Raiskaus on aihe, joka on tabu. Raiskatuksi joutuminen on salaista, hävettävää, noloa.. Uskaltaisin veikata, että melkein jokainen tuntee jonkun raiskatun, jos raiskauksen uhri vain uskaltaisi kertoa raiskauksestaan. Raiskaus on minun mielestäni henkinen tappo, joka jättää uhrinsa kitumaan usein loppuelämäkseen.
Halusin luoda tämän blogin kertoakseni omasta kokemuksestani ja neljän vuoden matkastani kohti eheämpää minuutta. Tulen kertomaan omasta selviytymisestäni, pimeimmistä hetkistäni mutta myös kiitollisuudestani nykyistä elämääni kohtaan. Tulen kertomaan matkastani jolloin jouduin kiipeämään tikapuita ylös välillä pudoten muutaman askelman alaspäin mutta päässen lopulta ylös asti. En tule koskaan unohtamaan tapahtunutta mutta koen päässeeni siitä yli. Toisinaan vieläkin saan itkuisia ahdistuskohtauksia joiden uskon pohjautuvan raiskaustapaukseeni. Miesystävälleni olenkin todennut ettei minusta koskaan saa normaalia ja välillä tunnen itsetuntoni olevan nollissa. Elämäniloni ja asenteeni ja ympärilläni olevat ihmiset auttoivat minua selviytymään.
Tämä on myös KIITOS ystävilleni, työkavereilleni, terapeutilleni ja poliiseille. Kaikille teille, jotka kohtasin raiskaustapaukseni myötä. Erityiskiitos poliisi Riku Kytölälle, joka sai minut tekemään sen mitä halusinkin tehdä eli pitämään avoimen oikeudenkäynnin ja puhumaan asiasta. Ilman Rikun kannustusta en olisi uskaltanut. Avoimuus ja asiasta puhuminen oli minulle terapeuttista ja sain valtavasti tukea ja kannustusta.
Blogini tavoite on täyttynyt jos edes yksi raiskattu uskaltautuisi poliisille tekemään rikosilmoituksen heti jotta poliisi saisi tarvittavat todisteet. Toivon voivani kannustaa muita raiskattuja huomaamaan elämän kauneuden myös raiskauksen jälkeen. Elämä jatkuu jos antaa sen jatkua ilman uhriutumista.
Halusin kirjoittaa kirjan mutta siihen kirjoittajanlahjani ja kärsivällisyyteni ei riitä. Uskon blogin olevan parempi ratkaisu siltäkin kannalta, että toivon saavani paremmin kontaktia raiskattuihin. Aloitan kertomalla omasta raiskaustapauksestani josta lokakuussa tuli neljä vuotta. Olen kirjoittanut sen jo yli kaksi vuotta sitten ja kirjoittaminen oli minulle terapeuttista, puhdistavaa. Se oli myös ahdistusta, raivoa ja itkua. Jos nyt kirjottaisin, kirjottaisin paljon pehmeämmin. Viha on laantunut ja tapahtuneesta on jo pitkä aika.
Toivon blogistani olevan apua muille raiskatuille ja pystyväni välittämään muilta saamaani voimaa eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti