Herätyskelloni ja ystäväni Jaanan kännykän piippaus herättivät minut aamulla yhdeksältä uuden elämäni ensimmäiseen päivään. Ystäväni nukkui vieressäni ja olin jopa saanut vähän nukuttuakin. Edellisen illan tapahtumat puskivat heti tietoisuuteeni. Kaikki voimani olivat poissa ja olin kuin avuton lapsi joka halusi jonkun pukevan vaatteet päälleen. Tarvitsin jonkun pitämään huolta minusta, itse en siihen kykenisi. Henkiset kipuni ja tuskani olivat kuluttaneet energiavarastoni minimiin. Pelottavinta oli tiedostaa, että minulla oli raskas ja pitkä tuntematon matka edessäni ja pystyisin elämään sen vain hetki kerrallaan tietämättä tulisinko toipumaan koskaan. Entinen vankka pohja elämältäni oli poissa ja olin putoamassa syvään pimeään kuiluun jonka reunoista pidin kaksin käsin kiinni peläten putoavani syvyyteen josta ei olisi nousua.
Mieleni syövereistä nousi kuitenkin myös vahvasti eräs ominaisuuteni esiin: uteliaisuus elämää ja kaikkea ennen kokematonta kohtaan. Se taisteli fyysistä lamaantumistani vastaan ja latasi minuun voimakkaan ja vahvan ajatuksen näyttää itselleni mistä minut oli tehty. Jos nyt luovuttaisin, en koskaan tulisi näkemään mitä elämä oli suunnitellut minulle. Siitä tuli voimaa antava sisäinen ajatusmallini. Minä aioin selvitä! Se oli uuden elämäni ensimmäinen kestävä peruspilarini ja tukirankani myrskyisässä säässä. Ensimmäinen muurattu peruskiveni uuden minuuden kotiini. Siitä ajatuksesta lähdin rakentamaan itseäni uudelleen.
Menimme ystäväni kanssa ulos odottamaan poliisien tuloa, minun piti mennä kuulusteluun. Rakas ystäväni Jaana sai minut nauramaan kyynelten läpi. Poliisien tulo kesti niin Jaana ehdotti lähikuppilaan menoa. Repesimme molemmat nauramaan. En koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Poliisit saapuivat ja sain tärkeän tiedon: poliisit olivat saaneet yöllä raiskaajani kiinni. Iso kivi tipahti sydämeltäni, raiskaaja ei vaanisi minua enää eikä minun tarvinnut pelätä.
Vanhempi rikoskonstaapeli Ovaska ohjasi minut kuulusteluhuoneeseen. Hän kertoi minulle mahdollisuudesta ilmaiseen valtion korvaamaan oikeusavustajaan ja valtion korvaavan seksuaalirikoksissa oikeudenkäyntikulut. Lisäksi hän kertoi rikosuhripäivystyksen ja Tukinaisen tukihenkilömahdollisuudesta. Ymmärsin nopeasti saaneeni ammattitaitoiset ja ihmisläheiset poliisit tutkimaan raiskaustapaustani. Poliisi oli auttamassa minua ja minä auttamassa poliisia kertomalla mahdollisimman tarkasti kaiken mitä muistin. Meillä oli sama päämäärä: saada raiskaaja telkien taakse.
En kertaakaan miettinyt lapsenomaisella uskollani etteivätkö poliisit uskoisi minua. Ihmisen, joka puhuu totta, on helppo olla ja kertoa asioista. Ei tarvitse keksiä valheita ja miettiä vastauksiaan. Muistamattomuus traumaattisen tapahtuman vaikutuksesta johtuen on toinen juttu. Tärkeitäkin ja huomattavia yksityiskohtia jäi pimentoon mieleni syövereihin enkä tiedä palauttaako mikään niitä koskaan muistiini. Ne tulevat varmaan aina olemaan lukkiutuneina aivoissani kuten järkyttävissä traumatisoivissa tilanteissa usein tapahtuu. Mieli toimii niin, koteloi asioita alitajuntaan ja joskus ne saattavat palautua muistiin jonkin asian laukaisemina ja trauma saattaa aueta uudelleen. Toisinaan esimerkiksi joku haju tai maku voi tuoda mieleen vaikkapa lapsuudesta jonkin jo unohtuneen muiston.
