maanantai 15. joulukuuta 2014

Raiskaus osa 7

Olin vihdoin päässyt ylös lattialta seisomaan ja jalkani tuntuivat puujaloilta. Kumarruin ottamaan pikkuhousujani lattialta mutta mies tarrasi kiinni lanteistani ja työntyi minuun takaapäin. Olin niin raivoissani ja täynnä vihaa mutta veitsi piti minut aisoissa, tyytymään kohtalooni. Purin hampaitani yhteen ja mietin miten saisin veitsen itselleni. Kehoni oli lamaantunut ja alitajuntani käytti kaiken voimani itseni hillitsemiseen koska jos olisin lyönyt miestä, huutanut hysteerisesti tai rimpuillut enemmän, mies olisi varmasti kiduttanut minua tai alkanut huitoa veitsellään ja minulle olisi varmasti käynyt huonosti.

Vihani alkoi kuitenkin puskea suojamuurini läpi ja ajatukseni olivat erittäin aggressiivisia. Halusin tappaa miehen, tuon kiimaisen paskiaisen joka oli työntänyt jo kolmesti kuvottavan saastaisen elimensä minuun ja joka luuli omistavansa käyttöoikeutensa minuun. Hivin mahdollisuus muistutti olemassaolollaan raiskaajan lauettua sisälleni. Minusta tuntui etten ollut ensimmäinen nainen jonka mies oli raiskannut. Miehen otteet olivat jotenkin niin varman oloiset. En ole koskaan vihannut ketään ihmistä niin paljon. Julma saastainen paskiainen voodoosessioissaan. 

Jos olisin saanut veitsen itselleni, olisin tehnyt pahaa jälkeä. Miehestä olisi tasan tarkkaan löytynyt monia veitseniskuja ympäri kehoa ja olisin tappanut miehen, niin suurta vihani oli. En silloin edes miettinyt joutuvani itse vankilaan jos toiveeni olisi toteutunut. Koin hetket pukuhuoneen ankeudessa vain toivottomaksi hyvyyden ja pahuuden kaksintaisteluksi jossa paholainen oli niskan päällä. Tulla tapetuksi tai tappaa itse, brutaalia raakaa alkukantaista taistelua, niin ajattelin ja tilanteen koin. Jos olisin saanut veitsen, en olisi ehtinyt miettiä seurauksia siinä pelon ja kauhun ja suuren vihan pyörremyrskyssä. 

Ainoa tavoitteeni ja toiveeni oli vain selviytyä hengissä. Voin vain elää siinä hetkessä, tulevaisuudestani ei ollut varmuutta, oli vain se hetki. En varmaan koskaan ole ollut niin läsnä hetkessä. Psyykeni oli kovimmassa kuormituksessa kuin koskaan aiemmin mutta se kesti ja ohjaili järkevästi toimintaani epätodelliselta tuntuvassa tilanteessa. Se ei antanut minun vajota hysteriaan vaan säilytti toimintakykyni parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka olin lamaantunut kauhusta ja kehoni oli turta, vaistoni ja tuntosarveni toimivat alitajuntani  kautta rekisteröiden koko ajan tärkeitä havaintoja miehen mielentilasta. Psyykeni oli etäännyttänyt minut tapahtumasta ja käyttäydyin rauhallisesti koska se oli ainoa mahdollisuus olla hermostuttamatta  miestä lisää. Toimin automaattiohjauksella. Kuolemanpelko oli raiskaustenkin yläpuolella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti