Syyttäjä esitteli tarkemmin käsiteltävän rikoksen ja kertoi käsityksensä rikoksen vaiheista. Raiskaajani pysyi vaiti ja tulkki käänsi hänelle oikeudessa puhutut asiat. Hänen asianajajansa lausui oman näkemyksensä asioihin, mm. teon suunnitelmallisuuteen. Oikeudessa kuultiin myös todistajia. Saliin kutsuttaessa todistajan pitää ensin antaa vala/vakuutus siitä, että hän kertoo tapahtumista totuuden mukaisesti. Traumaterapeuttini Kirsi antoi lausuntonsa rikoksen vaikutuksesta psyykeeni ja siitä seuranneista oireista. Työkaverini ja hyvän ystäväni Jaanan tullessa todistamaan taisin olla yhtä jännittynyt kuin hänkin. Todistajat joutuivat todistamaan raiskaajan puoleiseen osaan, raiskaajan silmien eteen. Tiesin raiskaajani näkemisen olleen erittäin kova paikka ystävälleni, joka oli joutunut elämään kanssani ne kaikkein mustimmat ja ahdistavimmat hetket. Hän oli ollut kaikkein lähimpänä sitä tuskaa, jota jouduin sisälläni kantamaan. Hän purskahti itkuun kesken todistuksen. Jaoin saman tunnetilan hänen kanssaan.
Istunnon välissä oli yksi lyhyehkö tauko. Oloni oli jotenkin epätodellinen ja yllättävän rauhallinen sisälläni olevasta myllerryksestä huolimatta. Tauolla oikeustoimittaja Susanna Reinboth pyysi minulta kommenttia Nelosen uutisiin. Haastattelun puolivälissä möläytin halunneeni tappaa raiskaajani ja sen jälkeen minua alkoi hymyilyttää. Onneksi se kohta oli poistettu. Lisäksi annoin kommenttia Ilta-Sanomien toimittajalle sekä Lainvalvojat-ohjelmaan. Toimittajat käyttäytyivät erittäin asiallisesti ja olisin halunnut jäädä kuuntelemaan enemmänkin Ilta-Sanomien Rami Mäkisen työhönsä liittyviä kokemuksia, mutta piti palata takaisin saliin.
Kuten Susanna kirjoittikin myöhemmin Lakimiesuutisten kolumnissaan, tilanne oli varmasti vaikea myös toimittajille. Raiskatun haastattelu omilla kasvoillaan oli heille uusi kokemus ja varmasti he miettivät, olinko ihan täysissä järjissäni päätökseni kanssa. He joutuivat miettimään, tulisinko myöhemmin katumaan antamiani haastatteluja ja miten psyykeni kestäisi ns. "raiskausjulkisuuden" seuraukset. He eivät tunteneet minua, vaikka uskonkin heidän aika nopeasti huomanneen tietynlaisen tasapainoisuuteni ja vahvuuteni, vaikka rikoksesta olikin kulunut vasta vajaat kolme kuukautta. Olin kyllästynyt siihen, että asioista vain vaiettiin. Asenteet tarvitsivat tuuletusta, niin raiskattujen omat kuin muidenkin. Minua eivät lannistaneet kuulemani kommentit: "tuo ei auta mitään, ihan turhaa, oletko ihan varma, mitä olet tekemässä, tulet katumaan myöhemmin". Olin pohtinut asiaa tarpeeksi ja koska olin päätökseni jo tehnyt, mikään ei voinut kääntää enää päätäni. Toimittajia ja mediaa tarvittiin kertomaan asioista avoimesti.
Salissa kerroin tapahtumista rauhallisesti. Minua ei hävettänyt lainkaan, sillä tiesin ettei kukaan nauraisi minulle. Jännittämisestä johtuen unohdin kertoa erittäin tähdellisen ja minulle itsellenikin kamalimman hetken, jolloin raiskaaja laittoi veitsen kurkulleni. Onneksi syyttäjä puuttui asiaan ja kysyi siitä minulta. Syyttäjä ja tuomarit tietävät, ettei asioiden kertominen suullisesti ole aina helppoa jännittämisen vuoksi. Jännitin eniten juuri omaa puhumistani, sillä pelkäsin meneväni lukkoon. Kaikki sujui kuitenkin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti