10.01.2011 menin tapaamaan asianajajaani Aarno Arvelaa. Käräjäoikeuden oikeuskäsittely olisi 18.01.2011. Kävimme pääkohtia läpi Arvelan kanssa. Oikeudenkäynnistäni tulisi siis julkinen. Olin jo tutkija Riku Kytölän kanssa käynyt läpi ja pohtinut omia pelkojani asian tuomisesta julkisuuteen. Riku osasi kumota pelkojani todella hyvin perustellen osan niistä turhiksi. Arvela kertoi käytännön asioista salissa. Eniten minua pelotti, miten osaisin suullisesti kertoa käräjätuomarille selkeästi tapahtumat, etten joutuisi paniikkiin. Raiskaajani näkeminen pelotti myös. Pelkäsin vihani purkautumista ja sitä, pystyisinkö hillitsemään itseni. Pelkäsin raiskaajani jatkavan värikkäiden tarinoidensa kertomista istunnossa. Arvela ja poliisit rauhoittelivat kuitenkin minua, että tuomari viheltäisi kyllä pelin poikki, jos tulisi liian rankkoja kysymyksiä, koska kyseessä oli raiskausoikeudenkäynti.
Kokemani kuolemanpelko oli kuin bensa tulelle ja minä olin se tuli. Roihuin täydellä liekillä, koska olin saanut toisen tilaisuuteni elämään ja se oli minun punainen lankani. Se oli myös porttini ja siltani sisäiseen minuuteeni, omaan kehittymismahdollisuuteeni ihmisenä. Olen monesti ollut mykistynyt miten erilaisia me ihmiset olemme ja silti meissä kaikissa on paljon samankaltaisuutta. Yhteistä meille kaikille on se, että haluamme saada osaksemme huomiota, arvostusta ja kunnioitusta toisilta ihmisiltä. Haluamme löytää oman paikkamme elämässä. Eroavaisuutena on se, miten itse käyttäydymme saadaksemme nämä meille tärkeät asiat. Käyttäytymisellämme kutsumme joko toisia ihmisiä luoksemme tai sitten ajamme heitä poispäin itsestämme. On helppoa siirtää vastuu omasta huonosta olostaan muille ihmisille ja mennä sieltä, mistä aita on matalin. Vain rakastamalla ja arvostamalla itseään voi rakastaa ja arvostaa muita. Maailmassa on paljon yksinäisiä "susia", jotka peiliin katsoessaan näkevät muut ihmiset pahoina ja itsensä "enkelinä". Ollaan pahuuden syntysijoilla. Laumaksi kasvaessaan pahuus sikiää järkyttävällä nopeudella.
12.01.2011 ilmoitin pariin mediaan uutisvinkin tulevasta raiskausoikeudenkäynnistä. Minun piti vain pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Minulla oli vahva ja varma olo päätöksestäni ja tiesin, etten tulisi katumaan. Tärkeintä minulle oli, että asia olisi julkisuudessa enkä minä itse. Minun piti kuitenkin antaa raiskatuille "kasvot", jotta tapahtuneesta saisi paremmin käsityksen ja ihmisten olisi helpompi samaistua asiaan. Halusin avoimella oikeuskäsittelyllä tuoda esiin sen, ettei seksuaalirikoksen uhrin tarvitse hävetä ja syyllistää itseään. Halusin kiinnittää huomiota mitättömiin tuomioihin. Minusta se oli ainut keino vaikuttaa asioihin. Tiedostin, miten helppoa aiheesta olisi ollut repiä kohuotsikoita. En uskonut niin kuitenkaan käyvän. Nettikommentoinnista en ollut kovinkaan huolissani, olin tarpeeksi vahva jättääkseni taka-alalle mauttomat heitot. Itse tiesin, miten asiat olivat. Olin päätökseni kanssa todella yksin, se oli vain ja ainoastaan minun päätökseni. Ja vain minä itse olin vastaamassa seurauksista, millaisia ne sitten tulisivatkaan olemaan. Vaikka pelkäsinkin, syvällä sisimmässäni oli rauha. Sain voimaa siitä, että saattaisin auttaa muita raiskattuja.
Peloista ja jännityksestä huolimatta myös odotin oikeudenkäyntiä mielenkiinnolla. Se tulisi olemaan tärkeä päivä itselleni raiskaajani jouduttua oikeuden eteen. Tässä vaiheessa en ajatellut vielä tuomiota. Tiesin kaiken menevän omalla painollaan, en voinut vaikuttaa siihen. Aloin vähitellen ymmärtää omaavani asenteen, joka ei koskaan perääntyisi taistelussaan, vaan katsoi pelkojaan rohkeasti silmiin. En koskaan menisi sieltä, mistä aita on matalin, vaan kiipeäisin aidan päälle tarkkailemaan maailmaa uteliaana ja elämännälkäisenä. Avoimen haavoittuvaisena elämän kolhuille, mutta sen ansiosta tarpeeksi herkkänä vastaanottamaan elämän kauneuden ja ainutkertaisuuden. Tarttumalla kiinni jokaiseen hetkeen, koska niiden mentyä ne häviäisivät äärettömään avaruuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti