. Oikea poskeni tunsi lattian kovuuden ja makasin hiljaa paikoillani. Mutta ajatukseni kulkivat valon nopeudella. Tunteeni vaihtelivat rajusta vihasta täydelliseen avuttomuuteen. Pelko oli koko ajan läsnä ja olin epätoivoinen elämäni jatkumisesta. Mietin junaradan toisella puolella olevaa poliisiasemaa ja autoilijoita jotka ajoivat autuaan tietämättöminä Malminkaarta pitkin. Minut erotti heistä vain paksut seinät ja veitsi ja sidottuna olo. Apu oli vain muutamien metrien päässä mutta tavoittamattomissa. Jotenkin niin ironista. Mutta sieluani tuo saasta ei pystyisi viemään eikä itsekunnioitustani! Ei sitä hyvyyttä joka oli minun vahvuuteni. Katukoon tekojaan helvetissä koko loppuikänsä!
Mies nousi penkiltä ja tuli taakseni. Kasvoni olivat edelleen seinää päin ja makasin lattialla sikiöasennossa liikkumatta. Minulla ei ollut voimaa nostaa päätäni lattiasta ja en edes halunnut kääntyä katsomaan miestä. Havahduin siihen kun mies työntyi minuun takaapäin minun ollessa yhä sidottuna lattialla. Eikö mikään riittänyt? En jaksanut laittaa vastaan, jalkani ja käteni olivat tunnottomat ja mieleni oli musta, synkkääkin synkempi. En jaksanut enää välittää, kehoni oli aivan turta ja en olisi pystynyt tekemään mitään. Mietin miten paljon yksi ihminen kestää. Miten paljon ihmiselle annetaan taakkaa kantaakseen. Miksi miksi miksi??? Mies perääntyi koska asento oli niin hankala ja raiskaus ei onnistunut kunnolla, se ei kestänyt kauaa. Yllättäen mies avasi narut veitsellä. Kyyneleet olivat aikoja sitten kuivuneet poskilleni, en pystynyt edes itkemään, tunteeni olivat jähmettyneen puutuneet niin kuin raajanikin. En olisi uskonut että mies vapauttaa minut naruista. Mutta ei ollut vielä hurraamisen aika, tilanne jatkui ja veitsi vartioi minua. Jalkani ja käteni olivat niin puutuneet, että kesti tovin ennen kuin pystyin nousemaan ylös lattialta. Olin ollut puolisen tuntia sidottuna. Tosin aika tuntui ikuisuudelta. Aika merkitsi sillä hetkellä minulle vain suurta piinaa ja kärsimystä ja tietämättömyyttä tulevasta. Minulle aika oli kuollut sillä hetkellä. Oli vain piinaava ajattomuus ja ikuisuus. Pysähtynyt aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti