Oikeuskäsittely osa 3

Oikeudessa kuunneltiin tietysti myös hätäpuhelut. Olin saanut poliisilta tallenteen niistä, mutta en ollut uskaltanut kuunnella niitä kotonani. Kuullessani oman hätääntyneen ääneni, aloin itkeä. Puhelut veivät minut hetkessä raiskausillan tunnelmaan. Puheluista aisti purkaantuneen kauhuni ja myöhemmin myös helpottuneisuuden hengissä selviämisestä. Sen tunteen kun aloin tajuta elämäni kauheimpien tuntien päättyneen. Nyt tiesin, miltä tuntui, kun veitsen viiltävä kuolema oli vain senttien päässä. Hätäpuheluista kuultava tuska tulisi olemaan osa menneisyyttäni. Käännekohta, jossa sain toisen tilaisuuden elämään. Aioin ottaa siitä kaiken irti. Minä en antaisi raiskaajan pilata loppuelämääni. Ei, minulla ei ollut enää pelättävää, minulla oli ELÄMÄ. Edessäni oli puhdas valkoinen sivu, jonka piirtäisin täyteen elämän kauneimpia kukkia. 

Oikeudenkäynti alkoi lähestyä loppuaan siltä päivältä ja tuomareiden oli tullut aika antaa ratkaisunsa. Vastaaja eli raiskaajani oli siis tunnustanut tekonsa ja myöntänyt syytteet oikeiksi. Puolustus kuitenkin näki vain ryöstön olleen etukäteen suunniteltu, ei raiskauksen. Syytetyn asianajaja pyysi miehen passittamista mielentilatutkimukseen. "Teossa on sellaista summittaisuutta, että mielentilan tutkiminen on aivan välttämätöntä", hän perusteli. Syytetty vaikeni oikeudessa, hän ei halunnut kommentoida mitään. "Hän on äärettömän pahoillaan kaikesta, jos sillä nyt on enää mitään väliä, mitä hän sanoo", syytetyn asianajaja totesi. 

Minulle itselleni raiskaajani anteeksipyynnöllä ei ollut merkitystä, se oli mielestäni vain sanahelinää. Mielestäni hän oli pahoillaan vain siitä, että jäi kiinni. Olihan hän kaikin mahdollisin selityksin yrittänyt todistella syyttömyyttään. En uskonut hänen edes ymmärtävän, miten julmaa raiskaaminen on. Itse uskon myös raiskauksen olleen suunniteltu. Tapahtumat pukuhuoneessa kääntyivät melko nopeasti raiskaukseen. Eihän hänellä olisi ollut mitään menetettävää, jos hänen suunnitelmansa maasta poistumiseen olisi toteutunut. Onnekseni raiskaaja ei ottanut huomioon, että saisi peräänsä huippupoliisit :)

Oikeus totesi raiskaajani syylliseksi raiskaukseen. Oikeus otti kuitenkin "aikalisän" ja antaisi välituomion tai tuomion kahden viikon kuluttua. Välituomio tarkoitti tässä tapauksessa tekijän mielentilan tutkimista. Istunto oli päättynyt. Oikeudenkäyntipäivä oli nyt ohi ja jännittämiseni purkautui suunnattomana tyhjyyden tunteena. Tältäköhän tuntui myös maaliviivan ylittäneestä urheilijasta joka kaikkensa antaneena kaatui maahan? Olin selvinnyt kunnialla rankasta päivästä ja kaikki oli mennyt hyvin. En voinut kuin ihmetellä sitä äärettömän suurta voimaa ja vahvuutta, jotka minulle oli annettu <3

Oikeuskäsittely osa 2

Syyttäjä esitteli tarkemmin käsiteltävän rikoksen ja kertoi käsityksensä rikoksen vaiheista. Raiskaajani pysyi vaiti ja tulkki käänsi hänelle oikeudessa puhutut asiat. Hänen asianajajansa lausui oman näkemyksensä asioihin, mm. teon suunnitelmallisuuteen. Oikeudessa kuultiin myös todistajia. Saliin kutsuttaessa todistajan pitää ensin antaa vala/vakuutus siitä, että hän kertoo tapahtumista totuuden mukaisesti. Traumaterapeuttini Kirsi antoi lausuntonsa rikoksen vaikutuksesta psyykeeni ja siitä seuranneista oireista. Työkaverini ja hyvän ystäväni Jaanan tullessa todistamaan taisin olla yhtä jännittynyt kuin hänkin. Todistajat joutuivat todistamaan raiskaajan puoleiseen osaan, raiskaajan silmien eteen. Tiesin raiskaajani näkemisen olleen erittäin kova paikka ystävälleni, joka oli joutunut elämään kanssani ne kaikkein mustimmat ja ahdistavimmat hetket. Hän oli ollut kaikkein lähimpänä sitä tuskaa, jota jouduin sisälläni kantamaan. Hän purskahti itkuun kesken todistuksen. Jaoin saman tunnetilan hänen kanssaan. 

Istunnon välissä oli yksi lyhyehkö tauko. Oloni oli jotenkin epätodellinen ja yllättävän rauhallinen sisälläni olevasta myllerryksestä huolimatta. Tauolla oikeustoimittaja Susanna Reinboth pyysi minulta kommenttia Nelosen uutisiin. Haastattelun puolivälissä möläytin halunneeni tappaa raiskaajani ja sen jälkeen minua alkoi hymyilyttää. Onneksi se kohta oli poistettu. Lisäksi annoin kommenttia Ilta-Sanomien toimittajalle sekä Lainvalvojat-ohjelmaan. Toimittajat käyttäytyivät erittäin asiallisesti ja olisin halunnut jäädä kuuntelemaan enemmänkin Ilta-Sanomien Rami Mäkisen työhönsä liittyviä kokemuksia, mutta piti palata takaisin saliin. 

Kuten Susanna kirjoittikin myöhemmin Lakimiesuutisten kolumnissaan, tilanne oli varmasti vaikea myös toimittajille. Raiskatun haastattelu omilla kasvoillaan oli heille uusi kokemus ja varmasti he miettivät, olinko ihan täysissä järjissäni päätökseni kanssa. He joutuivat miettimään, tulisinko myöhemmin katumaan antamiani haastatteluja ja miten psyykeni kestäisi ns. "raiskausjulkisuuden" seuraukset. He eivät tunteneet minua, vaikka uskonkin heidän aika nopeasti huomanneen tietynlaisen tasapainoisuuteni ja vahvuuteni, vaikka rikoksesta olikin kulunut vasta vajaat kolme kuukautta. Olin kyllästynyt siihen, että asioista vain vaiettiin. Asenteet tarvitsivat tuuletusta, niin raiskattujen omat kuin muidenkin. Minua eivät lannistaneet kuulemani kommentit: "tuo ei auta mitään, ihan turhaa, oletko ihan varma, mitä olet tekemässä, tulet katumaan myöhemmin". Olin pohtinut asiaa tarpeeksi ja koska olin päätökseni jo tehnyt, mikään ei voinut kääntää enää päätäni. Toimittajia ja mediaa tarvittiin kertomaan asioista avoimesti. 

Salissa kerroin tapahtumista rauhallisesti. Minua ei hävettänyt lainkaan, sillä tiesin ettei kukaan nauraisi minulle. Jännittämisestä johtuen unohdin kertoa erittäin tähdellisen ja minulle itsellenikin kamalimman hetken, jolloin raiskaaja laittoi veitsen kurkulleni. Onneksi syyttäjä puuttui asiaan ja kysyi siitä minulta. Syyttäjä ja tuomarit tietävät, ettei asioiden kertominen suullisesti ole aina helppoa jännittämisen vuoksi. Jännitin eniten juuri omaa puhumistani, sillä pelkäsin meneväni lukkoon. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.

Oikeuskäsittely osa 1

                             Jos luulet olevasi liian pieni vaikuttamaan asioihin,
                    yritä nukkua suljetussa huoneessa, jossa on moskiitto.
                              - afrikkalainen sananlasku -

18.01.2011 oli yksi elämäni jännittävimmistä ja ikimuistoisimmista päivistä: raiskausoikeudenkäyntipäiväni Helsingin käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden pihalla vastassa olivat terapeuttini, tutkijapoliisit ja turvallisuuspäällikkömme. Saavuimme oikeuteen yhdessä hyvän ystäväni ja työkaverini Jaanan kanssa. Sain myös tietää paikalla olevan mediaa ja vaikka jännitinkin, olin samalla helpottunut toimittajien kiinnostuksesta asiaan. Olen pohjimmiltani ujo, vaikkei sitä varmaan heti uskoisikaan :)

Turvallisuustarkastuksen jälkeen saavuimme aulaan, jossa tapasin asianajajani Aarno Arvelan. Hän kertasi minulle vielä käytännön asioita ja sen jälkeen halusin vaipua omiin ajatuksiini. Yritin rauhoitella itseäni, minun piti vain hyväksyä tilanne, sillä tämä oli niitä hetkiä, joihin en itse voinut vaikuttaa. Minulla oli kuitenkin vahva luottamus elämän kantavuudesta. Tämä päivä olisi tärkeä käännekohta elämässäni, raiskaajani oli saatu oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Kaiken jännityksen ja levottomuuden alla minulla oli ihmeellisen vahva ja rauhallinenkin olo. Tiesin selviytyväni. Elämä oli kaunista myös raiskauksen jälkeen. Sisäinen hehkuni ei ollut kadonnut mihinkään, se oli vain palanut säästöliekillä. Raiskaajani ei saanut vietyä elämänjanoani ja voimaani. Toki olin tehnyt paljon töitä asenteeni eteen ja työ jatkuisi terapiassa. Pelkäsin raiskaajani näkemistä ja vihani purkautumista.

Hetki tuli ennen kuin ajattelinkaan, raiskaajani tuotiin aulan kautta. Ja ennen kuin tajusinkaan, huomasin tuijottavani raiskaajaa silmiin. Se oli vain ohikiitävä silmänräpäys enkä tietoisesti ehtinyt ajatella mitään. Käänsin vain katseeni automaattisesti nopeasti muualle. Alitajuntani kautta tajusin olevani tuon saastan yläpuolella. Kuulutus kertoi käsittelyn alkavan ja oli aika astua saliin. Olin niin omissa ajatuksissani, että tuskin huomasin ympärillä olevia kameroita. Mennessäni saliin välttelin katsomasta raiskaajaani. Arvela ohjasi minut omalle paikalleni. Istumajärjestys oli suunniteltu niin, ettei asianomistajan eli minun ja vastaajan eli raiskaajan tarvinnut katsella toisiaan. Käräjätuomari antoi kuvaajien hetken kuvata salin edessä kunnes toimittajat asettuivat paikoilleen ja käsittely alkoi. Se, että halusin oikeudenkäyntini julkiseksi tarkoitti siis sitä, että saliin olivat tervetulleita muutkin kuin asianosaiset. Toimittajat kutsuin itse paikalle ja onneksi he ottivat kutsun vastaan :)

Yksityiskohtaisesti en enää kovin hyvin muista istunnon kulkua. Muistaakseni käsittely alkoi sillä, että kihlakunnansyyttäjä Sakari Tiilikainen esitteli aluksi syytteen ja vaati epäillylle 8-10 vuoden vankeustuomiota. Rikosnimikkeinä olivat törkeä raiskaus, törkeän ryöstön yritys, törkeä vapaudenriisto ja lievä petos. Syyttäjä perehtyy rikoksiin esitutkintapöytäkirjojen pohjalta ja toimii yhteistyössä poliisin kanssa esitutkinnan aikana. Oikeusistunnon kannalta syyttäjän rooli on hyvin keskeinen. Syyttäjä toimii itsenäisesti eikä hän ole osa tuomioistuinta. Hänen tehtävänään on tuoda esiin rikosasiaa koskeva näyttö ja tuoda esiin myös vastaajaa puolustavat seikat jos niitä on. Käräjäoikeus puolestaan joko hyväksyy tai hylkää syyttäjän esittämän syytteen. Istunnossa olivat läsnä käräjätuomari, joka toimi istunnon puheenjohtajana ja lautamehet. Vastaajan vuoro oli joko myöntää tai kiistää tekonsa. Raiskaajani ei itse halunnut tulla kuulluksi joten hänen asianajajansa kertoi tekijän myöntävän syytteet oikeiksi. Hän siis tunnusti tekonsa. Mahtavaa!!! 

Oman polkuni valinta

10.01.2011 menin tapaamaan asianajajaani Aarno Arvelaa. Käräjäoikeuden oikeuskäsittely olisi 18.01.2011. Kävimme pääkohtia läpi Arvelan kanssa. Oikeudenkäynnistäni tulisi siis julkinen. Olin jo tutkija Riku Kytölän kanssa käynyt läpi ja pohtinut omia pelkojani asian tuomisesta julkisuuteen. Riku osasi kumota pelkojani todella hyvin perustellen osan niistä turhiksi. Arvela kertoi käytännön asioista salissa. Eniten minua pelotti, miten osaisin suullisesti kertoa käräjätuomarille selkeästi tapahtumat, etten joutuisi paniikkiin. Raiskaajani näkeminen pelotti myös. Pelkäsin vihani purkautumista ja sitä, pystyisinkö hillitsemään itseni. Pelkäsin raiskaajani jatkavan värikkäiden tarinoidensa kertomista istunnossa. Arvela ja poliisit rauhoittelivat kuitenkin minua, että tuomari viheltäisi kyllä pelin poikki, jos tulisi liian rankkoja kysymyksiä, koska kyseessä oli raiskausoikeudenkäynti.

Kokemani kuolemanpelko oli kuin bensa tulelle ja minä olin se tuli. Roihuin täydellä liekillä, koska olin saanut toisen tilaisuuteni elämään ja se oli minun punainen lankani. Se oli myös porttini ja siltani sisäiseen minuuteeni, omaan kehittymismahdollisuuteeni ihmisenä. Olen monesti ollut mykistynyt miten erilaisia me ihmiset olemme ja silti meissä kaikissa on paljon samankaltaisuutta. Yhteistä meille kaikille on se, että haluamme saada osaksemme huomiota, arvostusta ja kunnioitusta toisilta ihmisiltä. Haluamme löytää oman paikkamme elämässä. Eroavaisuutena on se, miten itse käyttäydymme saadaksemme nämä meille tärkeät asiat. Käyttäytymisellämme kutsumme joko toisia ihmisiä luoksemme tai sitten ajamme heitä poispäin itsestämme. On helppoa siirtää vastuu omasta huonosta olostaan muille ihmisille ja mennä sieltä, mistä aita on matalin. Vain rakastamalla ja arvostamalla itseään voi rakastaa ja arvostaa muita. Maailmassa on paljon yksinäisiä "susia", jotka peiliin katsoessaan näkevät muut ihmiset pahoina ja itsensä "enkelinä". Ollaan pahuuden syntysijoilla. Laumaksi kasvaessaan pahuus sikiää järkyttävällä nopeudella. 

12.01.2011 ilmoitin pariin mediaan uutisvinkin tulevasta raiskausoikeudenkäynnistä. Minun piti vain pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Minulla oli vahva ja varma olo päätöksestäni ja tiesin, etten tulisi katumaan. Tärkeintä minulle oli, että asia olisi julkisuudessa enkä minä itse. Minun piti kuitenkin antaa raiskatuille "kasvot", jotta tapahtuneesta saisi paremmin käsityksen ja ihmisten olisi helpompi samaistua asiaan. Halusin avoimella oikeuskäsittelyllä tuoda esiin sen, ettei seksuaalirikoksen uhrin tarvitse hävetä ja syyllistää itseään. Halusin kiinnittää huomiota mitättömiin tuomioihin. Minusta se oli ainut keino vaikuttaa asioihin. Tiedostin, miten helppoa aiheesta olisi ollut repiä kohuotsikoita. En uskonut niin kuitenkaan käyvän. Nettikommentoinnista en ollut kovinkaan huolissani, olin tarpeeksi vahva jättääkseni taka-alalle mauttomat heitot. Itse tiesin, miten asiat olivat. Olin päätökseni kanssa todella yksin, se oli vain ja ainoastaan minun päätökseni. Ja vain minä itse olin vastaamassa seurauksista, millaisia ne sitten tulisivatkaan olemaan. Vaikka pelkäsinkin, syvällä sisimmässäni oli rauha. Sain voimaa siitä, että saattaisin auttaa muita raiskattuja. 

Peloista ja jännityksestä huolimatta myös odotin oikeudenkäyntiä mielenkiinnolla. Se tulisi olemaan tärkeä päivä itselleni raiskaajani jouduttua oikeuden eteen. Tässä vaiheessa en ajatellut vielä tuomiota. Tiesin kaiken menevän omalla painollaan, en voinut vaikuttaa siihen. Aloin vähitellen ymmärtää omaavani asenteen, joka ei koskaan perääntyisi taistelussaan, vaan katsoi pelkojaan rohkeasti silmiin. En koskaan menisi sieltä, mistä aita on matalin, vaan kiipeäisin aidan päälle tarkkailemaan maailmaa uteliaana ja elämännälkäisenä. Avoimen haavoittuvaisena elämän kolhuille, mutta sen ansiosta tarpeeksi herkkänä vastaanottamaan elämän kauneuden ja ainutkertaisuuden. Tarttumalla kiinni jokaiseen hetkeen, koska niiden mentyä ne häviäisivät äärettömään avaruuteen.