Poliisipartio toi minut kotiovelleni oikeuslääkärin tutkimusten jälkeen. Ystäväni Jaana odotti minua miesystävänsä kanssa pihalla. Nähdessäni ystäväni purskahdimme molemmat itkuun ja halasimme pitkään. Kerroin lyhyesti siivoojan tulleen pukuhuoneeseen pian ystäväni sieltä lähdön jälkeen. Jaana kauhistui kommenttiaan "varo kummituksia", jonka sanoi minulle pukuhuoneesta lähtiessään. Hän oli ajatellut puheluni jälkeen raiskauksen tapahtuneen kotimatkallani. Ystäväni kantoi raskasta syyllisyyden taakkaa lähtiessään aikaisemmin ja jättäessään minut yksin pukuhuoneeseen. Itse en ajatellut niin. Elämässämme tapahtuu asioita joita kukaan tai mikään ei voi estää. Jollei raiskaaja olisi saanut mahdollisuutta tekoonsa nyt, hän olisi taatusti tehnyt sen myöhemmin.
Kävelimme ystäväni luo ja olin edelleen sokissa. Vihdoin pääsin suihkuun. Puhuin ja purin tapahtunutta, varmaan jankutin samoja asioita koko ajan. Puhuminen tapahtuneesta oli minulle tärkeää, minun oli saatava purkaa tapahtunutta ja jakaa kokemukseni. Ystäväni koki varmasti myös sokin. Olemme mieleltämme samankaltaisia ja ensimmäiset huumorinkukkasetkin lensivät ilmaan kaikesta huolimatta. Huumori kaiken järkytyksen keskellä antoi minulle valtavasti voimaa kestää tapahtunutta ja alitajuntani taisi saada pienen rentoutumishetken. Oli myös todella tärkeää saadessani itse heittää mustaa huumoria ilmaan, jota monikaan ei varmasti olisi tajunnut. Moni olisi ajatellut minun olevan hullu. Jaana ymmärsi <3
Elimistöni oli ylivirittyneessä stressitilassa ja minulla oli rauhaton olo. En pystynyt rauhoittamaan itseäni, nukkumisesta ei olisi tullut mitään ja pääkoppani olisi hajonnut liikaan pohdintaan. Suoraan sanottuna tarvitsin toimintaa kaiken järkyttävyyden ja jännityksen jälkeen, en kestänyt olla paikoillani. Soitimme työkavereillemme Tuomakselle ja Mikolle. Vasta jälkeenpäin sitä tajusi miten järkyttäviä parin lauseen puhelut olivat. Lähdimme minun luokseni. Kuuntelimme lempimusiikkiani ja tanssimmekin välillä. Miten hyydyttävän kornia, ensimmäiseksi soi "pojat on poikii". Se oli meidän kaikkien yhteinen biisi: Jaanan, Ritan, Tuomaksen ja Mikon. Meidän omaa huumoria. Se yö oli ristiriitaisten tunteiden sävyttämä: tunsin itseni ehkä elävämmäksi kuin koskaan, tunsin eläväni joka solullani tuntematta kehoani ja samalla olin täysin sirpaleina ja haavoilla. Tunteeni vaihtuivat naurusta itkuun. Olin uuden elämäni alkutaipaleella. Minulla tulisi olemaan pitkä tie edessäni toipumisessani. Oli hengissä selviämisen juhlayö, niin minä sen koin. Se yö ystävieni kanssa terapiakänneineen tuli olemaan merkittävä myös myöhemmän toipumiseni kannalta. Kaikkein kipeimmin tarvitsinkin silloin juuri iloa, naurua ja huumoria. Tarvitsin välittämistä ja kannustavaa tukea ja halusin sinä yönä siirtää tapahtuneen kaukaisuuteen. Halusin kokea kaiken olevan niin kuin ennenkin. Olin kietoutunut suojakuoreeni ja järkyttävät tapahtumat olivat lukkiutuneet mieleni syövereihin. Kehoni oli kuin puudutettu, se ei tuntenut kipua eikä tuskaa sillä hetkellä. Niiden aika tulisi myöhemmin puudutuksen hävittyä. Tämä yö oli minun ja ystävieni <3
Sitoutua niin syvästi että muuttuu pohjattomaksi.
Puristaa niin lujasti että muuttuu rajattomaksi.
Rakastaa niin mielettömästi ettei mikään enää ole vailla merkitystä.
- Tommy Taberman -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti