Vahvuuteni lähde

Voit kahlita käteni ja panna rautoihin jalkani; saatat heittää minut jopa pimeään vankilaan, mutta ajatustani et voi orjuuttaa, sillä se on vapaa. - Kahlil Gibran -

On yksi asia, joka erottaa minut useimmista muista raiskatuista. Selviytymiseni jaloin kruunu, persoonani kirkkain timantti: rakastin, kunnioitin ja arvostin itseäni. Kehoani oli käytetty mutta raiskaajani ei pystynyt murtamaan henkistä pääomaani. Sidottuna lattialla alaruumis paljaana raiskaajani ei pystynyt raiskaamaan ajatuksiani. Rakkauteni itseeni oli SE vahva voima joka sai minut kestämään kaiken pahan. Minulla ei ollut muuta kuin minun omat ajatukseni ja ne olivat ainoa asia mitä minulla sillä hetkellä oli, niitä ei voinut kukaan viedä minulta. Olin aina suhtautunut elämään kiitollisena, nöyränä ja uteliaana. Vaikka seksuaalisuuttani oli häpäisty ja käytetty julmalla tavalla ja vaikka makasin lattialla puoliksi alastomana, kunnioitin ja arvostin itseäni ihmisenä. Omatuntoni oli puhdas. Mietin miksi jouduin kokemaan tällaista mutta olin aina uskonut kaikella olevan tarkoituksensa ja elämän päättyvän silloin kun sen aika oli päättyä. 

En tiennyt oliko nyt minun vuoroni lähteä täältä ikuisuuteen. Jos oli, niin se oli sitten tarkoitettu niin. Yritin rauhoitella itseäni ajatuksillani. Uskoin myös suojelusenkelini olevan läsnä pukuhuoneessa. Halusin antaa elämäni ja tilanteeni enkelini haltuun. Rukoilin apua. En tiedä, kuultiinko rukoukseni mutta jostakin sain voimaa kestää tilanteessa. Voi kunpa olisin ollut turvallisesti kotona viettämässä rauhallista koti-iltaa ja kaipasin olohuoneeni sohvan kutsuvaa pehmeyttä. Näkisinkö enää koskaan kotiani ? Saisinko enää koskaan kuunnella  ja nauttia musiikista ? Saisinko enää koskaan bilettää ystävieni kanssa ? Minulla oli suunnaton ikävä ystäviäni. Oliko minun sanottava hyvästit kaikelle ? Ajatus luopumisesta vihlaisi syvällä sisälläni. 

Tiedän, että varsinkin läheisteni on vaikea lukea rankkaa tarinaani. Muistakaa, että olen kuitenkin hengissä ja rakastan elämääni enemmän kuin koskaan. 

Toivoisin teidän lukijoiden vuorovaikutusta,: uskaltakaa tulla kommentoimaan ja vaikuttamaan keskustelemalla. Eniten kaipaan muiden raiskattujen kokemuksia, ajatuksia ja pohdintoja. Vaikenemisen sanotaan olevan kultaa mutta raiskauskokemuksen jälkeen se ei päde. Puhuminen on kultaa.

Raiskaus osa 4

Mies kaatoi minut lattialle ja löin pääni seinään, onneksi en lujaa, siitä ei tullut vammoja. Hengitykseni oli varmaan salpautunut ja olin kangistunut kauhusta. Kehoni oli todella turta, kuin puudutettu. Makasin lattialla polvet koukussa, jalat kiinni toisissaan. Varmaan itkin ja anelin miestä lopettamaan, en muista. Mies pakotti jalkani auki veitsen avulla ja tuli päälleni. En olisi halunnut totella mutta mies löi minua avokämmenellä kasvoihin ja sai minut makaamaan lattialla veitsen avulla. Rimpuiluni vuoksi hän laittoi veitsen kaulalleni muutaman sentin päähän  tappouhkauksen kera ja se sai minut tottelemaan. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta puolustautua. Mies laski veitsen vasemmalle puolelleni lattialle ja nojasi käsivarrellaan kaulaani josta minulle tuli myös kunnon mustelma. En tiedä salpautuiko hengitykseni hetkeksi, olin sokissa.

Mies työnsi elimensä sisääni ja en muista ajatuksiani kunnolla, se oli liian järkyttävää. Olisi tehnyt mieli luovuttaa, siinä vaiheessa varmaan toivoin jopa että mies olisi tappanut minut nopeasti, olin kitunut ja kärsinyt jo tarpeeksi. Ajantajuni oli kadonnut mutta tämä ensimmäinen raiskaukseni kesti varmaan jotain alle viisi minuuttia, en muista. Toivoin vain että tämä kärsimykseni loppuisi. En tiedä laukesiko mies vielä silloin, kehoni ei tuntenut mitään. Oli kamalaa pitää vihantunteet sisälläni, olisin halunnut lyödä, potkia, purra, huutaa…olisin halunnut tappaa miehen, kiduttaen. Olin miehelle arvoton ihminen, johon hän purki sairasta valtaansa, nöyryyttäen ja alistaen minua. Varmaan minun pelokkaat silmäni, itkuni ja avuttomuuteni tuottivat miehelle syvää tyydytystä. Lopulta mies nousi päältäni ja makasin lattialla voimattomana, häväistynä, nöyryytettynä ja alistettuna ja - raiskattuna.

Mies pakotti minut veitsen avulla istumaan ja otti taskustaan narua. Hän sitoi jalkani yhteen. Sen jälkeen olivat vuorossa käteni, jotka mies sitoi selkäni taakse yhteen. Narut hän sitoi todella tiukalle, ne painautuivat ihooni. Tunsin olevani lopullisessa loukussa. Mietin elettyä elämääni, miten yhdessä silmänräpäyksessä kaikki voi olla toisin. Vielä muutama tunti sitten olin ollut tasapainoinen ja onnellinen nainen joka rakasti elämää. Koskaan et voi tietää mitä kulman takana odottaa. Minua kulman takana - kirjaimellisesti - odotti musta paholainen. Oloni oli todella avuton, olin kauhuissani ja järkyttynyt. Lattia tuntui kylmältä paljasta alaruumistani vasten mutta vielä paljon kylmemmältä tuntui pukuhuoneen ilmassa leijaillut pelko, väkivaltaisuus, kuoleman kolkko läheisyys. 

Raiskaus osa 3

Istuin miehen kanssa penkillä ja mies yritti avata farkkujeni nappia. En halunnut totella, varmaan itkinkin. Veitsi lävisti yllä olevan takkini hihan ja minun oli pakko riisua takkini. Välillä mies otti lattialla olevasta avonaisesta laukustani kännykkäni ja irrotti siitä akun jonka mies otti itselleen etten olisi pystynyt soittamaan apua. Tosin mies oli tähän mennessä vahtinut minua veitsen kanssa niin tarkasti ettei soittamiseen ollut tullut edes tilaisuutta. Mies huitoi veitsen kärjellä pitkävartisten saapikkaideni solkia. Itse jouduin avaamaan saapikkaiden vetoketjun ja vastentahtoisesti itkien vedin saapikkaat jaloistani varsin tietoisena siitä mitä tulisi tapahtumaan. Kauhunsekaisin tuntein riisuin farkkuni, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tein sen hidastellen mutta veitsi pakotti nopeampaan riisumiseen.

Seisaaltani vedin farkut jalastani ja sitten oli alushousujeni vuoro. Mies seisoi vieressäni veitsen kanssa. En ymmärrä miten psyykeni kesti sen kaiken pelon ja kauhun. Mielessäni rukoilin apua yläkerrasta. En usko ns. perinteiseen jumalaan mutta uskon että on olemassa jotain korkeampia voimia jossain. Rukoilin voimaa itselleni kestää tämä järkyttävä tilanne ja esitin yläkertaan toiveen ettei mies tappaisi minua, elämäni jäisi niin kesken. Hyväksyin nöyränä tosiasian että elämäni oli nyt kohtalon käsissä eikä minulla ollut mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Valmistauduin mielessäni hyvästelemällä ystäväni ja läheiseni. Miten suuri ikävä minulla oli heitä kaikkia. Onneksi olin kertonut heille kuinka tärkeitä he olivat minulle, kuinka paljon he merkitsivät minulle.

Miehestä huokui viha naisia kohtaan, koko länsimaalaista yhteiskuntaa kohtaan. Hän kohteli minua kuin kynnysmattoa, olin hänelle vain lattiarätti, siltä minusta tuntui. Se viha huokui hänen katseestaan…se alistaminen ja nöyryytys…häpäiseminen. Pikkuhousuni olivat lattialla ja mies työnsi sormensa sisälleni. En tiedä mitä ajattelin, kehoni oli aivan turta ja lamaantunut, en tuntenut miehen kosketusta. Vaikka tietenkin kehoni tunsi sen mutta koska se oli psyykelle liian rankkaa, kosketus jäi kehoon muistijälkenä. Hämärästi muistan,että mies suuteli minua ja sanoi minulle i love you. Pyysin kondomia, mies ei reagoinut siihen mitenkään. Olin ihan varma että miehellä olisi hiv, sehän on yleinen Afrikassa. Olin helvetissä, elävänä.

Raiskaus osa 2

Mies sulki pukuhuoneen ja wc-tilojen välisen oven ja kaivoi sukupuolielimensä esiin ja vaati minulta seksiä. Olin niin järkyttynyt etten edes muista oliko se valmiina erektiossa. Minua yökötti ja pelotti niin paljon etten edes tiedä mitä ajattelin. Olin täynnä vihaa mutta en voinut sen antaa purkautua vaan minun oli koottava itseni ja pysyttävä rauhallisena ja toteltava miestä. Ajattelin naiivisti että minun on jotenkin selvittävä tästä puhumalla ja saatava miehen luottamus ettei se raiskaisi. Kysyin varmaan jotain englanniksi miksi teet tämän, en muista. Mies ei puhunut paljon mitään, käski minun vain olla hiljaa ja teki kurkunleikkaus- ja ranteenkatkaisuliikkeitä veitsellään. Minä istuin yhä penkillä vaatteet päällä. Mies tuli istumaan minua vastapäätä.

Olin erittäin tietoinen veitsen paikasta koko tapahtuman ajan. Mies uhkasi katkaista ranteeni monta kertaa jollen tottelisi ja sanallisesti uhkasi tappaa minut ainakin viisi eri kertaa. Enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän toteuttaisi uhkailujaan. Mies syljeskeli koko ajan lattialle ja vaistosin hänen hermostuneisuutensa. Minusta tuntui että olin paholaisen kanssa kahdestaan. Penkillä ollessamme pyysin miestä laittamaan veitsen pois, veitsi ahdisti ja pelotti minua. Pelkäsin että hän viiltelisi sillä minua, pelkäsin tuntea kipuna veitsen terävyyden ihollani, pelkäsin verilammikkoa ja irtileikattua kättä, pelkäsin silpomista. Sinä hetkenä jouduin katsomaan kuolemaa silmiin, jouduin ajattelemaan sitä ja mietin tähänkö elämäni päättyisi ja vieläpä väkivaltaisesti, silmänräpäyksessä tai vielä pahempaa - kituen ja silvottuna. Mietin kuka työkavereistani löytäisi ruumiini ja saataisiinko tekijä kiinni.

Jouduin pohtimaan myös pystyisinkö tappamaan itse jos saisin veitsen. Vahdin tarkasti jos mies tekisi virheen ja unohtaisi veitsen hetkeksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, mies taisi lukea ajatukseni ja arvata mitä tekisin. Uskon että jokaisesta ihmisestä - kaikkein kilteimmästäkin - löytyy potentiaalia tappamaan ihminen hätätilanteessa nurkkaan ahdistettuna, se taitaa olla alkukantaisimpia selviytymiskeinojamme. Tiedän että olisin tehnyt sen jos minulle olisi tullut tilaisuus. Vaikka olen niin kiltti ihminen että välillä tuntuu pahalta tappaa jopa kärpästä. Olisi vain pitänyt olla nopea ja olisi varmaan tarvittu muutama veitsenisku  ennen kuin olisin saanut mieheltä hengen pois. Olisi pitänyt olla salamannopea, ei olisi ollut paljon miettimisaikaa. Ei se helppoa olisi ollut. Fyysisesti helpompaa kuin henkisellä tasolla. Toivon etten koskaan enää joudu pohtimaan moista. Ei ole helppoa tunnustaa itselleen että itsestäkin löytyy hätätilanteessa kylmäverinen tappaja.

Raiskaus osa 1

Oli lokakuun 23. vuonna 2010. Työpäiväni asiakaspalvelupisteessä alkoi lähestyä loppuaan ja haaveilin jo kotisohvalla pötköttämisestä. Loppukuulutukset ja vähitellen kauppa tyhjeni viimeisistäkin asiakkaista ja vartija laski metalliverkot myymälämme eteen. Loppuhommat hoituivat rutiinilla ja vihdoin pääsimme työkaverini kanssa kävelemään kohti maanalaista pukuhuonetta. Pukuhuoneessa oli muitakin kassatyttöjämme. Osa oli lähdössä baariin, olihan lauantai-ilta. Yksi ystävistäni pyysi minuakin oluelle. En lähtenyt koska sunnuntaina olisi työpäivä. Huono päätös. Kun viimeinenkin työkaverini lähti sanoen läppänä, että varo kummituksia, jäin pukuhuoneeseen yksin.

Olin jo melkein lähdössä takki ylläni, kävin vielä vilkaisemassa itseäni peilistä ja palasin pukukaappini luo ottaakseni laukkuni sieltä. Yhtäkkiä kulman takaa ilmestyi äänettömästi tumma mies. Hetken ajattelin hänen tulleen siivoamaan pukuhuonetta. Erehdyin. Mies otti selkänsä takaa isokokoisen keittiöveitsen ja seisoi edessäni estäen pääsyni pois. Key, money, sex, mies sanoi ja otti avaimeni pukukaapin ovesta. Yritin rimpuilla mutta mies otti minusta kiinni ja käski minun olla hiljaa. Huutaminen olisi ollut turhaa, kukaan ei olisi kuullut. Pukuhuone oli  maanalainen väestönsuoja josta huuto ei kuuluisi kadulle. Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei tämä voi olla totta. Alitajuntani teki miehestä silmänräpäyksessä analyysin: brutaali, raaka, arvaamaton, aggressiivinen, hermostunut, ketterä, hullunkiilto silmissä. Mies olisi varmasti nopea juoksemaan, joten voisin unohtaa karkuunjuoksemisen. Vaistoni kertoi heti että tämä mies ei epäröisi käyttää veistään.

Vajosin heti dissosiaatiotilaan, lamaannuin. Kun jokin tapahtuma on psyykelle liian järkyttävää, ihminen etäännyttää itsensä tapahtumasta. Katsoin tapahtumaa ikään kuin sivusta. Koin katsovani pahaa elokuvaa jossa itse olin mukana. Ymmärsin hyvin nopeasti, että minun oli paras olla hiljaa, olla rimpuilematta ja yrittää olla mahdollisimman rauhallinen ja vain totella miestä.

Mies pakotti minut veitsellä uhkaamalla ja pitämällä kiinni minusta pukuhuoneen wc-tiloihin. Pukuhuoneessa on erikseen pukukaappitila ja wc-tila, jossa on käsienpesualtaat, suihku ja vessat. Hän kantoi sinne penkin jolle pakotti minut istumaan. Ne miehen silmät... ne oli pelottavat, täynnä vihaa, agressiivisuutta, inhoa, julmuutta, kylmyyttä, ei minkäänlaista häivähdystä empatiasta. Psyykeni vajosi vaistomaiseen tilaan, ajatukseni kasautuivat selviytymiseen ja ongelmanratkaisuun. Muistelin kaikkia katsomiani rikossarjoja keksiäkseni keinoja paeta. Olin pattitilanteessa jota veitsi ohjasi. Tämäkö se työkaverin varoittama kummitus oli. Musta kummitus. Minulla ei ollut mahdollisuutta paeta.

Blogini tarkoitus

Raiskaus on aihe, joka on tabu. Raiskatuksi joutuminen on salaista, hävettävää, noloa.. Uskaltaisin veikata, että melkein jokainen tuntee jonkun raiskatun, jos raiskauksen uhri vain uskaltaisi kertoa raiskauksestaan. Raiskaus on minun mielestäni henkinen tappo, joka jättää uhrinsa kitumaan usein loppuelämäkseen. 

Halusin luoda tämän blogin kertoakseni omasta kokemuksestani ja neljän vuoden matkastani kohti eheämpää minuutta. Tulen kertomaan omasta selviytymisestäni, pimeimmistä hetkistäni mutta myös kiitollisuudestani nykyistä elämääni kohtaan. Tulen kertomaan matkastani jolloin jouduin kiipeämään tikapuita ylös välillä pudoten muutaman askelman alaspäin mutta päässen lopulta ylös asti. En tule koskaan unohtamaan tapahtunutta mutta koen päässeeni siitä yli. Toisinaan vieläkin saan itkuisia ahdistuskohtauksia joiden uskon pohjautuvan raiskaustapaukseeni. Miesystävälleni olenkin todennut ettei minusta koskaan saa normaalia ja välillä tunnen itsetuntoni olevan nollissa. Elämäniloni ja asenteeni ja ympärilläni olevat ihmiset auttoivat minua selviytymään. 

Tämä on myös KIITOS ystävilleni, työkavereilleni, terapeutilleni ja poliiseille. Kaikille teille, jotka kohtasin raiskaustapaukseni myötä. Erityiskiitos poliisi Riku Kytölälle, joka sai minut tekemään sen mitä halusinkin tehdä eli pitämään avoimen oikeudenkäynnin ja puhumaan asiasta. Ilman Rikun kannustusta en olisi uskaltanut. Avoimuus ja asiasta puhuminen oli minulle terapeuttista ja sain valtavasti tukea ja kannustusta. 

Blogini tavoite on täyttynyt jos edes yksi raiskattu uskaltautuisi poliisille tekemään rikosilmoituksen heti jotta poliisi saisi tarvittavat todisteet. Toivon voivani kannustaa muita raiskattuja huomaamaan elämän kauneuden myös raiskauksen jälkeen. Elämä jatkuu jos antaa sen jatkua ilman uhriutumista.

Halusin kirjoittaa kirjan mutta siihen kirjoittajanlahjani ja kärsivällisyyteni ei riitä. Uskon blogin olevan parempi ratkaisu siltäkin kannalta, että toivon saavani paremmin kontaktia raiskattuihin. Aloitan kertomalla omasta raiskaustapauksestani josta lokakuussa tuli neljä vuotta. Olen kirjoittanut sen jo yli kaksi vuotta sitten ja kirjoittaminen oli minulle terapeuttista, puhdistavaa. Se oli myös ahdistusta, raivoa ja itkua. Jos nyt kirjottaisin, kirjottaisin paljon pehmeämmin. Viha on laantunut ja tapahtuneesta on jo pitkä aika.  

Toivon blogistani olevan apua muille raiskatuille ja pystyväni välittämään muilta saamaani voimaa eteenpäin.