Hyvää uutta vuotta!

                  Aiemman kokemuksen tulisi olla majakka, joka näyttää meille tietä,
                  eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme.   - tuntematon -               
                                                                 
Vuosi lähihoitajaopintoja on onnistuneesti takana. Vaikka vuoden ensimmäisessä harjoittelussa ja myös opiskelutottumuksissa kohtasinkin rankkoja haasteita, tässä ollaan! Onneksi en ennen opiskelua osannut kuvitella, kuinka aikaavieviä ja vaativia tutkintosuunnitelmien, itsearviointien, hoitosuunnitelmien, asiakassuunnitelmien ja kuntoutussuunnitelmien ym. kirjoitelmien tekeminen oli.  Onneksi meidän luokallamme oli hyvä vertaistukiryhmä. Samalla optimistisuudella lähden suorittamaan valitsemaani mielenterveys- ja päihdepuolen osaamisalaa. Jotkut ovat ihmetelleet, olenko ihan varma valinnastani tai jopa epäilleet huolestuneena pärjäämistäni, koska alahan on haastava.

 Monet raiskatuksi tai hyväksikäytetyksi joutuneet kipuilevat tälläkin hetkellä mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa. Oma kokemukseni auttoi minua käsittämään, miten helposti voi paeta/luisua päihteiden hetkeksi helpottavaan valemaailmaan, kun ei vähäisillä voimillaan jaksa kohdata todellisuutta. Itselläni oli hyvä tukiverkosto, mutta entä sellaisilla, joilla sitä ei ole? Yhtälailla masentuneita vähätellään, eikä ymmärretä kun voimat on oikeasti ihan loppu eikä jaksa hakea itselleen apua tai edes tavata ketään. Tai jos masentuneella sattuukin välillä olemaan hyvä päivä ja hän hymyilee ja on meikannut, niin voiko se olla oikeasti masentunut? Nauru ja elämisen ilo on se, mitä he eniten kaipaavat ja tarvitsevat jaksaakseen uskoa seuraavaan päivään. Välinpitämättömyyden asenne on tämän päivän yhteiskuntamme poltinmerkki, joka jättää pitkät jäljet tulevaisuuteen. 

Tuleva vuosi on itselleni täynnä kysymysmerkkejä. Valmistun juhannukseen mennessä. Opintovapaa Ruoholahden citymarketista jatkuu lokakuun loppuun. Tammikuussa on tehtävä päätöksiä. Saattaa olla, että palaan väliaikaisesti asiakaspalveluun. Haaveenani on jatkaa seksuaalineuvojaksi, mutta ajankohta on vielä avoin. Katsotaan, mitä elämä eteen tuo. Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni <3

                         Kuva: Mikko Joensivu    

Selviytyjät - kirja elämästä

      
       Muutamat hädän hetket opettavat ihmiselle viisautta enemmän kuin                      vuosikymmenien tasaiset olot". - Maria Jotuni 


Teemu Potapoffin ja Julius Konttisen 1.12.2017 ilmestynyt kirja Selviytyjät - kirja elämästä kertoo kymmenen erilaista selviytymistarinaa. Yksi niistä on omani. Tärkeimmät selviytymiskeinoni olivat päätökseni selviytyä ja muiden ihmisten tuki. Heidän ansiostaan pysyin pinnalla silloin kun oma liekki oli sammumaisillaan. 

Zoom

Uutuus

Selviytyjät – kirja elämästä Teemu Potapoff, Julius Konttinen

TILAA TÄSTÄ

• Ilmestymisvuosi : 12/2017
• Kirjailija : Teemu Potapoff, Julius Konttinen
• Kustantaja : Docendo
• 
  

• Kuvaus

”Jos sinulla on jotain kesäsuunnitelmia tehtynä, unohda ne. Poika, sinulla on syöpä. Ja tämä on aika vakava juttu."

Tänäänkin monen suomalaisen elämä pysähtyy uutiseen, joka tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vetää maton kerralla jalkojen alta. Mikä pitää ihmisen liikkeessä, kun kaikki romahtaa?
Teemu ”Pastori” Potapoffin ja valokuvaaja Julius Konttisen Selviytyjät kertoo juuri tällaisista vastoinkäymisistä, joita tavalliset suomalaiset ovat kohdanneet. Vastoinkäymisistä, joihin kukaan meistä ei osaa varautua tai valmistautua, ja keinoista, joilla tulla uuden tilanteen kanssa toimeen.
Tällä kertaa Potapoff ja Konttinen taltioivat sanoin ja kuvin kovia kohtaloita, mutta kaiken karuuden ja synkkyyden alla hehkuu se tärkein, mikä pitää ihmisen liikkeessä: toivo paremmasta huomisesta. Kuinka keräät elämäsi palaset, jos sinua on vuosia käytetty seksuaalisesti hyväksi? Voitko nähdä huomisessa hyvää, kun talouskriisi vie aivan kaiken? Mikä saa pitämään kiinni elämänlangasta, kun syöpä vie kuilun reunalle? Miltä selvä elämä tuntuu sen jälkeen, kun olet juonut ja vetänyt nokkaasi kaksi kivitaloa?
Selviytyjät on raaka, rehellinen, koskettava, mutta ennen kaikkea toivoa täynnä oleva vertaistukikirja.

Selviytyminen osa 9: PELKO

                       Rohkeus on sitä, että pelkää kuollakseen
                                 ja satuloi ratsun kuitenkin.
                                        - John Wayne -

Voi, miten monia tunteja, päiviä, kuukausia, jopa vuosia, elämästäni on kulunut pelon kruunaamassa valtakunnassa! Olen pelännyt mitä milloinkin, aiheesta ja aiheetta. En kuitenkaan koskaan ollut kokenut niin voimakkaan kylmäävää, räjähtävän raakaa, ajallisuuden pysäyttävää pelkoa, jota jouduin kokemaan raiskaustilanteessani. Pelkoa, jota ei itse tilanteessa pystynyt edes käsittämään. Varsinainen pelon kokeminen tärinäefekteineen tuli vasta myöhemmin. Sokkitila suojasi minua kestämään tilanteen järjettömyyden ja puudutti kehoni tuskan tuntemuksilta. Voimakas vihantunteeni polki pelkoa jalkoihinsa.

Tapahtuneen jälkeen tein tietoisen valinnan: kohti pelkoja! Tiedostin pian tapahtuneen jälkeen etten voinut jäädä kotiini neljän seinän sisälle. Siellä olisin ollut kaikkein vähiten turvassa, vaikka olisikin helppoa ajatella päinvastoin. Pelot voittaa vain kohtaamalla ne silmästä silmään, niinpä halusin palata mahdollisimman pian takaisin töihin, samaan paikkaan, samaan pukuhuoneeseen, asiakkaiden eteen.  Töissä jouduin kohtamaan tapahtuneen yhä uudelleen ja uudelleen. Muistan yhä edelleen jämäkän asenteeni, joka työnsi hurjalla voimalla minua kohti pelkojani, mitä nopeammin kohtasin pelkojani, sen parempi. Kotonani minua olisi odottanut todennäköisesti alkoholihuuruisen tiedottomuuden tuhon tie. Tarvitsin ihmisiä kiskomaan minut pinnalle, matkakumppanikseni, katsomaan kanssani pelkoni revontulia ja pitämään minua kädestä kiinni, kun näkymä oikein huippasi. 

Pelkään yhä edelleen, yhä edelleen aiheesta ja aiheetta. Joskus askeleet takanani saavat mielikuvitukseni valloilleen ja sykkeeni nopeutumaan ja kiirehdin askeleitani. Toisinaan välttelen väkijoukkoja ja yritän ennakoida tilanteita. Väkijoukkoja välttelen kuitenkin useimmiten siksi, että olen sosiaalinen erakko, kaipaan rauhaa ja tilaa ympärilleni ja saatan ahdistua pitkäkestoisessa hälinässä. Ehkä minusta on tullut vanha, haha... Väkivallan pelko ottaa minut hetkellisesti hallintaansa, mutta sitten palaan takaisin tietoisuuteen, läsnäoloon. Elämä on nyt ja tässä, ei menneisyydessä eikä vielä tulevassakaan. En voi kontrolloida elämää, joten ainoa vaihtoehto on vain luottaa ja nauttia joka hetkestä, jotka saan elää. Elämä on lahja. Kaiken läpikäymäni jälkeen ymmärrän sen vielä syvemmin ja olen kiitollinen joka päivästä. 

Yllättävintä kokemusteni jälkeen on rohkeuteni ja myöskin optimistisuuteni  lisääntyminen. Tällä hetkellä en tiedä tulevasta. Minulla on toki suunnitelmia ja tavoitteita, mutta varmuutta ei ole mistään. Lähihoitajaksi valmistumiseni nopeutuu johtuen ensi elokuun uudesta opetussuunnitelmasta. Keväästä tulee siis varsin tiivistahtinen opiskelujakso ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, ensi lokakuun sijasta viimeinen koulupäivä koittaa ennen juhannusta. Katsotaan sitten, mitä elämä on keksinyt varalleni ja mistä löydän oman paikkani työelämässä. Siihen asti minun on vain luotettava kaiken järjestyvän ja tehtävä oma osuuteni, välillä innosta hihkuen ja välillä ahdistuneena koulutehtävistä. Ja mikä tärkeintä, nautittava matkastani, päivä kerrallaan.

Selviytyminen osa 8: VIHA VOIMAVARAKSI

                         Pimeys ei voi karkottaa pimeyttä; vain valo voi tehdä sen.
                    Viha ei voi karkottaa vihaa; vain rakkaus voi tehdä sen. 
                                         - Martin Luther King Jr. -

Raiskauksen jälkeen olin täynnä vihaa. Jo raiskaustilanteessa olin valmistautunut tappamaan raiskaajani, jos vain olisin saanut veitsen käteeni. Onnekseni sitä tilaisuutta ei tullut. En tiedä, miten olisin pystynyt elämään sen tehtyäni. Toisaalta se olisi ollut itsepuolustusta, ehkäpä olisin kestänyt sen. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja ei lainkaan minun juttuni.  

Olin siis täynnä vihaa. Kuin lepovaiheessa oleva tulivuori, jonka sisus purkautuessaan kuolettaisi monta elämää. Tiesin olevani tikittävä aikapommi, jollen saisi vihaani hallintaani. Käsittelemätön, hallitsematon viha purkautuu aina jotenkin, rajuimmin väkivaltaisuuksina, näkymättömämmin viha kaivertuu kantajaansa kuin loiseläin. Hallitsematon viha tuottaa aina tuskaa sekä kantajalleen että ulkopuolisille. Sen tuotoksena syntyy kidutettuja lapsia ja eläimiä, perhesurmia, silmittömän raakaa väkivaltaa, joka pysäyttää monen elämän. Fyysisen väkivallan toisella laidalla esiintyy henkistä  väkivaltaa, jonka tehokkain ase on sana; loukkaava, mitätöivä, alistava ja nöyryyttävä. Hallitsematon viha valjastetaan häikäilemättömäksi vallaksi, joka sokaisee kantajansa. 

Omia keinojani vihan purkuun oli mielikuvitukseni ja vihan "kehollistaminen" eli antamalla vihan tulla näkyväksi ja koetuksi kehon avulla (kyllä, nöyryytin ja kidutin raiskaajaani kymmeniä kertoja mielessäni purren hampaitani yhteen ja puristamalla käteni nyrkkiin jne.). Hakkasin tyynyäni, välillä huusin. Huutamista tosin rajoitin, koska asuin kerrostalossa. Kuuntelin itselläni vihaa laukaisevia biisejä. Käytin musiikkia myös itseni rauhoittamiseen ja sillä olikin erittäin merkittävä rooli tunnelukkojeni käsittelyssä. Kirjoittaminen oli yksi keinoista ja se puhdisti terapeuttisella vaikutuksellaan. Terapiassa purin myös vihaani ja tunsin "möykkyjeni" pienentyvän mielenrauhan vallatessa omaa tilaansa. Julkinen oikeudenkäynti ja raiskaajan naaman näkyminen olivat tärkeitä julkisen häpeäpaalun merkityksessään. Ehkä itselleni kaikkein tärkein oli oma voodoosessioni, jota toteutin päivittäin: keskitin harhailevat ajatukseni raiskaajaani, jonka kuvittelin voodoonukeksi ja johon pistin neuloja. Keskitin vihani karman lakiin ja mielikuvissani tuhoamaan  raiskaajani elämän. Uskoni karman lakiin oli todella vahvaa, valjastin vihani voiman siihen. Se oli minun tapani käsitellä vihaani ja auttoi.

Seitsemän vuoden jälkeen en tunne vihaa raiskaajaani kohtaan. Oikeastaan en tunne mitään. Myöskään kehoni ei reagoi. Vihani on käsitelty ja sen tilalla on seesteinen tietoisuus, läsnäolo ja kiitollisuus nykyisestä elämäntilanteestani. Tunnen nousseeni raiskaajani yläpuolelle, kaikki tapahtunut on jo kaukana menneisyydessä. Viha opetti minut pitämään huolta omista rajoistani, teki arvomaailmani itselleni näkyväksi ja konkreettiseksi. Viha kasvoi voimavarakseni. Siitä syntyi uusi upea minuus. Vahva rakkaus. Vahva elämä. Vahva läsnäolo. Vahva sielu. Voimakas nauru. Voimakas ilo. Voimakas kiitollisuus. Silmät, jotka hymyilevät vesisateessa. Vahva tahto, joka seuraa unelmaansa.

Seitsemäs vuosipäivä 23.10.2017

Raiskaus on teurastus, jossa jäät henkiin kidutuksen jälkeen. Tunnet jokaisen näkymättömän haavan vihlovan kivun, kannattelet omaa sydäntäsi käsissäsi peläten sen sykkeen sammuvan ikuisiksi ajoiksi. 

Vuosipäivä tulee aina olemaan osa elämääni. Toki ensimmäinen vuosipäivä oli kaikista vaikein, mutta kehoni yhä seitsemän vuoden jälkeen ilmoittaa ajankohdasta levottomuudellaan ja rauhattomuudellaan. En kuitenkaan enää panikoi, annan tunteideni olla sellaisia kuin ne ovat. Vuosipäivä on minulle myös elämäni toinen virallinen syntymäpäivä. Jäin henkiin. Elämäni jakautui kahtia. Ennen ja jälkeen raiskauksen.

Raiskauksen jälkeen alkoi kiivas uudelleenrakentaminen. Taloni oli sortunut perustuksiaan myöden. Mitään muuta ei ollut jäänyt jäljelle kuin viha, sisukkuus ja voimakas tahto näyttää raiskaajalleni rakentavani entistä paremman ja eheämmän talon. Perustusten teko oli vaikeaa, taidot olivat hukassa ja voimat vähisssä. Meni kuukausia pelkkään selviytymiseen, jolloin kävin vain katsomassa  tonttiani. Oli vaikeaa pitää tontin rajoista kiinni, etteivät naapurit vallanneet sitä minulta. Toivoni oli vain pienen pieni kipinä, nelilehtinen apilanlehti tontillani. Välillä, sateen piiskatessa, ajattelin luopua siitäkin. Itkin, huusin ja raivosin potkien maata. En minä halunnut tätä talonrakennus projektia!!!

Kevätauringon säteiden läpäistessä ihoni, heräsin horroksestani ja nousin seisomaan. Katselin tonttiani. Koivut olivat saaneet uudet pukunsa ja huomasin nauttivani luonnon kauneudesta. Mustarastaat pitivät kevätkonserttiaan ja västäräkki lähestyi uteliaana minua kuin kutsuen tanssiin.  Ymmärsin, elämä jatkuu. Pystyäkseni jatkamaan elämääni, en voinut jäädä menneisyyden miinakenttiin. Oli aika valaa perustukset, vähän kerrallaan. 

Taloni ei valmistu koskaan. Sen ei ole tarkoituskaan valmistua. Elämässä ei ole koskaan valmis. Perustukset ovat kuitenkin valmiina ja niitä ei mikään enää muuta. Taloni elää kanssani vaihdellen väriään ja sisustustaan. Välillä kaadan seinät pois. On aika tuulettaa. En tarvitse enää seiniä ympärilleni kuin ajoittain.  

Olen saanut omin silmin nähdä ja kokea elämän kantavan. Mikään ei kestä ikuisesti. Oman minuuteni rakentaminen on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Uusi minäni on paljon entistään parempi enkä vaihtaisi minuuttani entiseen harhailijaan. Uskallan hypätä myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Lähihoitajaopintojeni seuraava työharjoittelu on päiväkodissa. Koska itselläni ei ole lapsia, pelottaa. Toisaalta sisälläni asuu ikuinen lapsi, joten varmasti osaan laskeutua lasten tasolle, lasten ehdoilla.

Selviytyminen osa 7: YKSINÄISYYS

Selviytymiseni pimeimpiä puolia ohjasi alkoholi ja yksinäisyys. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän, miten pitkä ja pohjaton matkani oli. Tartuin alkoholiin poistaakseni tyhjyyden tunnetta, täyttääkseni elämääni kuorrutetulla kermakakulla. Minulla oli ihania ystäviä, mutta kukaan ei voinut tietää miltä minusta välillä tuntui. Ei tietenkään, jokaisen elämä on yksilöllistä, jokaisella on omat polkunsa. Ymmärsin myös, miten yksin ihminen on elämän käännekohdissa, myös syntyessään ja kuollessaan. 

Sain kaiken mahdollisen avun ja vieläpä ammattitaitoisilta henkilöiltä. Ja todellakin, nämä kaikki auttoivat toipumisessani. Elämässäni oli kuitenkin hetkiä, jolloin oli rakennettava palapelin paloja ihan yksin. Oli tehtävä päätöksiä ihan yksin. Se ei ollut helppoa. Hämmensin omaa pakkaani haluamalla kertoa oikeudenkäynnistäni julkisesti. Lähdin tuntemattomalle tielle, koska sydämeni pakko ajoi minut siihen. Minulla oli voimakas tahto vaikuttaa asioihin. Halusin myös "kostaa" raiskaajalleni tuomalla tapahtuneen julkisuuteen. Muita keinoja minulla ei ollut.

Raiskauksen jälkeen heittäydyin alkoholin huurruttamalle matkalle, elämään nuoruutta, jota minulla ei koskaan ollut. Vaikka minulla oli paljonkin ihmisiä ympärilläni, olin hetkittäin todella yksin. Elin pitkään rauhatonta vuoristorataelämää, keskittymiskykyni ollessa hukassa. Rauhattomuus ei kuitenkaan ollut koko ajan läsnä, vaan välillä tunsin itseni melko tasapainoiseksi. Työni auttoi pitämään kiinni rutiineista. Toisinaan työni oli hyvä pakopaikka, jossa pystyin keskittymään paremmin.

Jossain vaiheessa oli pakko kasvaa aikuiseksi. Silloin, kun mikään ei enää tuntunut miltään. Koen olleeni vahva selviytyjä omine heikkouksineni. Monesti olen miettinyt nuorten selviytymistä. Miten he pystyvät siihen, kun se aikuisenakin on vaikeaa?

Tänään en ole enää hukassa ajatuksieni, alkoholin enkä yksinäisyyden kanssa. Olen löytänyt tasapainon. Kaikki kokemani opettaa minua tulevassa työssäni lähihoitajana. Raiskaus on osa menneisyyttäni, jota en tuo esille työssäni. Mutta se on ehdottomasti tuonut minusta esiin herkkänahkaisen kuuntelijan, joka ei hyydy vaan toimii, etsien ratkaisuja. Työvälineenä minulla on avoimen utelias mieli, herkät korvat ja lämmin sydän. Ja yhä edelleen voimakas tahto vaikuttaa asioihin.

Onnistumisia

Lähihoitajaopinnot etenevät vauhdilla. Kuntoutumisen tukemisen työssäoppimisjakson suoritin Asukastalo Kylämajassa, Espoon Matinkylässä. Asukastalo Kylämaja on Kalliola setlementin, Espoon kaupungin aikuissosiaalityön ja Espoon mielenterveysyhdistyksen EMY ry:n kumppanuushankkeena toteuttama kaikille avoin matalan kynnyksen kohtaamispaikka.

Kuuden viikon harjoittelu näyttöviikkoineen oli huikea matka, joka vei minut  epämukavuusalueelta huikeisiin onnistumisen kokemuksiin. Olen ratkaisu- ja voimavarakeskeinen toimija. Tärkeintä itselleni on ihmisen kohtaaminen, läsnäoleva kuuntelu ja asiakkaan ongelmiin ratkaisun etsiminen. Tai vähintäänkin ohjaaminen asiakkaalle sopivan palvelun piiriin. Yllättävän yksinkertaista? Ei välttämättä, kaikkiin asioihin ei ole ratkaisuja mutta ainakin joihinkin on. Omat kokemukseni ovat olleet erittäin tärkeitä opetustuokioita kiinnittämään huomiota aitoon kohtaamiseen. Huumoria unohtamatta. Raiskausillan jälkeen olin pohjalla. Poliisien ja työpaikkani työterveyshuollon sekä terapeuttini  toiminta ovat minulle vahva positiivinen valomerkki, josta olen ottanut esimerkkiä omaan toimintaani. En koskaan olisi noussut selviytyjäksi ilman näiden kohtaamieni ihmisten apua ja tukea.

Tulevana lähihoitajana tulen suuntautumaan mielenterveys- ja päihdepuolelle. Työsarkaa siis riittää. Minua ei pelota. Oma kokemukseni antoi vahvuutta ja rohkeutta kohdata elämän raadollisuutta. En voi pelastaa ketään, mutta voin tukea ja olla matkakumppanina elämän aallokoissa. Luon toivoa ja ilon pirskahduksia synkän elämän keskelle. Olen empaattinen ja myötätuntoinen, mutta tarpeeksi kylmänahkainen tuntematta sääliä. Oman kokemukseni myötä ymmärrän, ettei tapahtuneelle voi mitään ja menneisyys on jo eilispäivää. Keskityn tähän päivään ja keinoihin, jotka parantavat asiakkaani nykyhetken arkea.

Usein kuulen, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa. Mihin tämä perustuu? Jos kaikki ajattelisivat niin, maailma olisi jo menetetty. Laumassa on toki suuri ja erittäin tärkeä voimansa, mutta joskus ihmisen pitää jalkautua ihan yksin toteuttamaan elämäntehtäväänsä. Silloin, kun kukaan muu ei siihen usko. Pitää olla vähän sekopää uskaltaakseen toteuttaa elämän tarkoittamaa tehtävää :) Uskoa unelmiinsa.

Selviytyminen osa 6: ILO

 Raiskattuna koin vaikeaksi melko pian pintaan nousseet ilon pirskahdukset, surusilmäisen hymyn kiihdytykset naurun valtakuntaan. Kieroutuneen mustan huumorini keskellä helvettiä. Hetket, jolloin raadollisuuden ilmentymästä ei pystynyt selviytymään ilman naurua.  Elämäni oli palasina - ja minä vain nauroin kaikelle.  Ilon hetket olivat toki vain hetkellisiä piristysruiskeita sysimustassa lokakuussa.  Ilo ja huumori toimivat majakkana sakeassa sumussa.

Ilon kokeminen oli ainut asia, mistä kannoin raiskattuna aluksi hetkellistä syyllisyyden tunnetta.  Vaistosin sen itseeni kohdistuvista kysyvistä katseista. On olemassa ikäänkuin kirjoittamaton sääntö, ettei elämässään pahasti siipeensä saanut saa kokea iloa. Pitäisi vain synkistellä ollakseen uskottava. Sama pätee mm. masentuneisiin tai läheisensä menettäneisiin.  Ilon kokeminen on kuitenkin tärkeä askel toipumisessa, se tuo toivoa ikuisuudelta tuntuvaan toivottomuuteen. Hymyilevän ihmisen tuskaa vähätellään. Unohdetaan, että pitkäkestoinen raadollisuudessa rypeminen vie helposti loputkin voimat ja toivottomuuden syöksykierre vie mukanaan. Mieli ja keho tottuvat kantamaan tuskaisaa olotilaansa.    

Jo raiskauksen jälkeisenä yönä ymmärsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Olin hengissä ja se oli huumetta, jonka nauttiminen muutti koko paletin. Olkoonkin, etten aina olisi jaksanut herätä uuteen aamuun tuskaisuudessani.  Työ kuitenkin kutsui ja oli minulle "pakollinen" rutiini sumuisessa arjessani.  Palasin töihin takaisin mahdollisimman nopeasti, koska muuten kostea elämä itsetuhoisine ajatuksineen olisi vienyt järkeni. Halusin takaisin normaalin arkeni.  Kaikille se ei sovi, mutta minulle sopi.

Seitsemän vuoden jälkeen iloisuus ja positiivisuus ovat ominta itseäni. Ne ovat valinta, jonka teen jokaisena aamuna. Koska minulle annettiin mahdollisuus jatkaa elämääni, negatiivisuus olisi vain energian tuhlaamista. Synkistelyä on ollut elämässäni tarpeeksi. 

Nykyisin kuuntelen herkällä korvalla ilmapiiriä ja teen päätöksiä, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä. Paistun epämukavuusalueilla kohti unelmaani. Matkaan elämäni päiviä matkaseuranani usko, toivo ja rakkaus. Usko unelmani toteutumiseen, toivo tuoda elämää pimeyteen ja rakkaus Mikkoon ja maailmankaikkeuteen, luontoon. 



 

Back to school

                             

Päätä mitkä ovat korkeimmat arvosi ja päämääräsi. Ole rohkea ja sano hymyillen ja anteeksi pyytämättä ’ei’ muille asioille. Ja kun teet näin, entistä isompi ’kyllä’ hehkuu sisälläsi. — Stephen Covey

Kesääni kuului paluu asiakaspalvelun pariin, tällä kertaa Ison Omenan cittarissa. Olipa mahtavaa löytää jälleen työn ilo ja syttyä vuorovaikutustilanteista. Minulla on asiakaspalveluun viha-rakkaussuhde. Oli pelottavaa huomata, että olin jopa kaivannut entistä työtäni. Opin paljon uusia tapoja tehdä asioita ja tutustuin uusiin ihmisiin innostavan kannustavassa ilmapiirissä. 

Lähihoitajaopintoni jatkuivat tällä viikolla. Ensi maanantaina aloitan työssäoppimisjaksoni matalan kynnyksen kohtaamispaikassa. Kolmannen sektorin toimijat tekevät tärkeää ennaltaehkäisevää työtä yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan. Toivon pystyväni kohtaamaan kävijöitä vahvalla läsnäololla ja saavani heidät kokemaan nähdyksi tulemisen tunnetta. Joudun varmasti poistumaan omalta turvalliselta mukavuusalueeltani oppiakseni ja kasvaakseni myös itse. Haluan kehittää taitojani säilyttäen samalla omimman, aidon itseni. 

Syksystäni on siis tulossa mielenkiintoinen. Olen opetellut läsnäoloa myös omassa elämässäni. Eckhart Tollen kirjoista saamieni oivallusten avulla olen edistynyt entistä paremmin hallitsemaan nykyhetkeä. Haluan elää jokaisen päivän hetki kerrallaan, liikoja tulevasta murehtimatta. Riittää, että itselläni on päämäärä, jota tavoittelen. Ensin käyn kouluni loppuun ja tarkoituksenani on jatkaa vielä siitä kohti unelmaani. En halua kuitenkaan kiirehtiä, en halua tämän hetken lipuvan ohi huomaamatta. Taivaltaessani omaa polkuani haluan huomata jokaisen päivän kauneuden ja ihmeellisyyden.

Raiskaus on osa menneisyyttäni, muttei se enää määrittele minuuttani. Olen kokemusteni avulla löytänyt parhaimmat puolet itsestäni. Vaikeuksien kautta olen puhjennut kukkaan ja saanut valtavasti rohkeutta ja uskallusta tehdä ratkaisuja, jotka ovat antaneet elämälleni merkityksellisyyttä. Yksin en seisoisi tässä, tarvitsin ja sain apua muilta ihmisiltä. Heidän huolenpitonsa oli kultaakin kalliimpaa. Toivon jonain päivänä pystyväni antamaan samanlaista tukea ja turvaa -iloa, naurua ja huumoria unohtamatta- sekä tuoda toivon siemeniä raiskatun elämään. Raiskauksesta on mahdollista selviytyä.

Selviytyminen osa 5: TERAPIAAN TURVAUTUMINEN

            Kun kadotat yhteyden sisäiseen tyyneyteen, kadotat yhteyden itseesi. 
             Kun kadotat yhteyden itseesi, kadotat itsesi maailmaan. 
                                                  - Eckhart Tolle -
             

Elämässä selviytymiseen tärkeitä taitoja ovat luonteen sitkeys ja joustavuus, kyky kestää ja elää elämän vaikeimmat vaiheet läpi. Elämä on jatkuvaa muutosta ja joustavuutta tarvitaan siirryttäessä elämämme eteen tuomista tilanteista toiseen. Meistä saattaa tuntua kuin jokainen päivä olisi samanlainen. Erehdymme. Elämä ja luonto muovautuu ja muokkautuu ympärillämme koko ajan ja myös oma kehomme elää omaa muutostaan. Päivittäiset muutokset jäävät meiltä usein huomaamatta.

On helppoa kietoa itsensä suojapeitteeseen. Kuvitella olevansa haavoittumaton omaan kuolemaansa asti. On helppoa siirtää unelmansa huomiseen ja elää turvallisuuden kuplassa. Unohdamme, ettei elämä anna turvatakuuta: ei takuuta aamulla heräämisestä. Elämän yllätyksellisyys on aina läsnä ja voit menettää kaiken, jonka olet kerännyt ympärillesi. Oppiakseen elämään täyttä elämää pitää oppia sietämään epävarmuutta ja luottaa elämän kantavan. On opittava karistamaan pelot kannoiltaan. On opittava tuntemaan läsnäolon voima, vaihdettava oman egonsa tiedostamattomuus tietoisuuteen.

Raiskausillan tapahtumien jälkeen en tainnut kertaakaan tosissani miettiä, miksi juuri minulle tapahtui näin tai miksi jouduin kohtaamaan elämän raadollisuutta. Se olisi ollut energian ja ajan tuhlaamista. Raiskaukset olivat jo tapahtuneet, mitä olisin enää voinut niille? En saanut enkä saisi niitä koskaan poistettua elämästäni, ne olisivat aina osa menneisyyttäni. Kylmäävää, mutta elämä on. Elämä ei anna onnellisuustakuuta. Eikä aina onnellisia loppujakaan. Minun oli vain hyväksyttävä pohjattomalta tuntunut tuska ja selvitäkseni täytettävä tuskani tyhjyys, elettävä hetki kerrallaan kaikki tuskani ja kärsimykseni värit. Oli keskityttävä selviämään päivä kerrallaan. Se oli suuri haaste.

Tarvitsin rinnalleni matkatoverikseni terapeuttini. Terapia auttoi minua käsittelemään tunteitani, keinoja kohdata vihaani sekä auttoi huomaamaan, miten paljon minulla vielä oli kiitollisuuden aiheita elämässäni - kaiken tuskani keskellä. Terapeuttini oli turvallinen matkatoveri, olin hyvissä käsissä ja hän kyllä olisi huomannut, jos olisin vajonnut alas. Pystyin keskittymään kokonaisvaltaisesti itseeni sekä pelkojeni ja ahdistukseni käsittelyyn - kiitos terapeuttini.

Selviytyminen osa 4: HEITÄ LOUKKAAVAT KOMMENTIT/ARVOSTELUT SUORAAN ROSKAKORIIN

                 "Loukkaus häpäisee vain lausujansa." - Kungfutse 


Aina on ollut, on ja tulee olemaan ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan toisten ihmisten mitätöinti viljelemällä loukkaavia, tikareiksi tarkoitettuja sanoja. Tarkoituksena järkyttää toisen ihmisen mieltä saaden tämän pahimmillaan tekemään itsemurhan. Toisinaan tämä henkinen väkivalta on ajattelemattomuutta, mutta liian usein tietoinen valinta. Egonsa taakse piiloutuneen, omaa voimaansa ja valtaansa kohottavan ihmisen käytöstä, joka toistuu päivästä toiseen kohteen vain vaihtuessa. Ylemmyyden ja paremmuuden tunnetta, oikeassa olemisen ehdottomuutta. 


Olen monesti miettinyt, kumpi on pahempaa: itse raiskatuksi joutuminen vai joutuminen sen jälkeen näiden ihmishyeenoiden hampaisiin. Raiskaus tietenkin on pahempaa, mutta kaukana siitä eivät ole myöskään nämä ehdottomine mielipiteineen "oikeassa olevat" loiset. Loisia he ovat siksi, että he voimaantuvat pahoista sanoistaan ja ilkeyksistään kohdettaan kohtaan. He ovat psykologisesti taitavia tiedostaen uhriensa heikoimmat kohdat ja iskevät niihin. Nerokasta sanallista sodankäyntiä. He ovat sitkeitä sotureita uuvuttaen useimmiten kohteensa. Heitä tapaat jokapäiväisessä elämässäsi. 

Sanoilla on suuri valta. Arvostelijat tietävät sen. On kuitenkin huomioitava, että sanat satuttavat vain jos otat ne vastaan. Loukkaavien sanojen voima ja valta lakkaavat olemasta, jos jätät ne omaan arvottomuuteensa. Vastaanottamattomat loukkaukset palautuvat niiden sanojalle takaisin eivätkä voimaannuta tämän egoa. Tämä ei toki tarkoita sitä, että kaikkea tarvitsisi sietää, mutta taistelu arvostelijoiden kanssa on pelkkää ajan ja energian tuhlaamista. 

Tuodessani raiskaustapaukseni julkisuuteen sain toki minäkin osani arvosteluista ja solvauksista. Useimmiten nettikeskusteluissa. Kukaan heistä ei ole kuitenkaan kulkenut minun polkuani ja astellut minun saappaissani. Heillä ei ole käsitystäkään siitä, miten pitkän ja rankan matkan taivalsin raiskauksen jälkeen. Oikeastaan olen jopa vähän kiitollinen heille, sillä sain voimaa heidän loukkaaviksi tarkoittamistaan sanoista ja heidän asenteistaan. Ymmärsin, että asenteissa on paljon korjattavaa ja siksi aloitin kirjoittaa tätä blogiani tuodakseni esiin raiskatun näkökulmaa ja kertoakseni toipumisestani. Solvaajat opettivat ja vahvistivat omaa käsitystäni siitä, että itselläni oli valta olla ottamatta heidän loukkauksiaan vastaan. Eihän se kovin helppoa ole ollut, mutta nykyisin olen jo aika taitava siinä.

Selviytyminen osa 3: OPTIMISMI JA POSITIIVISUUS

                     

Ole aina mieluummin ensiluokkainen versio itsestäsi kuin toisen luokan versio jostakusta muusta. — Judy Garland

Eletty elämä oli opettanut positiivisen asenteen merkityksen vaikeuksien käsittelyssä. Olin jo monesti sulkenut ovia takanani hypäten kohti tuntematonta. Olin oppinut pärjäämään yksin tiukoissa tilanteissa, koska oli hetkiä, jolloin olin todella yksin. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Olin tehnyt vääriä ratkaisuja ja valintoja. Elämä oli vain mennyt niin.  Olin jo monesti joutunut nuolemaan haavojani sieluni yksinäisyydessä. Elämä oli yrittänyt opettaa minua, mutta olin vain katsonut likinäköisenä kokemaani ja toistanut samat virheet uudelleen. Olin kätkenyt itseni haarniskan suojaan ja tuntenut oloni toisinaan tuskaiseksi naamioideni alla. Pelkäsin niin lujaa hylätyksi tulemista, että hylkäsin itse itseni. 

Elämä opettaa kunnes opit. Viikatteen heiluttelu sai vereni virtaamaan ohuimmissakin hiussuonissa. Ymmärsin elämän ainutlaatuisuuden perusteellisesti vasta kohdatessani elämän rajallisuuden. Olen onnekas, että sain elämän jatkoajan. Toki kaiken jälkeen muutama vuosi meni kuin viimeistä päivää eläen ja käytin alkoholia runsaasti. En kadu kuitenkaan mitään, koska tarvitsin oppivuoteni ja hulluuspuuskani. Rakastin elämääni ja hullaannuin kuin laitumelle päässeet lehmät. 

Sitkeys ja sisukkuuteni kasvoivat positiivisuudeksi ja välillä jopa yltiöoptimismiksi. Elämä oli tuonut eteeni hyviä ystäviä, joiden kanssa sain nauttia elämästä ja jakaa myös varjoisat puolet. Ja nauraa! Olin huomannut elämän kauneuden ja tunsin siitä syvää kiitollisuutta. 

