10.12.2010 jouduin jäämään pois töistä rankan ahdistuskohtauksen vuoksi. Edellinen yö oli ollut painajaismainen. Pelkotilat iskivät päin kasvojani ja pelkäsin etten selviäisikään. Tärisin, itkin, hikoilin ja pelottavan ahdistavat ajatukset ottivat minut valtaansa. Makuuhuoneeni tuntui kidutuskammiolta ja keittiöni veitset huusivat luokseen. Pimeys otti minut valtaansa ja pelkäsin jonkun pahan tulevan ovesta. Pelkoni oli enemmän abstraktia kuin konkreettista.
Oman mieleni pimeys sai minut pelkäämään. Yön pimeys puolestaan täydensi ahdistustani. En uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsin jonkun tulevan tappamaan minut. Nyt myöhemmin ymmärrän pelänneeni eniten itseäni, mieltäni. Pelkäsin tekeväni itselleni jotain - vahingossa. Pelkäsin olevani niin loppu, etten jaksaisi. Pidin käsivarsistani kiinni ja yritin siten saada tuntemaan itseni todelliseksi. Silitin ihoani ja yritin kehoni kautta vaikuttaa mieleni rauhoittamiseen. Tunsin oloni maailman yksinäisimmäksi, onnettomimmaksi ja loppuunkäytetyksi. Pelkäsin lakkaavani hengittämästä, taisin saada jonkinlaisen paniikkikohtauksen.
Yöt olivat aikaisemminkin olleet välillä vaikeita ja olin tuskaillut ahdistuksen kourissa mutta tämä oli ehdottomasti vaikein ja kamalin yö. Olin nähnyt painajaisunia veitsistä ja tappamisesta ja juossut unissani pakoon tuntemattomia ihmisiä. Tämä yö erosi painajaisunista siinä, että olin hereillä keskellä mieleni aiheuttamaa painajaispelkoa. Tämä oli valvepainajaista. Myöhemmin ymmärsin alitajuntani vihdoin päästäneen irti kontrollistaan ja viskaavan kaiken kerralla silmilleni. Tätä hetkeä olin pelännyt, en tosin ollut tiennyt missä muodossa se eteeni avautuisi. Eniten pelkäsin mielenterveyteni horjuvan, etten jaksaisi. En soittanut ystävilleni, koska tämä oli minun oma taisteluni. Pyysin korkeimmilta tietoisuuksilta suojelusta itselleni ja voimaa käsitellä tapahtunutta.
Aamun valjettua valo teki tehtävänsä ja helpotti ahdistustani. Soitin työpaikkamme erikoislääkärille heti aamulla. Lääkäri määräsi minulle rauhoittavia ja unilääkettä. Hain lääkkeet apteekista. En ollut aikaisemmin halunnut lääkitystä koska pelkäsin tulevani riippuvaiseksi niistä ja pelkäsin niiden vaikutusta psyykeeni. En kuitenkaan koskaan myöhemmin tarvinnut lääkkeitä. Tietoisuus niiden saatavilla olosta rauhoitti mieltäni. Kauhujen yöni jäi viimeiseksi. Alitajuntani tarvitsi voimakkaan purkauksensa, että se jaksaisi toimia majakkana jatkossakin. Tunnelukkoni avautuivat käsittelyyn. Niiden käsittely jatkui terapiassa turvallisessa ilmapiirissä.
Hyväksyn elämän sellaisena kuin se tulee vastaan silloin kun en pysty itse vaikuttamaan asioihin. Tapahtunutta ei voinut muuttaa, raiskausta ei saanut poistettua elämästäni. Pystyin kuitenkin vaikuttamaan raiskauksen jälkeiseen elämääni ottaen vastuun omista ajatuksistani. En koskaan kysy miksi Jumala sallii kaiken epäoikeudenmukaisuuden, minusta kysymys on turha. Ei ole olemassa helppoa elämää, kenellekään. Ei edes lottovoittaja-naapurille :) Ihmiselämähän on nuoralla tanssimista, minä hetkenä tahansa voit tippua korkeudesta ja kuolla. Siksi pitäisi muistaa elää jokaisena päivänä. Tietoinen läsnäolo on haasteellista saavuttaa, mutta se palkitsee kantajansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti