Herätkää päättäjät!!!

Elämme yhteiskunnassa jossa rikolliset ovat yliarvostettuja ja osalle rikollisuus on lottovoitto. Vankiloissa saattaa olla parempi palvelutaso kuin esimerkiksi vanhainkodeissa. Vanhuksemme makaavat sidottuina sänkyyn ilman ulkoilumahdollisuuksia.  Hyvinvointivaltio Suomi uhkaa kohta olla pelkkä illuusio. On ymmärrettävää ettei kaikkeen ole varaa ja pitää säästää. Yhteiskunta ei voi maksaa kaikkea elämistämme. Maallikkona en vaan millään pysty ymmärtämään rahojen heittämistä kaivoon. Jos se olisikin toivomuslähde, sitten kyllä.

Koska tämä blogini käsittelee raiskaukseen liittyviä aiheita, en kirjoita automaatiometron rahoista tai muista typeristä päätöksistä jotka ovat nielleet kansalaisten verorahoja. Yritän vain niellä kiukkuni.

On käsittämätöntä ettei ulkomaalaisia törkeitä rikoksia tehneitä rikollisia karkoiteta Suomesta automaattisesti vankilavuosien jälkeen. Vedotaan ihmisoikeuksiin ja yliymmärretään rikollisen traumaattista taustaa niin paljon että oksettaa. Ja jotkut onnekkaat valitsevat heistä vielä aviokumppaninsa. Puistattaa. Eivät voi palata kotimaahansa kriisitilan takia. Sopeutetaan yhteiskuntaan uusien uhrien kustannuksella. Jokaisella tänne turvaan tulleella on ollut valinnan mahdollisuus. Ei toki ole helppoa tulla erilaiseen kulttuuriin ja oppia vaikeaa kieltämme. Mutta rikokseen syyllistynyt on ITSE valinnut kohtalonsa. Ei säälipisteitä, ei empatiaa.

Raiskaajaani haastateltiin muutama vuosi sitten eikä hän katunut tekoaan. Tuskin edes ymmärsi. Väitti poliisin ja minun keksineen kaiken ja minun halunneen seksiä. Hän vapautui viime vuonna istuttuaan ensikertalaisena puolet tuomiostaan. Olin töissä kun työkaverini kertoi asiasta. Tunsin sinä päivänä hetkellistä turvattomuutta. Karkoitettiinko hänet? En tiedä. Toimittaja tiedusteli asiaa mutta karkoituspäätös on salainen. Yhteiskunnallisestikin olisi tärkeää tietää törkeiden rikostentekijöiden karkoituspäätökset. Vai haluaisitko kohdata raiskaajani kadulla? Kaikkien hänen kommenttiensa jälkeen? Hänen uskomattomista kommenteistaan esitutkinnassa voi lukea SEISKASTA Tulen myöhemmin kirjoittamaan otteita pöytäkirjastani myös blogissani. 
 
Mitä tekisin jos raiskaajani kävelisi kadulla vastaan? En tiedä. Tekisin varmaan juoksun maailmanennätyksen nopeudessa jos tunnistaisin hänet. Pelottaako minua? Ei. Luotan enkeleihini. 

Jos asia koskettaa myös sinua ja pidät asiaa tärkeänä, käy allekirjoittamassa KANSALAISALOITE


  

Toipumiseni ensi askeleet

Hätäpuheluiden jälkeen istuin yksin kassatoimistossa. Vapisin kauttaaltaan, kehoni oli herännyt lamaannuksestaan, olin sokissa. Olin siirtynyt helvetistä taivaaseen. 
Kokemus oli psyykelleni erittäin rankka, äärilaidasta kuolemanpelosta hyppy toiseen äärilaitaan: olin hengissä. Kehoni tärisi ja leijailin sekavassa tilassa. Kaikki oli kuin unta. Istuin tuolilla ja hoin itselleni olevani turvassa. Mies ei tappanutkaan minua. Järkyttävät kokemukseni yhdistyivät helpottumisen tunnemyrskyyn. Sisälläni jylläsi valtameri korkeine aaltoineen ja vajosin välillä pinnan alle nousten seuraavan aallon myötä taas ylös pinnalle. Jostain alitajunnan syvyyksistä kuului hento kuiskaus: pohjalta voi nousta vain ylöspäin.

Istuessani kassatoimiston turvallisessa hiljaisuudessa seuranani varsin äänekkäät ajatukseni pääkoppani sisäisessä myllerryksessä olin autuaan tietämätön myymälätilojen tapahtumista. Raiskaajani lähdettyä kassatoimistosta hän kohtasi hälytyksen saaneen vartijan. Raiskaaja pääsi karkuun vartijalta eli alitajuntani tekemä analyysi heti tapahtumien alussa miehen ketteryydestä ja juoksunopeudesta piti paikkansa. Onneksi en ollut yrittänyt juosta pakoon. En olisi päässyt, mies olisi saanut minut kiinni.

Poliisipartiot tulivat nopeasti paikalle. Poliisi soitti kassatoimiston puhelimeen ja varmistettuani -varmaan pariinkin otteeseen- ettei raiskaaja olisi enää myymälätiloissa, uskalsin poistua kassatoimistosta. Näin poliisit myymälän edessä olevan metalliverkon takana. Vapisevin jaloin kävelin ja juoksin myymälän läpi täsmälleen samaa reittiä jonka olin aikaisemmin kävellyt raiskaajani kanssa. Katselin pelokkaana ympärilleni peläten raiskaajani hyökkäävän kimppuuni. Pelko oli toki turha koska mieshän ei ollut enää paikalla. Saavuttuani pimeähköön takahuoneeseen jouduin pakokauhun valtaan ja juoksin nopeasti lasiovelle. Paniikissani en saanut sitä auki ja poliisi auttoi oven toiselta puolelta. Alitajuntani eli vielä kauhun hetkiä.

Nähdessäni poliisit olisin halunnut halata heitä kaikkia. Olen aina arvostanut poliisien tekemää tärkeää työtä ja en kyllä ikinä tule unohtamaan turvallisuuden tunnetta jonka poliisien läsnäolo sai aikaan hädän hetkelläni. Alitajuntani otti oman aikalisänsä selviytymiseen enkä muista muuta kuin yhden tapahtuman pukuhuoneesta. Olin aikeissa näyttää poliiseille kohdan jossa ensimmäinen raiskaukseni tapahtui, mutta poliisi kielsi etteivät todisteet tuhoutuisi. Todennäköisesti minua ei pelottanut tai ahdistanut mennä poliisien kanssa pukuhuoneeseen koska en muista hetkestä mitään. Alitajuntani varmasti tajusi olevansa vihdoinkin turvassa. Uuden elämäni ja minuuteni ensi askeleet oli otettu.

Kiitos Seiskalle

Kaikesta, mitä meille tapahtuu, voimme tehdä joko onnemme tai onnettomuutemme.  - Benjamin Franklin -

Parikymppisenä haaveilin jännityskirjan kirjoittamisesta. Pitää varoa, mitä toivoo. Helmikuussa 2011 terapeuttini tokaisi minulle: "kirjoita kirja". Olin kertonut terapeutilleni halustani vaikuttaa edes jollakin tavalla asioihin. Koska olen tarpeeksi yllytyshullu, aloitin kirjoittamisen. Alitajunnastani kumpusi yllättäviä ideoita ja huomasin, miten paljon opinkaan itsestäni kirjoittamalla raiskaustapauksestani. Huomasin kirjoittamisen vaikuttavan minuun positiivisesti ja rakastuin sanahelinään. Koin voimakkaita tunteita kirjoittaessani pimeimmistä hetkistäni ja huomasin kehoni ja mieleni puhdistuvan. Kirjoitin vihani sanoiksi.

Ei tullut jännityskirjaa, tuli blogi. Jos elämä kerran antoi minulle noin rankan kokemuksen ja uskomattoman vahvuuden ja rohkeuden selviytymiseen, mikä oli sen tarkoitus? Heti raiskaukseni jälkeen etsin netistä lähes kaiken mahdollisen raiskauksista. Raiskattujen omat kokemukset kiinnostivat minua. Olisin halunnut tietää miten itsensä kokoaminen onnistuisi ja mitä pelkoja raiskatuilla oli. Miten elämä jatkuisi raiskauksen jälkeen? Etsin turhaan. Vasta silloin tajusin raiskauksen olevan vielä suurempi tabu kuin olin kuvitellutkaan.

Koen blogilleni olevan tilausta. Uskon vahvasti asioiden päivänvaloon tuomisella olevan merkitystä. Salaamisella ja puhumattomuudella asenteita ei muuteta. Tarvitaan raiskattujen omakohtaisia kokemuksia avaamaan asenteiden lukkoja. Saattaapa joku käräjätuomarikin herätä lasten hyväksikäyttötuomioiden olemattomuuteen, olen optimisti.

Haluan tuoda raiskausasiaa esille ja blogilleni julkisuutta. Siihen tarvitaan Seiskaa. Olen kiitollinen Seiskan antamasta palstatilasta tärkeän asian puolesta. Moni varmaan ihmettelee miksi juuri Seiska. Miksi ei? Juttu oli erittäin hyvin kirjoitettu. Seiska on Suomen suurin viikkolehti, joten sen kautta tavoittaa monta lukijaa. Pari asiavirhettä juttuun oli pujahtanut. Toinen oli oma mokani, kerroin vuosiluvun väärin. Tapasimme Mikon kanssa tammikuussa 2014. Toinen asia on korjattukkin jo netissä: Sabi ei saanut yhtään rahaa mukaansa. Mediaa tarvitaan asioiden esiintuomiseen.