En koskaan ole menettänyt toivoa, en edes pimeimmillä hetkilläni. Olen valinnut asenteekseni positiivisuuden. Se ei tarkoita ettenkö koskaan koe negatiivisuutta tai tunne vihaa. Negatiivisuus ei kuitenkaan koskaan asetu pysyvästi asumaan sisälleni, se on vain väliaikaista. On ollut hetkiä, jolloin olen kokenut syvää ahdistuneisuutta tai seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Olen kuitenkin oppinut luottamaan, että aina niiden jälkeen tulee päivä, jolloin aurinko valaisee sielun. Suru on surtava kun sen aika on. Raiskauksen jälkeen en jäänyt odottamaan, milloin tulisi pimeimmät ja vaikeimmat hetket. Tiedostin niiden mahdollisuuden, mutta annoin jokaisen päivän ilmaantua eteeni sellaisena kuin se tuli. Sain voimaa hyvistä hetkistä jaksaakseni huonoimmat hetket.  Tiedostin vuoristorata-jojoilun jatkuvan jonkin aikaa, se oli selviytymistä ja tunteideni käsittelyä ja kuului paranemisprosessiini.

Jotkut ovat matkani varrella ihmetelleet positiivisuuttani ja iloani ja epäilleet niiden aitoutta. Toisinaan yritin itsekin kätkeä iloani pinnan alle. Tuloksetta. Sieltä se aina pursuaa. Positiivisuus ja optimismi ovat vahvasti osa persoonaani ja nykyisin olen siitä ylpeä. Nykyisin uskallan olla  hassu ja välillä höpsö oma itseni. Kun rakastaa elämää, se rakkaus heijastuu ympäristöön. Aloitin kesätyön Ison Omenan cittarissa ja olen onnellinen päästessäni taas asiakaspalveluun. Tervetullutta vaihtelua opiskelijaelämään.

Selviytyminen osa 2: TUSKAN KÄSITTELY

Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani. — Wayne W. Dyer

Jo raiskausiltanani valitsin tulevaisuuden. Näin itseni selviytyjänä, en tosin vielä tuolloin tiennyt keinoja enkä selviytymiseen kuluvaa aikaa tai matkan pituutta.  Poliisi kysyi vaatimuksiani raiskaajani suhteen ja vastasin haluavani hänet vankilaan. Halusin, ettei hän pääsisi raiskaamaan muita. Halusin hänet vastuuseen teoistaan, kohtaamaan tuottamansa kärsimyksen. Pitkän aikaa olisin halunnut "käsitellä" hänet itse, mutta terapian edetessä päästessäni sulattamaan koteloitunutta vihaani turvallisessa ympäristössä, ajatukseni laimenivat. Mielikuvissani kidutin sidottuna olevaa raiskaajaani yleisön edessä ja lopuksi tapoin kiduttavan hitaasti nähden kärsimyksen hänen silmissään. Mielikuvistani oli apua eheytymisprosessissani ja ajatusmaailmani avulla nostin itseni raiskaajani yläpuolelle, pois uhriutumisesta. 

Vahva tahtoni ilmeni tehdessäni päätökseni: aioin selviytyä raiskauksen aiheuttamasta traumasta. Kerroin päätökseni poliisille sekä auttajilleni. Päätös, joka ei sisältänyt jossittelua eikä muttia. Päätös, joka rekisteröityi aivojeni ja kehoni jokaiseen soluun. Visualisointia, jota urheilijatkin käyttävät. En voinut muuttaa tapahtunutta, siihen oli siis turhaa hukata vähissä olevia voimavarojani. Olin valmis matkalleni kohti eheytymistä. 

Hyväksyin tuskani, annoin itseni olla ja surra. Annoin itselleni aikaa tuskani käsittelyyn, elin päivän kerrallaan, tuskaisimpina päivinä minuutti minuutilta. Toisinaan niin sumussa, etten rekisteröinyt ajan kulumista. Toisinaan tuska kietoutui venyttämään tuntien pituutta. Aika oli pysähtynyt. Ollessani kotona, en vaatinut itseltäni mitään, annoin alitajuntani ja mieleni käsitellä tapahtunutta omassa rauhassaan ja omassa aikataulussaan. Annoin itseni vajota synkkyyteen, silloin kun tarvitsi. Se ei ollut helppoa. Välillä pelkäsin tunteitani. Toisinaan olisin halunnut kiirehtiä synkkyyden syvistä vesistä pois aurinkoisten liplattavien aaltojen ulapoille. Minun oli kuitenkin pysyttävä läsnä luurankojen kolistellessa häiritsevästi. Luotin alitajuntaani ja tulkitsemiskykyyni sen tarpeista. Parasta, mitä silloin pystyin itseni hyväksi tekemään, oli antaa aikaa toipumiselleni. En tiennyt, kuinka kauan siihen menisi, sillä ei ollut merkitystä. Tiedostin vielä jonakin päivänä tuskan helpottavan, sillä mikään ei ole pysyvää.

Tuska ei useinkaan vaadi sen äärelle pysähtymistä. Se ei välttämättä huuda kovaäänisesti vaatien huomiota itselleen. Tuska elää toisinaan hiljaisena ahdistuksena sisälläsi ja toivoo, että reagoisit siihen. Se toivoo tulevansa nähdyksi ja saadakseen purkautua. Miten vihattu tunne tuska onkaan ja syyttään. Useimmat haluaisivat ohituskaistan sen ohi. Tuska on kuitenkin elimistömme tärkeimpiä "likaämpäreitä" ihmisyydessämme. Tuska opettaa ja kasvattaa, kun uskallat pysähtyä sen ääreen ja kuunnella sen sanoman. Käsitelty tuska mahdollistaa elämän kaikkien sävyvivahteiden näkemisen.

Selviytyminen osa 1: ITSEKUNNIOITUS

Näin jälkeenpäin on helppoa huomata omanneensa raiskaustilanteesta selviämiseen muutamia vahvoja ja ratkaisevia ominaisuuksia, joilla oli suuri merkitys tuskan, ahdistuksen, vihan, pelkojen ja kuolemanpelon käsittelyssä. Vahvuuksia, jotka auttoivat jaksamaan pimeyden syvissä vesissä. Vahvuuksia, jotka huolehtivat elintoiminnoista kun itse en kyennyt alkoholin huurruttamassa valetodellisuudessa. Vahvuuksia, jotka puskivat kaiken paskan sisältäni silloin, kun olin siihen valmis, annostellen sopiviin annoksiin. Vahvuuksia, jotka pitivät yllä toivoa valoisammasta ajasta silloin, kun mudassa rypiessäni olin jo hukkumaisillani. Vahvuuksia, jotka saivat minut heräämään uuteen päivään silloinkin kun en olisi jaksanut. Vahvuuksia, jotka taikoivat hymyn takaisin huulilleni ja auttoivat huomaamaan elämän leikkisyyden. Vahvuuksia, jotka auttoivat rakentamaan itseni uudelleen, pala palalta. Vahvuuksia, jotka auttoivat löytämään avaimet kadotettuihin lukkoihin, tyhjyyteen.

Raiskauksesta selviytymiseen vaikuttivat useat luonteeni ominaisuudet. Olin jo aiemmin käristänyt itseäni hiillostavissa nuotioissa mutta todellinen tulikoe oli raiskausilta. Sulaisinko tuskani kuumuuteen vai toimisiko viiltävän terävään jääpuikkoon koteloitu vihani jäähdytinjärjestelmänä minuudelleni? Kemialliset reaktiot purkautuivat lopulta avaruuden äärettömiin energiaa syöviin mustiin aukkoihin. Olin vihdoin löytänyt tasapainoni energioideni tasoittuessa. Mieleni oli yhdistynyt alitajunnan kautta vihdoinkin kehooni, josta se oli irtaantunut raiskaustilanteessa.

Itsekunnioitustani ei kukaan, ei mikään voinut eikä voi viedä. Ei edes raiskaajani  nauttiessaan minun nöyryyttämisestä ja alistamisestani. Itsekunnioitukseni on kuin iskunkestävää terästä, sitkeää ja itselleni voimaa tuovaa. Raiskaustilanne herätti itsekunnioitukseni eloon. Maatessani sikiöasennossa raiskattuna ja sidottuna pukuhuoneen kylmällä lattialla, minulla ei ollut muuta kuin ajatukseni ja itsekunnioitukseni. Niitä ei kukaan voinut viedä, ne olivat minun. 

Itsekunnioituksella tarkoitan ihmisen kykyä rakastaa itseään ottaen oman tilansa, luovuttamatta sitä muille. Vahvuutta, jolloin et anna enää kenenkään ryöstää sieluasi, minuuttasi, olemassaoloasi. Aikaisemmin olin etsinyt omaa paikkaani mutta vasta raiskaustilanteesta selvittyäni olen mahdollistanut itselleni oman tilani. 

23.10.2010 raiskausiltanani, katsellessani poliisien toimintaa,  vajosin mietteisiini.  Olin ollut rikossarjojen intohimoinen katselija. Osat olivat vaihtuneet katselijasta rikoksen asianomistajaksi. Enää minun ei ole vaikea muistella kyseistä iltaa, jonka muistan melko terävästi yhä edelleen. Tunnelma on helppo palauttaa mieliin. Olin sokissa, kylmän turta. Yllättävän rauhallinen. Sisuksissani piilotettuna tulivuori. Olin helpottunut selvittyäni hengissä ja annoin suurimman palan ongelmistani poliisien käsiteltäväksi: raiskaajani kiinniotto. Itsekunnioitukseni heijastui myös siihen, että olin tarpeeksi itsekäs lähtemään parantamaan rikottua minuuttani. Alitajuntani ottaessa ohjat epätodellisessa tilanteessa, kiitollisena hengissä selviämisestäni, olin päättänyt selvitä. Vahva tahtoni ei antanut muuta vaihtoehtoa. Raiskaajani ei koskaan saisi yliotetta minuudestani, niin päätin. Olin sotilas valmiina elämäni taisteluun. Päätin voittaa sen sodan. Aseinani minulla oli oma sydämeni ja oikeudenmukaisuuden miekka. Sieluni tikari oli valmiina pistämään.

Mikä minusta tulee isona?

Ilmat ovat olleet yhtä vaihtelevia ja oikuttelevia kuin oma mieleni lähihoitajaopiskelijana. Kevät on ollut itselleni todella raskas ja haastava koulun tiimoilta. Onneksi en tiennyt opiskeluun kuuluvien kirjallisten tehtävien määrää, en ehkä olisi uskaltanut lähteä tälle matkalleni. Aikuisopiskelu on intensiivistä ja tärkeää on hallita oma ajankäyttönsä ja osata erottaa tärkeä tieto vähemmän tärkeästä. Armottomuus itseäni kohtaan johti ahdistukseen. Olin pitkään hallinnut työni asiakaspalvelussa ja nauttinut työni hedelmistä yhdessä asiakkaiden ja työkavereideni kanssa. Nyt tipahdin tyhjän päälle, oli vaikeaa tottua siihen, etten voinutkaan heti hallita ja osata kaikkea. Lisäksi koulu alkoi vaativimmalla hoidon ja huolenpidon kurssilla. Tunsin hukkuvani tiedon määrään ja jossain vaiheessa tuntui, ettei mikään jäänyt enää mieleen. Lohdutin itseäni sillä, että voin aina palata kauppaan jos epäonnistun valinnoissani. Elämä kantaa, jos luotat siihen. 

Nyt hermoilut ja suurimmat kiireet ovat takana ja ensimmäinen kurssi suoritettu arvosanalla kiitettävä. Sain paljon uusia ajatuksia ja oppia tulevaan. Nyt on meneillään kuntoutumisen tukeminen ja haastattelu varattuna tämän kurssin työssäoppimispaikkaan. Haluaisin erikoistua mielenterveys- ja päihdepuolelle. Olen tarpeeksi vahva ottaakseni asiakkaiden ongelmia omikseni. Olen tarpeeksi herkkä ja haavoittuva kuullakseni hiljaisuuden sanat. Omistan isot tuntosarvet. Tarpeen vaatiessa taistelen asiakkaan puolesta hänen itsensä siihen pystymättä, tietenkin lakeja ja itsemääräämisoikeutta noudattaen. Haluan olla herättävä ääni todellisuuteen. Haluan olla hento kuiskaus toiveikkuuteen. Haluan olla kärsivällinen, mutta myös vaativa. Mikään ei tapahdu hetkessä. Uudet asiat vaativat toistoa toiston perään. Meillä jokaisella on pinttyneet tapamme ja niiden muutokseen vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Haluan olla saavutetun luottamuksen arvoinen. 

Tietenkään mikään ei ole noin helppoa. Haluan kuitenkin luoda suuntaviivat, joita muutan tarvittaessa. Väkivalta pelottaa. Aggressiivisen asiakkaan kohtaaminen pelottaa. En voi kuitenkaan antaa pelkojen sanella elämääni. Huomioin turvatekijät. Ja kaikki, mitä tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi. En voi myöskään olla asiakkaan pelinappula. Peli on silloin vihellettävä poikki. 

Loppujen lopuksi tämä kaikki on omaa kuvitelmaani. Omaa arvomaailmaani. Olen visualisoinut itseni monenlaisiin tilanteisiin. En kuitenkaan tiedä todellisuutta, koska en ole päivääkään ollut töissä alalla. Toisaalta, kaikkein paras on livahtaa pelottavaan maailmaan tietämättä karua todellisuutta, ilman ennakkoluuloja, ilman pelon käsitystä, stressaamatta. Saatan olla raikas pyörremyrsky tunkkaisen seisovan ilman jälkeen.

Ann-Mari Leinonen: Sentillä rakkautta - Liattu - kirja on ilmestynyt

Tämän vuoden maaliskuussa sain kunnian osallistua WOW Finland festivaalin Tampere-talossa järjestettyyn paneelikeskusteluun aiheena "Miksi seksuaalisesta väkivallasta on niin vaikea puhua?" Keskustelijoina olivat lisäkseni  Tyttöjen Talon seksuaaliväkivaltatyön vastaava ohjaaja Kristiina Hannila ja kirjailija Ann-Mari Leinonen. Moderaattorina Paulina Ahokas.

Olin jo kotona googlannut Ann-Marin ja tutustunut hänen blogiinsa sentillä rakkautta. Odotin pääseväni tapaamaan Ann-Marin. Ennen tapahtumaa saapuessani Green Roomiin, ei ollut vaikea tunnistaa Kristiinan (Krissen) kanssa keskustelevaa, elämäniloa ja naisellisuutta pursuavaa Ann-Maria. Kaiken alta paistoi kuitenkin sekä fyysisesti että henkisesti hyväksikäytetyn tuska. Tuska, jota kokee jouduttuaan menetetyn luottamuksen jälkeen rakentamaan uudelleen sirpaleista elämäänsä eheäksi. Elämän vaikeimpia haasteita. Elämän raadollisuutta. On ollut ratkaistava, miten elämän raateleman sielun saisi jälleen elämää rakastavaksi, miten saisi veren kiertämään jo kerran lähes hengittämättömässä sielussa. Miten oppisi luottamaan jälleen ihmisiin, elämään, itseensä...Heti ymmärsin, miten valtavan taistelun Ann-Mari oli käynyt. Joutunut rakentamaan koko elämänsä uudelleen. Ajattelin myös, että Ann-Mari on selviytyjä ja huomasin, miten lämmin ihminen hän on. Oli helppoa olla hänen seurassaan ja koin ikimuistoisia hetkiä keskustellessamme. Upea energia, upea nainen suurella sydämellä. Tiedän jo, ettei kohtaamisemme jäänyt viimeiseksi.

Ann-Mari Leinosen esikoisteos on ilmestynyt ja kirjaa voi tilata Rose-kustannuksen kautta. Kirja on Ann-Marin omakohtainen kokemus raiskauksesta ja sen jälkeisestä henkisen hyväksikäytön kokemuksesta selviytymisestä ja edelleen jatkuvasta taistelusta itsensä eheytymiseen. Se on vahvan ja rohkean naisen uskallus kertoa kokemuksestaan ja elämästään, rikkoen hiljaisuuden ja antaen vertaistukea valitettavan helposti samaistuttavalla kokemuksellaan. Upea Ann-Mari, KIITOS  <3

Sentillä rakkautta - liattu -kirja
Tositapahtumia mukaileva kertomus naisesta, joka on uhrina niin
rikoksessa kuin rakkaudessa. Juuri kun raiskattu nainen julman rikoksen
jälkeen uskaltaa jälleen luottaa ja päästää lähelleen miehen, hänen
sielunsa ja sydämensä revitään riekaleiksi uudestaan. Kirja on myös
puheenvuoro oman kehonkuvan hyväksymisestä, erilaisuuden
arvostamisesta ja itsekunnioituksesta. Se on raaka ja realistinen kuvaus
rakkauden kerjäläisestä, joka joutuu päättymättömältä tuntuneeseen
syöksykierteeseen rakastaessaan väärää miestä - osaamatta kuitenkaan
rakastaa itseään.
Osa kirjan tuotoista lahjoitetaan Tukinainen ry:lle.

Kirjaa voi tilata  https://holvi.com/shop/Rose-kustannus/product/26570e21334f59102a18ad5305f63f45/

Huhtikuu 2017

Lähihoitajaopintojeni ensimmäinen työssäoppimisviikko on takana. Harjoittelupaikkani on vanhusten palvelukodin dementiayksikkö, joka toimii myös saattohoitopaikkana. Vaitiolovelvollisuus sitoo minua, joten kerronkin vain omista tunteistani ja mietteistäni matkallani kohti uutta ammattia. Positiivista on ehdottomasti se, että saan harjoitella paikassa, jossa arvostetaan ja kunnioitetaan asukkaita ja ohjaajani toimii esikuvanani laadukkaassa hoitotyössään.

Työ on sellaista kuin ajattelinkin sen olevan. Tietenkin pelkäsin tunteikkaana luonteena itseni henkistä kestävyyttä. Vaikka olenkin vasta alan opiskelija, suojaudun työroolini taakse. Toisaalta ilman roolejakaan en tunne sääliä, koska en ole halunnut itseänikään säälittävän. Myötätunto on ihan eri juttu. Ja varmasti tulen vielä vetistelemään - kohtuuden rajoissa. Oma raiskauskokemukseni ja siitä toipuminen opettivat, ettei tapahtunutta voi muuttaa. Ainut, mitä voit muuttaa, ovat omat ajatuksesi. Hoitotyössä koen myös tärkeäksi tiedostaa, ettet voi pelastaa ketään etkä voi muuttaa kenenkään tilannetta. Voit vain suostutella asiakasta itse muuttamaan olosuhteitaan esimerkiksi syömällä terveellisemmin jne. Asiakas/potilas/asukas määrää itse elämästään. Ja niiden, jotka eivät pysty enää omasta elämästään määräämään, pitäisi saada inhimillistä, hyvää hoitoa. 

Jokaiselle tekisi hyvää pysähtyä oman rajallisuutensa edessä.  Eilinen on jo mennyttä, huominen ei ole varmaa, varmaa on vain tämä hetki. Olen itsekkin joutunut pohtimaan suhdettani kuolemaan työssäoppimisjaksollani. Raiskausyön kuolemanpelko on muistunut mieleeni, ei kuitenkaan mitenkään dramaattisesti. Omaa kuolemaani enemmän pelkään rakkaitteni kuolemaa. Koen raiskausyöni kuolemanpelon olleen herätys uuteen elämääni. Ja sitä se todellakin on ollut! Toivuttuani raiskauksestani laitoin koko elämäni uusiksi runsaassa kolmessa vuodessa. Elän nyt elämää, josta ennen haaveilin. Entinen tyhjyyden humina sisälläni vaihtui sieluni sateenkaareen, rikkauden tunteen täyttymykseen. Syvään kiitollisuuteen saadessani katsella elämän herkkiä terälehtiä uusin silmin. Rinnalleni sain itselleni parhaan mahdollisen matkakumppanin.

Ei elämäni toki aina helppoa ole, tässä uudessa onnellisessa elämässänikään. Tehtäväni ei ole kulkea helppoja polkuja eikä valmiiksi aurattuja teitä. Itken riittämättömyyttäni, kömpelyyttäni, oppimattomuuttani matkallani kohti tavoitteitani. Kiroan epätäydellisyyttäni ja jännittämistäni uusissa tilanteissa. Välillä manaan hölmöyttäni. Joskus on raskasta olla minä. Paljon opittavaa ja pelkään, opinko. Päätän, että opin. Päätän selvitä, tästäkin. Ja vaikein: päätän opetella olemaan liikoja jännittämättä. Pitkät opinnot ovat siis edessä, sillä saan jännittämiseni laantumaan vain ajattelumaailmaani ja sisäistä ääntäni muuttamalla. Aion pystyä siihen, luottamaan itseeni uusissa tilanteissa. Ja olemaan vaatimatta itseltäni liikoja.

Huhtikuu 2011

Keväällä 2011 aloin vihdoin saada normaalista elämästä kiinni. Jaksoin jo tehdä itse ruokani ja kotini ei ollut enää sikolätti. Voimani alkoivat palautua. Miesrintamalla kumisi tyhjyys. Olin jo toki menettänyt raiskauskalvoni, mutta mielenkiintoni miehiä kohtaan oli useimmiten miinusasteilla. Pakenin tunteitani ihastumalla saavuttamattomiin kohteisiin, se oli turvallista (naurua). Raiskaus vaikutti pitkään kehotietoisuuteeni tai paremminkin tiedostamattomuuteen kehoani kohtaan. Itse raiskaustilanteessahan en tuntenut kehollisesti mitään, mieli sulki minut suojellakseen kehotietoisuuden ulkopuolelle. Kehoni oli kuin puudutettu. Sitäkin enemmän taistelin raiskaustilanteessa henkisesti pystyäkseni pitämään itseni järjellisyyden rajan yläpuolella. Mieleni ei antanut minun luovuttaa, koska silloin koko minuuteni olisi lakannut olemasta. 

Veitsikammoni oli kadonnut ja elämääni alkoi ilmestyä jo tasaisuutta ja rauhallisuutta. Kehoni alkoi toipua ja tietoisuuteni otti ohjat käsiinsä alitajunnan siirtyessä vähitellen omalle paikalleen. Kuljin pitkän matkan raiskauksen jälkeen alitajuntani ohjaksissa. Annoin sille siunaukseni ja luotin siihen. Alitajuntani ohjasi minua tekemään ratkaisuja, jotka olivat minulle räätälöityjä. Kaiken jälkeen, jokainen ratkaisu oli oikea. Mitään en tekisi toisin. Nykyään se on tärkein neuvonantajani. Sen ohjaamana olen nyt opiskelemassa lähihoitajaksi. 

Selviytymisen matkalla vaikeimpia kohdattavia olivat omat tunteeni, jotka olivat raiskauksen jälkeen piilotettuina kehoni tunnelukkoihin. Niiden esiin kaivaminen oli pelottavaa. Pitkään raiskauksen jälkeen istuin kotona ja kuuntelin musiikkia. En jaksanut tehdä mitään. Voimani olivat vähissä, koska kaikki energiani kului aivoissa tapahtuvaan tapahtuneen käsittelyyn. Raiskaus oli ensimmäisinä päivinä mielessäni koko ajan. En pystynyt ajattelemaan paljoakaan muuta. Toisaalta pelkäsin yksinäisyyttä, mutta ymmärsin, että minun oli käsiteltävä kaikki tunteeni itseni kanssa. Ne tunteet olivat minun tunteitani, eivät kenenkään muun. Olin onnellisessa asemassa siinä, että pystyin pyytämään apua ystäviltäni tai työterveyshuollosta ja myöhemmin myös terapeutilta. Oli ensiarvoisen tärkeää tiedostaa ympärilläni oleva turvallinen tukiverkko. Vaikka minun olikin käsiteltävä tunteitani yksin kotonani omassa rauhassa, en ollut yksin tapahtuneen kanssa, vaan sain tarvittaessa apua. 

Annoin itseni rypeä pohjalla, annoin itkun tulla. Annoin itseni valua mustiin pohjavesiin aaltojen alle. Annoin itseni kokea, miltä tuntuu, kun ei pystynyt kunnolla hengittämään paniikkikohtauksen ilmaantuessa. Annoin itseni tuntea, miltä tuntuu ryömiä maata pitkin näkemättä ainoatakaan valon pilkahdusta. Annoin itseni vajota synkkiin ajatuksiin. Annoin itselleni luvan surra. Minun oli hyväksyttävä tunteeni ja tilanteeni. Elin päivän tuskat kerrallaan, en jaksanut ajatella tulevaisuuden tuskia. Silloin olisin lyyhistynyt. Oli elettävä minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Enempää tuskaa elimistöni ei olisi kestänyt. Minä selvisin, koska uskalsin sukeltaa pimeyteen näkemään ja hyväksymään tunteeni. Ne eivät jääneet tuskaisiksi salaisuuksiksi kehoni muistiin tikittäväksi aikapommiksi.

Epätäydellinen

Koulutehtävät tuntuvat varastavan kaiken aikani. Hymyilyttää, olen tainnut erakoitua kotiin. Olen viettänyt opiskelijaelämää tasan kaksi kuukautta. Opiskelu kysyy selkärankaa ja välillä olen puhjennut itkuun peloissani riittämättömyydestäni. Hyvin nukutun yön jälkeen mieli on palannut kotiplaneetalleen ja rauhoittunut. Huomaan toisinaan vaativani itseltäni liikaa. Etsin itsestäni supervoimia vain huomatakseni oman epätäydellisyyteni. Välillä itseäni ärsyttää oma hitauteni koska kaupan alalla totuin ripeyteen. Tilanne on kääntynyt päälaelleen. Uudet asiat on omaksuttava enkä voi yhden kerran jälkeen muistaa kaikkea tai mitata verenpainetta vielä ammattilaisen ottein. Toisinaan aivojen väsymys purkautuu hillittöminä naurukohtauksina. 

Olen kuitenkin yllättynyt epätoivoisten hetkien vähyydestä. No ehkä manaan ammatinvaihtoa sitten työssäoppimisjaksolla kahden viikon kuluttua. Pelottaa, miten osaan soveltaa teoriaopinnot käytäntöön. Ja koska tunnen itseni, tiedän myös saavani nauraa itselleni tilanteissa, joissa aivolamppuni ovat hetkellisesti latautumassa. Toivottavasti siitä riittää iloa myös palvelutalon asukkaille. Samalla kun edessä olevat haasteelliset tilanteet pelottavat, myös odotan niitä. Päästä työskentelemään mammojen ja pappojen kanssa, kokeilemaan omien siipien kantavuutta. 

Opiskelijana olen jo tottunut kulkemaan laput silmillä vaatekauppojen ohi. Ja sulkemaan silmäni tavaroilta, joita en edes tarvitse. Oikeastaan se ei ole ollut edes kauhean hankalaa, joskus tosin olen lyönyt jarrut kiinni jonkin näyteikkunan edessä. Sitä on seurannut sisäinen puhe itselleni ja olen päässyt jatkamaan matkaa. Ja miten onnellinen sitä onkaan kouluruokailusta! Tosin en ole koskaan mitään kroisos-elämää viettänyt, siksi nuukailu ei ole mullistanut kauheasti elämääni. 

Vaikka opiskelut ovat vasta alkuvaiheessa, olen jo toki miettinyt ensi vuoden osaamisalan valintaa. Syksyn työssäoppimisjaksot ratkaisevat paljon. Toisinaan pelkään kohtaavani väkivaltaa tulevassa työssäni, mutta sitten järkeilen, ettei elämää voi pelätä. En voi ruveta pelkäämään kaikkia mahdollisia tulevia asiakkaitani. Sittenhän saisi pelätä koko ajan, puu voi vaikka kaatua päälle tai meteoriitti tippua päähän. Tai voisinhan jo alkaa pelkäämään, saanko töitä. Kaikki ajallaan, kiirehtimättä  tulevaisuuteen. Tänään on opiskelun aika.

Välituomio 2011

3.2.2011 Helsingin käräjäoikeus antoi välituomion. Raiskaajani passitettiin mielentilatutkimukseen perusteluina, ettei tekijä ollut suunnitellut raiskausta eikä hän ollut toiminut johdonmukaisesti tekoa tehdessään. Lisäksi puolustus vetosi tekijän aikaisempiin traumaattisiin kokemuksiin ja pahaan oloonsa. Käräjäoikeus totesi tietojen saamisen raiskaajani aikaisemmista vaiheista olevan vaikeaa. Monesti olen miettinyt muistiko raiskaajani edes oikeaa henkilöllisyyttään. 

Olin tietenkin pettynyt, vaikka mielentilatutkimus olikin odotettavissa. Eniten minua ärsytti vetoaminen raiskaajani aikaisempiin traumoihin. En kokenut raiskaajani ansaitsevan hyvitystä teoilleen, etenkään etovien ja pöyristyttävien selittelyjen jälkeen, joilla hän vain yritti pelastaa oman nahkansa. Mielestäni nyky-yhteiskunnassa on paljon vastuuttomuutta, joka annetaan tekijöille anteeksi heidän pahaan oloonsa vedoten. Vastuuttomuus on suorastaan muotia ja malliesimerkkejä löytyy ihan jokaisesta yhteiskuntaluokasta, johtoportaasta lähtien. 

Silmiinpistävää ovat myös epäkohdat raiskaajien ja uhrien kohteluissa. Maksamme verojen kautta raiskaajien kuntoutusta ja terapiaa (ok), mutta rikoksen kohteeksi joutuneet ovat useimmiten oman onnensa nojassa.  Raiskausten uhreille pitäisi myös järjestää mahdollisimman nopeasti tapahtuneesta terapiamahdollisuus. Pitää muistaa, että raiskatuksi joutumisen jälkeen voimavarat ovat hyvin vähissä, eikä välttämättä jaksa lähteä hakemaan apua itselleen vaan on helpompi jäädä kotiinsa. Ketään ei tietenkään voi myöskään hakea kotoaan, mutta uskon matalan kynnysten auttamistahoille olevan kysyntää. Olen pitkään miettinyt (vaan en vielä keksinyt) rikosten vahingonkorvausrahojen käytettävyyttä terapiaan. Pystyttäisiinkö uhrille tarjoamaan esimerkiksi terapiaseteleitä, jotka myöhemmin vähennettäisiin korvausrahoista? 

Itse tiesin tarvitsevani terapiaa mahdollisimman pian tapahtuneesta. Mitä nopeammin uskaltaa katsoa traumaansa silmiin, sitä paremmat ovat myös selviytymismahdollisuudet. Vakuutusyhtiö korvasi suurimman osan terapiastani, ei tosin ihan mukisematta. Koen päässeeni suhteellisen vähäisellä terapiamäärällä, ja varmasti juuri siksi, että pääsin terapiaan melko nopeasti tapahtuneen jälkeen ja siksi, että minulla kävi kyllä ihan uskomaton mäihä terapeutin suhteen. 

Uuden edessä

On olemassa huonoa ja hyvää oppimista. Huono oppiminen kulkee kehityksen jäljessä. Hyvä oppiminen kulkee kehityksen edellä, raivaten tietä uusille kehitystasoille. Huono oppiminen on ennalta annetun, valmiin kulttuurin siirtämistä vastaanottajien päihin. Hyvä oppiminen tuottaa aina jotakin ennalta arvaamatonta, jotakin, mitä ei vielä ollut valmiina olemassa. — Professori Yrjö Engeström

Lähihoitajaopintoni ovat alkaneet ensimmäisenä osaamisalanaan hoito ja huolenpito. Ensiapukoulutusta, lääkelaskentaa, ruotsin sanojen kaivamista muistin kätköistä, anatomiaa, kansansairauksiin perehtymistä, lakeihin tutustumista. Paljon opittavaa ennen ensimmäistä työssäoppimisjaksoa vanhusten parissa maaliskuun lopussa. Välillä pelot muistuttavat olemassaolostaan ja mietin, opinko kaiken tarpeellisen. Pelot kuitenkin haihtuvat levollisen kiitolliseen kepeyden tunteeseen. Tunteeseen, kun jokainen solusi on elossa ja olet avoimen vastaanottavainen uuden elämänvaiheen edessä. Olen jo omaksunut lähihoitajan identiteetin. Tämä on niin minun juttuni, oma polkuni.

Tiedostan lähihoitajan työn olevan ajoittain rankkaa, mutta otan sen hyvänä kasvumahdollisuutena. Eniten itselleni merkitsee saada päästä tekemään työtä, jota itse arvostan ja jonka koen merkitykselliseksi. Ilon pilkahdus elämän väsyttämissä silmissä tulee olemaan paras palkintoni. 

Luokkamme on mahtava. Monilla on jo kokemusta alalta ja meitä on kaikenikäisiä. On alan vaihtajia, työttömiä, paljon elämää nähneitä. Opettajatkin ovat kannustavia ja parasta antia ovat mielenkiintoiset keskustelumme oppitunneilla. Paljon pohtimisen aiheita ja avartavia näkemyksiä. Meillä on hyvä yhteishenki. Olen onnellinen saadessani olla yksi heistä. 

Olen oppinut elämään hetkessä, päivän kerrallaan. Ei ole tietoa huomisesta (läksyt tietenkin) eikä tietoa, mistä revin rahat elämiseen kesätauolla. Uskon kaiken kuitenkin järjestyvän. Katsotaan, mitä elämä on keksinyt polulleni. Nyt keskityn täysillä opiskeluun. Kaikella on aikansa. 

Ensi viikonloppuna osallistun vapaaehtoiskoulutukseen. Haluaisin tulevaisuudessa päästä tekemään työtä nuorten raiskattujen kanssa. Melkein jännittää enemmän kuin tuleva työharjoittelu maaliskuussa. Yritän unohtaa itselleni kasaamat paineet ja olla vain oma itseni. Toivon voivani olla nuorelle turvallinen aikuinen, joka tukee nuoren matkaa vaikealla taipaleellaan. Nuorilta voisin oppia mm. meikkivinkkejä ja paljon muuta. Yhdessä tekemistä, naurua, onnistumisen kokemuksia, molemminpuolista luottamusta, hyväksyvää hiljaisuutta. Läsnäoloa ja kuuntelemista. 

Huomenna on tärkeä merkkipäivä. Olemme taivaltaneet Mikon kanssa kolme vuotta yhteistä matkaa <3 Mikko on ollut tärkeä tuki matkallani enkä olisi varmaan uskaltanut lähteä opiskelemaankaan ilman Mikon tukea. Mikko on elämäni rakkaus <3 On hyvä olla, olen onnellinen <3

Kun joudut oman kumppanisi raiskaamaksi

Oma kumppanisi on raiskannut sinut. Kumppanisi, jonka luulit tunteneesi ja johon olet luottanut. Teillä on yhteisiä lapsia ja olet kauhusta sekaisin. Et tiedä mitä tehdä. Jos kumppanisi raiskaa sinut, hän todennäköisesti muutenkin alistaa sinua ja vie loputkin itsetunnon rippeesi. Alistettuna voimat ovat vähissä ja kumppani osaa ottaa sinusta yliotteen erilaisin uhkailuin ja uhkakuvin. Hyvin taitavaa ja koukuttavaa manipulointia, joka vie sinut hypnoottisesti alakynteen. Suora kaista helvettiin ja olet perillä ennemmin kuin huomaatkaan. Olet hänelle kynnysmatto. 

Välillä hän pitää sinut aisoissa ja vierellään väläyttämällä koukuttavimman hymynsä. Kertoo onnellisista hetkistänne, jotka ovat silmänlumetta. Näyttää hurmaavimman puolensa, joka on pelkkä naamio paholaisen kasvoilla. Maalailee seinille uhkakuvia, miten et kelpaa kenellekkään jos otat hänestä eron. Väkivalta on usein kuvioissa mukana, voimistuvana vallan vaihtokauppana. Vähäisillä voimillasi jaksat vielä uskoa toisen muuttuvan. Kylmä totuus: EI MUUTU! 

Itsesi voisit saada turvaan mutta lapset? Mielessäsi pyörii lehtien otsikot perhesurmista. Korvissasi kaikuvat kumppanisi uhkailevat sanat. Olet keskellä helvettiä, kaikki seinät ovat pystyssä. Olet aivan loppu sekä fyysisesti että henkisesti. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: jäät tai lähdet. Tilanne saattaa yltyä niin pahaksi, ettet pääse lähtemään heti, vaan joudut odottamaan hetkeä, jolloin kumppanisi ei ole kotona. Hetkeä, jolloin saat lapset mukaasi. 

Saatat miettiä, että ajan kanssa kaikki unohtuu ja elämä jatkuu. Rikosilmoituksen teko vain pahentaisi asioita, mietit. Olet järkyttyneessä tilassa, ehkäpä lamaantunutkin ja haluaisit vain unohtaa kaiken.  Uskot pystyväsi sinetöimään kauhukokemuksesi sisimpääsi. Hetken aikaa se voi onnistua, mutta jonakin päivänä sinetti murtuu. On luonnonlaki, että käsittelemättömät asiat vaivaavat mieltäsi niin kauan kunnes saat ne vihdoin käsitellyksi. Sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Ota yhteyttä esimerkiksi Tukinaisen maksuttomaan kriisipäivystykseen. Netin kautta löydät apua ja tärkeät kontaktit. Tärkeintä on, että saat edes jollakin tavalla avauduttua tilanteestasi. 

Rakasta itseäsi ja kohtele sinä itseäsi paremmin kuin raiskaajasi, kumppanisi. Sinulla ei ole hävettävää, olet joutunut julman rikoksen uhriksi. Yritä voittaa pelkosi. Kerää viimeiset voimasi. Tulet huomaamaan, että ympärilläsi on muitakin asiasta vaienneita. Jopa aivan lähipiirissäsi. Niin yleistä raiskatuksi joutuminen on.