perjantai 15. heinäkuuta 2016

Vaikea päätös

Joulukuussa 2010 sain tietää raiskaustapaukseni etenevän syyttäjälle. Poliisit olivat saaneet esitutkinnan nopeasti valmiiksi. Työpaikkani valvontakamerat todistivat tapahtumat myymälätiloissa askel askeleelta ja minulle tehdyistä tutkimuksista paljastui karu todellisuus. Tarvittavat todisteet olivat paketissa ja veitsikin oli löydetty. Raiskaajani oli myös tunnustanut tekonsa. Poliisilta sain pöytäkirjan esitutkinnan valmistuttua. Pöytäkirjan valvontakamerakuvat kertoivat karua kieltään ja palauttivat tunnetilat mieleeni. Ajattelen kuvien näkemisestä olleen apua trauman tunnelukkojen käsittelyssä. Kuvien avulla pystyin palauttamaan tapahtuneen mieliini yksityiskohtaisemmin nähdessäni omat hätääntyneet, pelon sokaisemat kasvoni. Kuvista näin myös sisimmässäni vellovan aggressiivisen vihan. Traumatilanteen käsittely ja omien pelkojensa kohtaaminen mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen on tärkeää psyykelle ja toipumiselle. Traumaa ei voi piilottaa sisimpäänsä, koska käsittelemättömänä se palautuu bumerangina mieleen takaisin ennemmin tai myöhemmin.

Raiskaajan kuulustelukertomukset vain voimistivat tahtoani saada tekijä vastuuseen teoistaan. Hän kertoi: "Minulla on paha olo, jolloin olen näitä pahoja asioita tehnyt. Suunnittelin tätä tekoa kolme päivää. En suunnitellut raiskaavani ketään etukäteen. Koko juttu oli siis päähänpisto. Kun minulle tulee tämä tunne, että minun pitää raiskata joku, jokin minun sisälläni siis sanoi minulle, että minun pitää raiskata. En ymmärrä tätä asiaa, koska en ollut oma itseni tapahtumahetkellä, minua itseänikin pelottaa tuo kertomus, mitä minulle luettiin. Minulle tulee näitä puuskia, jolloin vaan teen, mitä teen, enkä ajattele sen kummemmin tekemisiäni. Jälkikäteen en usein muista niistä mitään. Tällöin pahan olon vallassa voin tehdä ihan mitä vain. Kun minulle tulee tämä paha tunne, voin silloin ihan hyvin tappaa ihmisenkin." Raiskaaja kertoi, että hän oli tämän pahan tunteen vallassa koko ajan kun hän oli seurassani. Raiskaaja kuvasi tätä tunnetta Bad spirit- olotilaksi.

Sain poliisilta myös cd-levyn, jolle oli tallennettuna omat hätäpuheluni. Kotonani en pystynyt kuuntelemaan niitä, en halunnut kuulla hätääntynyttä ääntäni. Kuulin ne ensimmäisen kerran oikeudenkäynnin istunnossa. Vähitellen taka-alalla ollut oikeudenkäynti alkoi tuntua todelliselta ja lähestyvän kovaa vauhtia. 

Ennen oikeudenkäyntiä minun oli tehtävä tärkeä päätös: halusinko avoimen käsittelyn? Päätös ei ollut helppo. Toisaalta tiesin jo pohdinnan alussa, että halusin. Sen jälkeen minun oli käsiteltävä kaikki epäilykseni ja pelkoni siitä, mitä päätökseni pahimmillaan saattaisi merkitä. Eniten pelkäsin joutuvani ahdistelijoiden kynsiin tai jopa saavani tappouhkauksia. Ajattelin asiaa mahdollisimman monelta kantilta. Eniten epävarmuutta koin siitä, ettei minulla ollut ketään kenen kanssa olisin pohtinut asiaa. Ystävillenikään en voinut purkaa mieltäni askarruttavia asioita, koska koin, ettei kukaan ymmärtänyt päätöstäni.  Enkä sitä kauheasti odottanutkaan, he olivat tietenkin huolissaan, olenko täysissä järjissäni. Oman haasteensa toi myös se, että olin ns. "julkisessa" työssä, kaupassa. Kuka tahansa voisi tulla aukomaan päätään. 

Vaakakuppi kallistui kuitenkin optimismiin ja positiivisuuteen. Julkisella käsittelyllä halusin varmistaa, että vankilassa tiedettäisiin, miltä raiskaajani näyttää. Halusin raiskaajani naaman julkiseen häpeäpaaluun. Se olisi minun kostoni.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti