sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Selviytyminen osa 8: VIHA VOIMAVARAKSI

                         Pimeys ei voi karkottaa pimeyttä; vain valo voi tehdä sen.
                    Viha ei voi karkottaa vihaa; vain rakkaus voi tehdä sen. 
                                         - Martin Luther King Jr. -

Raiskauksen jälkeen olin täynnä vihaa. Jo raiskaustilanteessa olin valmistautunut tappamaan raiskaajani, jos vain olisin saanut veitsen käteeni. Onnekseni sitä tilaisuutta ei tullut. En tiedä, miten olisin pystynyt elämään sen tehtyäni. Toisaalta se olisi ollut itsepuolustusta, ehkäpä olisin kestänyt sen. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja ei lainkaan minun juttuni.  

Olin siis täynnä vihaa. Kuin lepovaiheessa oleva tulivuori, jonka sisus purkautuessaan kuolettaisi monta elämää. Tiesin olevani tikittävä aikapommi, jollen saisi vihaani hallintaani. Käsittelemätön, hallitsematon viha purkautuu aina jotenkin, rajuimmin väkivaltaisuuksina, näkymättömämmin viha kaivertuu kantajaansa kuin loiseläin. Hallitsematon viha tuottaa aina tuskaa sekä kantajalleen että ulkopuolisille. Sen tuotoksena syntyy kidutettuja lapsia ja eläimiä, perhesurmia, silmittömän raakaa väkivaltaa, joka pysäyttää monen elämän. Fyysisen väkivallan toisella laidalla esiintyy henkistä  väkivaltaa, jonka tehokkain ase on sana; loukkaava, mitätöivä, alistava ja nöyryyttävä. Hallitsematon viha valjastetaan häikäilemättömäksi vallaksi, joka sokaisee kantajansa. 

Omia keinojani vihan purkuun oli mielikuvitukseni ja vihan "kehollistaminen" eli antamalla vihan tulla näkyväksi ja koetuksi kehon avulla (kyllä, nöyryytin ja kidutin raiskaajaani kymmeniä kertoja mielessäni purren hampaitani yhteen ja puristamalla käteni nyrkkiin jne.). Hakkasin tyynyäni, välillä huusin. Huutamista tosin rajoitin, koska asuin kerrostalossa. Kuuntelin itselläni vihaa laukaisevia biisejä. Käytin musiikkia myös itseni rauhoittamiseen ja sillä olikin erittäin merkittävä rooli tunnelukkojeni käsittelyssä. Kirjoittaminen oli yksi keinoista ja se puhdisti terapeuttisella vaikutuksellaan. Terapiassa purin myös vihaani ja tunsin "möykkyjeni" pienentyvän mielenrauhan vallatessa omaa tilaansa. Julkinen oikeudenkäynti ja raiskaajan naaman näkyminen olivat tärkeitä julkisen häpeäpaalun merkityksessään. Ehkä itselleni kaikkein tärkein oli oma voodoosessioni, jota toteutin päivittäin: keskitin harhailevat ajatukseni raiskaajaani, jonka kuvittelin voodoonukeksi ja johon pistin neuloja. Keskitin vihani karman lakiin ja mielikuvissani tuhoamaan  raiskaajani elämän. Uskoni karman lakiin oli todella vahvaa, valjastin vihani voiman siihen. Se oli minun tapani käsitellä vihaani ja auttoi.

Seitsemän vuoden jälkeen en tunne vihaa raiskaajaani kohtaan. Oikeastaan en tunne mitään. Myöskään kehoni ei reagoi. Vihani on käsitelty ja sen tilalla on seesteinen tietoisuus, läsnäolo ja kiitollisuus nykyisestä elämäntilanteestani. Tunnen nousseeni raiskaajani yläpuolelle, kaikki tapahtunut on jo kaukana menneisyydessä. Viha opetti minut pitämään huolta omista rajoistani, teki arvomaailmani itselleni näkyväksi ja konkreettiseksi. Viha kasvoi voimavarakseni. Siitä syntyi uusi upea minuus. Vahva rakkaus. Vahva elämä. Vahva läsnäolo. Vahva sielu. Voimakas nauru. Voimakas ilo. Voimakas kiitollisuus. Silmät, jotka hymyilevät vesisateessa. Vahva tahto, joka seuraa unelmaansa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti