Mies jätti minut makaamaan sidottuna lattialle ja nosti penkin wc-tiloista pukuhuoneen puolelle ja meni sille istumaan, koko ajan vahtien minua. Vaikka en olisi voinutkaan siinä tehdä mitään, huutaminen ei olisi auttanut ja mies olisi vain ärsyyntynyt siitä lisää. Hiljaisuus oli painostavan pelottavaa, pelkäsin jopa ajatuksiani koska ne olivat niin synkkiä ja pahaenteisiä. En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, miten kaikki päättyisi. Minun oli vain tyydyttävä kohtalooni makaamaan sidottuna lattialla, mitään ei ollut tehtävissä. Toivoin nopeaa kuolemaa mutta pelkäsin että mies tappaisi minut kiduttaen. Odottavan aika on pitkä, etenkin kun toivoin kaiken päättyvän nopeasti. En ymmärrä vieläkään miten pystyin siinä tilanteessa olemaan melko järjissäni ja kestin sen kaiken. Mistä sain toivon pilkahduksen elämästä, miten pystyin niin rauhallisesti hyväksymään tilanteeni, miten osasin käyttäytyä niin suorastaan rationaalisen järkevästi…se oli pelastukseni.
Tilannetta ei helpottanut yhtään se että jalkani ja käteni alkoivat puutua ja pelkäsin kuoliota. Pelkäsin että mies jättäisi minut makaamaan sinne koko pitkäksi yöksi, miten jaksaisin taistella puutumista vastaan? Miten jaksaisin niin pitkän kärsimyksen? Työkaverini saapuisi pukuhuoneeseen vasta noin 16 tunnin kuluttua, sunnuntaina päivällä. Sitä ennen olisin menettänyt tuntoni jaloista ja käsistäni. Anelin miestä avaamaan tai edes löysäämään naruja, mutta mies vain tuijotti minua vihaisesti ja käski olla hiljaa. Sitten mies soitti jollekin, en saanut puheesta selvää, mies puhui kai omaa kieltään. Iski seuraava pelko: jos miehellä olisikin rikoskumppaneita ja pukuhuoneeseen saapuisi lisää raiskaajia. Kamalinta oli pelko ja tietämättömyys miten tilanne päättyisi. Voin vain odottaa ja pelätä. Miettiä olivatko nämä viimeiset elonhetkeni täällä. Jalkani ja käteni olivat jo täysin puutuneet ja makasin vain hiljaa.
Mies lähti pukuhuoneesta jättäen minut sinne. Arvasin että mies menisi tarkistamaan milloin muut siivoojat lähtisivät yläkerran myymälätiloista. Ja arvasin myös että mies tulisi takaisin. Raahauduin kuitenkin lattialla eteenpäin ollessani yksin pukuhuoneessa. Tarkoituksenani oli yrittää nousta seinää vasten pystyyn vaikka tiesinkin varsin hyvin, etten niin tiukasti sidottuna olisi päässyt pukuhuoneesta kadulle. Tasaisella olisin pystynyt hyppimään jalat tiukasti yhteen sidottuna jollei puutuminen olisi haitannut - mutta en olisi kovinkaan helpolla selviytynyt korkeista rappusista jotka olivat kadulle johtavan oven edessä. Enkä olisi saanut myöskään ovea kovin helposti auki. Avunhuudotkaan eivät olisi kuuluneet kadulle joka tuohon aikaan oli lisäksi hiljainen. Ainoa pelastautumiseeni tähtäävä ajatukseni tuntui lähes mahdottomalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti