Raiskaus osa 8

Mies käski minun pukeutua. Vapisevin käsin vedin farkkuja jalkaani ja toivoin että tämä paha uni päättyisi jo. Minulla oli totaalisen tyhjä ja käytetty olo. En meinannut saada farkkuja jalkaani ja minulla oli vaikeuksia pukeutua mutta veitsi nopeutti toimenpidettä. Käteni eivät tahtoneet totella ja jalkani tuntuivat täriseviltä puukepeiltä. Sydämeni oli pakahtua vihasta, pelosta, nöyryytyksestä. Mies ei puhunut koko aikana paljon mitään ja käski minunkin olla hiljaa laittamalla sormen suunsa eteen merkiksi. Lattialle sylkeminen oli loppunut. Mies pakotti minut istumaan pukuhuoneen puolella olevalle penkille ja istuutui itse minua vastapäätä olevalle baarijakkaralle.

Nojasin pukukaappeja vasten ja edessäni oli uusi suuri murhe. Tajusin miehen ottavan minut mukaansa ylös myymälätiloihin ryöstöyritykseensä. Vaihtoehtoisesti olin ajatellut että mies sitoisi minut uudelleen ja menisi myymälätiloihin yksin koska hänellä oli minun avaimeni. Mies vahti minua kuin haukka saalistaan. Pääsin kuitenkin juomaan vettä wc-tilan lavuaarista sillä minulla oli hirveä jano. Pakomahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Olin helpottunut ainoastaan siitä ettei pukuhuoneeseen ollut tullut muita miehen tuttuja joita pelkäsin miehen soittaessa aikaisemmin puheluitaan. Olin helpottunut myös siitä ettei mies tullut istumaan viereeni ja veitsikin oli poissa näkyvistä. Minusta tuntui että mies alkoi luottaa minuun ja se oli hyvä asia. Silloin miehen tarkkaavaisuus voisi hetkeksi herpaantua ja tilaisuuteni tulisi.

Mies kysyi paljonko rahaa kassakaapissa olisi. Vastasin etten tiedä. Ja ihmeekseni mies ei tivannut asiaa enempää. Sitten mies otti minun mustavalkoisen kukkapiponi ja laittoi sen päähänsä. En tiedä mikä tarkoitus sillä oli koska pipo ei auttanut miestä naamioitumaan yhtään enempää. Kun mies oli laittanut piponi päähänsä hän pyysi minua ottamaan kuvan itsestään kännykällä mutta leikin tyhmää ja en ottanut kuvaa. Ihmettelin mitä varten mies halusi kuvan itsestään mutta myöhemmin esitutkinnassa selvisi että se liittyi hänen suunnitelmiinsa. En halunnut katsoa miestä silmiin ettei hän hermostuisi enempää ja en halunnut itsekkään kohdata miehen julmaa katsetta joka tuntui pureutuvan minun lävitseni. Istuin vain penkillä. 

Välillä kysyin kellonaikaa ja mies näyttikin minulle ajan kännykästään ja katsoinkin sen mutta aivoni eivät rekisteröineet sitä. Olin hermostunut ja peloissani ja yritin selittää miehelle että minun kulkuavaimeni eivät käyneet kassatoimistoon. Yritin myös saada miehen toisiin ajatuksiin ryöstösuunnitelmissaan kertomalla että hälytykset menisivät päälle. Yritin saada miestä tajuamaan kassakaapin pysyvän kiinni ja koko ryöstöyrityksen  olevan turhaa. Mutta mies ei ehkä ymmärtänyt mitä yritin selittää. Aika tuntui olevan edelleen pysähdyksissä ja oloni oli tukala. Uskoin miehen raivostuvan silmittömästi turhautuneena siitä ettei saisi lainkaan rahaa. Odotimme pukuhuoneessa muiden siivoojien lähtöä yläkerran myymälätiloista. Musta huumorintajuni heräsi henkiin ja mietin koko ryöstöyrityksen olevan kuin Aku Ankasta jossa karhukopla yritti ryöstää Roope Ankan panssaroitua kassaholvia.

Seiskan nettijuttu

Ihmiset eivät muista, mitä olet sanonut tai tehnyt - ihmiset muistavat ne tunteet, jotka olet heissä herättänyt.

Kun aloitin kirjoittaa blogiani kuukausi sitten, pelkäsin ettei kukaan kiinnostu lukemaan sitä. Jaoin sitä itse ja ilokseni huomasin aiheen kiinnostavan. Halusin kuitenkin enemmän julkisuutta sille ja haluaisin tavoittaa enemmän raiskattuja. Tein päätöksen, että seiskan toimittaja Panu Hörkkö saisi halutessaan kirjoittaa siitä jonkinlaisen jutun. Pelkäsin saavani asiatonta palautetta vahvoja tunteita herättävän raiskausaiheen takia. Päätin ottaa riskin. Olen henkisesti melko vahva ja asiaton palaute ilman perusteluja ja anonyyminä ei saa minua provosoitumaan. Päinvastoin se saa huomaamaan miten paljon asenteissa on vielä muuttamista. 

Olen iloinen Panun tekemästä jutusta. Seiskaan tuo juttu sopi mielestäni siksikin, että oma blogitekstini on rohkeaa, avointa ja suoraa. Haluan kirjoittaa raiskauskokemuksestani kaunistelematta. Kerron omista tunteistani suoraan niin kuin ne silloin koin. Onneksi kirjoitin tuon jo lähes kolme vuotta sitten omaksi terapiakseni ja olen joutunut sensuroimaan pahimpia kohtia, pahimpia ajatuksiani. Silloin tekstini oli vielä uhrikertomus. Nyt suhtaudun siihen melko neutraalisti. Aika on tehnyt tehtävänsä. 

Sain myös kannustavia kommentteja jotka lämmittävät mieltäni ja koen valinneeni oikein oman polkuni. Seiskan jutun ansiosta blogini on nähnyt jo yli 50000 ja olen iloinen kommentoinnista, blogini alkoi elämään. 

Jatkossa tulen kertomaan raiskaustapaukseni loppuun. Myymälä- ja kassatoimisto-osuudesta en voi paljon kertoa turvatekijät huomioiden. Tulen kirjoittamaan miten koin oikeudenkäynnin ja pöytäkirjasta kirjoitan parhaat kohdat. Tulen kertomaan terapiastani ja rohkaisemaan muita raiskattuja. Neuvojakin tulen antamaan. 

Omassa elämässäni tapahtuu tällä hetkellä ihania asioita. Tämä blogini on yksi suurimmista unelmistani. Suuri unelmani toteutuu vuodenvaihteessa myös muuttaessamme miesystäväni kanssa yhteen. En koskaan olisi uskonut löytäväni sielunkumppania jakamaan elämää kanssani. Enkelit taitavat innoissaan järjestellä asioitani. 

Pidetään huolta toisistamme ja ihanaa joulunaikaa kaikille lukijoille <3

Raiskaus osa 7

Olin vihdoin päässyt ylös lattialta seisomaan ja jalkani tuntuivat puujaloilta. Kumarruin ottamaan pikkuhousujani lattialta mutta mies tarrasi kiinni lanteistani ja työntyi minuun takaapäin. Olin niin raivoissani ja täynnä vihaa mutta veitsi piti minut aisoissa, tyytymään kohtalooni. Purin hampaitani yhteen ja mietin miten saisin veitsen itselleni. Kehoni oli lamaantunut ja alitajuntani käytti kaiken voimani itseni hillitsemiseen koska jos olisin lyönyt miestä, huutanut hysteerisesti tai rimpuillut enemmän, mies olisi varmasti kiduttanut minua tai alkanut huitoa veitsellään ja minulle olisi varmasti käynyt huonosti.

Vihani alkoi kuitenkin puskea suojamuurini läpi ja ajatukseni olivat erittäin aggressiivisia. Halusin tappaa miehen, tuon kiimaisen paskiaisen joka oli työntänyt jo kolmesti kuvottavan saastaisen elimensä minuun ja joka luuli omistavansa käyttöoikeutensa minuun. Hivin mahdollisuus muistutti olemassaolollaan raiskaajan lauettua sisälleni. Minusta tuntui etten ollut ensimmäinen nainen jonka mies oli raiskannut. Miehen otteet olivat jotenkin niin varman oloiset. En ole koskaan vihannut ketään ihmistä niin paljon. Julma saastainen paskiainen voodoosessioissaan. 

Jos olisin saanut veitsen itselleni, olisin tehnyt pahaa jälkeä. Miehestä olisi tasan tarkkaan löytynyt monia veitseniskuja ympäri kehoa ja olisin tappanut miehen, niin suurta vihani oli. En silloin edes miettinyt joutuvani itse vankilaan jos toiveeni olisi toteutunut. Koin hetket pukuhuoneen ankeudessa vain toivottomaksi hyvyyden ja pahuuden kaksintaisteluksi jossa paholainen oli niskan päällä. Tulla tapetuksi tai tappaa itse, brutaalia raakaa alkukantaista taistelua, niin ajattelin ja tilanteen koin. Jos olisin saanut veitsen, en olisi ehtinyt miettiä seurauksia siinä pelon ja kauhun ja suuren vihan pyörremyrskyssä. 

Ainoa tavoitteeni ja toiveeni oli vain selviytyä hengissä. Voin vain elää siinä hetkessä, tulevaisuudestani ei ollut varmuutta, oli vain se hetki. En varmaan koskaan ole ollut niin läsnä hetkessä. Psyykeni oli kovimmassa kuormituksessa kuin koskaan aiemmin mutta se kesti ja ohjaili järkevästi toimintaani epätodelliselta tuntuvassa tilanteessa. Se ei antanut minun vajota hysteriaan vaan säilytti toimintakykyni parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka olin lamaantunut kauhusta ja kehoni oli turta, vaistoni ja tuntosarveni toimivat alitajuntani  kautta rekisteröiden koko ajan tärkeitä havaintoja miehen mielentilasta. Psyykeni oli etäännyttänyt minut tapahtumasta ja käyttäydyin rauhallisesti koska se oli ainoa mahdollisuus olla hermostuttamatta  miestä lisää. Toimin automaattiohjauksella. Kuolemanpelko oli raiskaustenkin yläpuolella.

Raiskaus osa 6

Mies saapui takaisin pukuhuoneeseen ja istui penkille. Hän soitti vielä kaksi puhelua ja poistui aina välillä yläkerran myymälätiloihin tarkkailemaan muiden siivoojien lähtemistä. Sillä välin olin madellut sidottuna lattialla helpottaakseni käsieni ja jalkojen puutumista mutta se ei auttanut, naru oli liian tiukalla. Ja kyllä, olin miettinyt mistä löytäisin jotain terävää jota vasten naruja voisi hinkata mutta turhaan. Ja mies palasi aina takaisin minkä vaistosinkin joten minulla ei olisi ollut tarpeeksi aikaa mihinkään. Sillä jos olisin yrittänyt nousta vaikkapa seinää vasten mies olisi saanut raivokohtauksen ja varmasti pahoinpidellyt minua jollei sitten aggressiivisuudessaan tappanut.

Avuttomuuteni ja  nöyryytykseni lisäksi tunsin todella suurta vihaa joka minun oli koteloitava sisälleni. Makasin lattialla alaruumis paljaana sikiöasennossa kyljelläni kasvot seinään päin. En halunnut katsoa tuota penkillä istuvaa saastaa jonka sairaiden silmien katseen tunsin selässäni tai paremminkin tunsin tuijotuksen joka himoitsi minun seksuaalisuuteni häpäisemistä. Minussa  sisimmässäni velloi tunteiden  myrsky joka oli kahlittu naruihin ja joiden purkautumisen raiskaajan veitsi esti. Jalkojeni ja käsieni puutuminen ajoi välillä ajatusteni ohi ja peloissani mietin entä jos menetän kävelykykyni. Oikea poskeni tunsi lattian kovuuden ja makasin hiljaa paikoillani. Mutta ajatukseni kulkivat valon nopeudella. Tunteeni vaihtelivat rajusta vihasta täydelliseen avuttomuuteen. Pelko oli koko ajan läsnä ja olin epätoivoinen elämäni jatkumisesta. Mietin junaradan toisella puolella olevaa poliisiasemaa ja autoilijoita jotka ajoivat autuaan tietämättöminä Malminkaarta pitkin. Minut erotti heistä vain paksut seinät ja veitsi ja sidottuna olo. Apu oli vain muutamien metrien päässä mutta tavoittamattomissa. Jotenkin niin ironista. Mutta sieluani tuo saasta ei pystyisi viemään eikä itsekunnioitustani! Ei sitä hyvyyttä joka oli minun vahvuuteni. Katukoon tekojaan helvetissä koko loppuikänsä!

Mies nousi penkiltä ja tuli taakseni. Kasvoni olivat edelleen seinää päin ja makasin lattialla sikiöasennossa liikkumatta. Minulla ei ollut voimaa nostaa päätäni lattiasta ja en edes halunnut kääntyä katsomaan miestä. Havahduin siihen kun mies työntyi minuun takaapäin minun ollessa yhä sidottuna lattialla. Eikö mikään riittänyt? En jaksanut laittaa vastaan, jalkani ja käteni olivat tunnottomat ja mieleni oli musta, synkkääkin synkempi. En jaksanut enää välittää, kehoni oli aivan turta ja en olisi pystynyt tekemään mitään. Mietin miten paljon yksi ihminen kestää. Miten paljon ihmiselle annetaan taakkaa kantaakseen. Miksi miksi miksi??? Mies perääntyi koska asento oli niin hankala ja raiskaus ei onnistunut kunnolla, se ei kestänyt kauaa. Yllättäen mies avasi narut veitsellä.  Kyyneleet olivat aikoja sitten kuivuneet poskilleni, en pystynyt edes itkemään, tunteeni olivat jähmettyneen puutuneet niin kuin raajanikin. En olisi uskonut että mies vapauttaa minut naruista. Mutta ei ollut vielä hurraamisen aika, tilanne jatkui ja veitsi vartioi minua. Jalkani ja käteni olivat niin puutuneet, että kesti tovin ennen kuin pystyin nousemaan ylös lattialta. Olin ollut puolisen tuntia sidottuna. Tosin aika tuntui ikuisuudelta. Aika merkitsi sillä hetkellä minulle vain suurta piinaa ja kärsimystä ja tietämättömyyttä tulevasta. Minulle aika oli kuollut sillä hetkellä. Oli vain piinaava ajattomuus ja ikuisuus. Pysähtynyt aika.

Raiskaus osa 5

Mies jätti minut makaamaan sidottuna lattialle ja nosti penkin wc-tiloista pukuhuoneen puolelle ja meni sille istumaan, koko ajan vahtien minua. Vaikka en olisi voinutkaan siinä tehdä mitään, huutaminen ei olisi auttanut ja mies olisi vain ärsyyntynyt siitä lisää. Hiljaisuus oli painostavan pelottavaa, pelkäsin jopa ajatuksiani koska ne olivat niin synkkiä ja pahaenteisiä. En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, miten kaikki päättyisi. Minun oli vain tyydyttävä kohtalooni makaamaan sidottuna lattialla, mitään ei ollut tehtävissä. Toivoin nopeaa kuolemaa mutta pelkäsin että mies tappaisi minut kiduttaen. Odottavan aika on pitkä, etenkin kun toivoin kaiken päättyvän nopeasti. En ymmärrä vieläkään  miten pystyin siinä tilanteessa olemaan melko järjissäni ja kestin sen kaiken. Mistä sain toivon pilkahduksen elämästä, miten pystyin niin rauhallisesti hyväksymään tilanteeni, miten osasin käyttäytyä niin suorastaan rationaalisen järkevästi…se oli pelastukseni.

Tilannetta ei helpottanut yhtään se että jalkani ja käteni alkoivat puutua ja pelkäsin kuoliota. Pelkäsin että mies jättäisi minut makaamaan sinne koko pitkäksi yöksi, miten jaksaisin taistella puutumista vastaan? Miten jaksaisin niin pitkän kärsimyksen? Työkaverini saapuisi pukuhuoneeseen vasta noin 16 tunnin kuluttua, sunnuntaina päivällä. Sitä ennen olisin menettänyt tuntoni jaloista ja käsistäni. Anelin miestä avaamaan tai edes löysäämään naruja, mutta mies vain tuijotti minua vihaisesti ja käski olla hiljaa. Sitten mies soitti jollekin, en saanut puheesta selvää, mies puhui kai omaa kieltään. Iski seuraava pelko: jos miehellä olisikin rikoskumppaneita ja pukuhuoneeseen saapuisi lisää raiskaajia. Kamalinta oli pelko ja tietämättömyys miten tilanne päättyisi. Voin vain odottaa ja pelätä. Miettiä olivatko nämä viimeiset elonhetkeni täällä. Jalkani ja käteni olivat jo täysin puutuneet ja makasin vain hiljaa.

Mies lähti pukuhuoneesta jättäen minut sinne. Arvasin että mies menisi tarkistamaan milloin muut siivoojat lähtisivät yläkerran myymälätiloista. Ja arvasin myös että mies tulisi takaisin. Raahauduin kuitenkin lattialla eteenpäin ollessani yksin pukuhuoneessa. Tarkoituksenani oli yrittää nousta seinää vasten pystyyn vaikka tiesinkin varsin hyvin, etten niin tiukasti sidottuna olisi päässyt pukuhuoneesta kadulle. Tasaisella olisin pystynyt hyppimään jalat tiukasti yhteen sidottuna jollei puutuminen olisi haitannut - mutta en olisi kovinkaan helpolla selviytynyt korkeista rappusista jotka olivat kadulle johtavan oven edessä. Enkä olisi saanut myöskään ovea kovin helposti auki. Avunhuudotkaan eivät olisi kuuluneet kadulle joka tuohon aikaan oli lisäksi hiljainen. Ainoa pelastautumiseeni tähtäävä ajatukseni tuntui lähes mahdottomalta.

Vahvuuteni lähde

Voit kahlita käteni ja panna rautoihin jalkani; saatat heittää minut jopa pimeään vankilaan, mutta ajatustani et voi orjuuttaa, sillä se on vapaa. - Kahlil Gibran -

On yksi asia, joka erottaa minut useimmista muista raiskatuista. Selviytymiseni jaloin kruunu, persoonani kirkkain timantti: rakastin, kunnioitin ja arvostin itseäni. Kehoani oli käytetty mutta raiskaajani ei pystynyt murtamaan henkistä pääomaani. Sidottuna lattialla alaruumis paljaana raiskaajani ei pystynyt raiskaamaan ajatuksiani. Rakkauteni itseeni oli SE vahva voima joka sai minut kestämään kaiken pahan. Minulla ei ollut muuta kuin minun omat ajatukseni ja ne olivat ainoa asia mitä minulla sillä hetkellä oli, niitä ei voinut kukaan viedä minulta. Olin aina suhtautunut elämään kiitollisena, nöyränä ja uteliaana. Vaikka seksuaalisuuttani oli häpäisty ja käytetty julmalla tavalla ja vaikka makasin lattialla puoliksi alastomana, kunnioitin ja arvostin itseäni ihmisenä. Omatuntoni oli puhdas. Mietin miksi jouduin kokemaan tällaista mutta olin aina uskonut kaikella olevan tarkoituksensa ja elämän päättyvän silloin kun sen aika oli päättyä. 

En tiennyt oliko nyt minun vuoroni lähteä täältä ikuisuuteen. Jos oli, niin se oli sitten tarkoitettu niin. Yritin rauhoitella itseäni ajatuksillani. Uskoin myös suojelusenkelini olevan läsnä pukuhuoneessa. Halusin antaa elämäni ja tilanteeni enkelini haltuun. Rukoilin apua. En tiedä, kuultiinko rukoukseni mutta jostakin sain voimaa kestää tilanteessa. Voi kunpa olisin ollut turvallisesti kotona viettämässä rauhallista koti-iltaa ja kaipasin olohuoneeni sohvan kutsuvaa pehmeyttä. Näkisinkö enää koskaan kotiani ? Saisinko enää koskaan kuunnella  ja nauttia musiikista ? Saisinko enää koskaan bilettää ystävieni kanssa ? Minulla oli suunnaton ikävä ystäviäni. Oliko minun sanottava hyvästit kaikelle ? Ajatus luopumisesta vihlaisi syvällä sisälläni. 

Tiedän, että varsinkin läheisteni on vaikea lukea rankkaa tarinaani. Muistakaa, että olen kuitenkin hengissä ja rakastan elämääni enemmän kuin koskaan. 

Toivoisin teidän lukijoiden vuorovaikutusta,: uskaltakaa tulla kommentoimaan ja vaikuttamaan keskustelemalla. Eniten kaipaan muiden raiskattujen kokemuksia, ajatuksia ja pohdintoja. Vaikenemisen sanotaan olevan kultaa mutta raiskauskokemuksen jälkeen se ei päde. Puhuminen on kultaa.

Raiskaus osa 4

Mies kaatoi minut lattialle ja löin pääni seinään, onneksi en lujaa, siitä ei tullut vammoja. Hengitykseni oli varmaan salpautunut ja olin kangistunut kauhusta. Kehoni oli todella turta, kuin puudutettu. Makasin lattialla polvet koukussa, jalat kiinni toisissaan. Varmaan itkin ja anelin miestä lopettamaan, en muista. Mies pakotti jalkani auki veitsen avulla ja tuli päälleni. En olisi halunnut totella mutta mies löi minua avokämmenellä kasvoihin ja sai minut makaamaan lattialla veitsen avulla. Rimpuiluni vuoksi hän laittoi veitsen kaulalleni muutaman sentin päähän  tappouhkauksen kera ja se sai minut tottelemaan. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta puolustautua. Mies laski veitsen vasemmalle puolelleni lattialle ja nojasi käsivarrellaan kaulaani josta minulle tuli myös kunnon mustelma. En tiedä salpautuiko hengitykseni hetkeksi, olin sokissa.

Mies työnsi elimensä sisääni ja en muista ajatuksiani kunnolla, se oli liian järkyttävää. Olisi tehnyt mieli luovuttaa, siinä vaiheessa varmaan toivoin jopa että mies olisi tappanut minut nopeasti, olin kitunut ja kärsinyt jo tarpeeksi. Ajantajuni oli kadonnut mutta tämä ensimmäinen raiskaukseni kesti varmaan jotain alle viisi minuuttia, en muista. Toivoin vain että tämä kärsimykseni loppuisi. En tiedä laukesiko mies vielä silloin, kehoni ei tuntenut mitään. Oli kamalaa pitää vihantunteet sisälläni, olisin halunnut lyödä, potkia, purra, huutaa…olisin halunnut tappaa miehen, kiduttaen. Olin miehelle arvoton ihminen, johon hän purki sairasta valtaansa, nöyryyttäen ja alistaen minua. Varmaan minun pelokkaat silmäni, itkuni ja avuttomuuteni tuottivat miehelle syvää tyydytystä. Lopulta mies nousi päältäni ja makasin lattialla voimattomana, häväistynä, nöyryytettynä ja alistettuna ja - raiskattuna.

Mies pakotti minut veitsen avulla istumaan ja otti taskustaan narua. Hän sitoi jalkani yhteen. Sen jälkeen olivat vuorossa käteni, jotka mies sitoi selkäni taakse yhteen. Narut hän sitoi todella tiukalle, ne painautuivat ihooni. Tunsin olevani lopullisessa loukussa. Mietin elettyä elämääni, miten yhdessä silmänräpäyksessä kaikki voi olla toisin. Vielä muutama tunti sitten olin ollut tasapainoinen ja onnellinen nainen joka rakasti elämää. Koskaan et voi tietää mitä kulman takana odottaa. Minua kulman takana - kirjaimellisesti - odotti musta paholainen. Oloni oli todella avuton, olin kauhuissani ja järkyttynyt. Lattia tuntui kylmältä paljasta alaruumistani vasten mutta vielä paljon kylmemmältä tuntui pukuhuoneen ilmassa leijaillut pelko, väkivaltaisuus, kuoleman kolkko läheisyys. 

Raiskaus osa 3

Istuin miehen kanssa penkillä ja mies yritti avata farkkujeni nappia. En halunnut totella, varmaan itkinkin. Veitsi lävisti yllä olevan takkini hihan ja minun oli pakko riisua takkini. Välillä mies otti lattialla olevasta avonaisesta laukustani kännykkäni ja irrotti siitä akun jonka mies otti itselleen etten olisi pystynyt soittamaan apua. Tosin mies oli tähän mennessä vahtinut minua veitsen kanssa niin tarkasti ettei soittamiseen ollut tullut edes tilaisuutta. Mies huitoi veitsen kärjellä pitkävartisten saapikkaideni solkia. Itse jouduin avaamaan saapikkaiden vetoketjun ja vastentahtoisesti itkien vedin saapikkaat jaloistani varsin tietoisena siitä mitä tulisi tapahtumaan. Kauhunsekaisin tuntein riisuin farkkuni, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tein sen hidastellen mutta veitsi pakotti nopeampaan riisumiseen.

Seisaaltani vedin farkut jalastani ja sitten oli alushousujeni vuoro. Mies seisoi vieressäni veitsen kanssa. En ymmärrä miten psyykeni kesti sen kaiken pelon ja kauhun. Mielessäni rukoilin apua yläkerrasta. En usko ns. perinteiseen jumalaan mutta uskon että on olemassa jotain korkeampia voimia jossain. Rukoilin voimaa itselleni kestää tämä järkyttävä tilanne ja esitin yläkertaan toiveen ettei mies tappaisi minua, elämäni jäisi niin kesken. Hyväksyin nöyränä tosiasian että elämäni oli nyt kohtalon käsissä eikä minulla ollut mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Valmistauduin mielessäni hyvästelemällä ystäväni ja läheiseni. Miten suuri ikävä minulla oli heitä kaikkia. Onneksi olin kertonut heille kuinka tärkeitä he olivat minulle, kuinka paljon he merkitsivät minulle.

Miehestä huokui viha naisia kohtaan, koko länsimaalaista yhteiskuntaa kohtaan. Hän kohteli minua kuin kynnysmattoa, olin hänelle vain lattiarätti, siltä minusta tuntui. Se viha huokui hänen katseestaan…se alistaminen ja nöyryytys…häpäiseminen. Pikkuhousuni olivat lattialla ja mies työnsi sormensa sisälleni. En tiedä mitä ajattelin, kehoni oli aivan turta ja lamaantunut, en tuntenut miehen kosketusta. Vaikka tietenkin kehoni tunsi sen mutta koska se oli psyykelle liian rankkaa, kosketus jäi kehoon muistijälkenä. Hämärästi muistan,että mies suuteli minua ja sanoi minulle i love you. Pyysin kondomia, mies ei reagoinut siihen mitenkään. Olin ihan varma että miehellä olisi hiv, sehän on yleinen Afrikassa. Olin helvetissä, elävänä.

Raiskaus osa 2

Mies sulki pukuhuoneen ja wc-tilojen välisen oven ja kaivoi sukupuolielimensä esiin ja vaati minulta seksiä. Olin niin järkyttynyt etten edes muista oliko se valmiina erektiossa. Minua yökötti ja pelotti niin paljon etten edes tiedä mitä ajattelin. Olin täynnä vihaa mutta en voinut sen antaa purkautua vaan minun oli koottava itseni ja pysyttävä rauhallisena ja toteltava miestä. Ajattelin naiivisti että minun on jotenkin selvittävä tästä puhumalla ja saatava miehen luottamus ettei se raiskaisi. Kysyin varmaan jotain englanniksi miksi teet tämän, en muista. Mies ei puhunut paljon mitään, käski minun vain olla hiljaa ja teki kurkunleikkaus- ja ranteenkatkaisuliikkeitä veitsellään. Minä istuin yhä penkillä vaatteet päällä. Mies tuli istumaan minua vastapäätä.

Olin erittäin tietoinen veitsen paikasta koko tapahtuman ajan. Mies uhkasi katkaista ranteeni monta kertaa jollen tottelisi ja sanallisesti uhkasi tappaa minut ainakin viisi eri kertaa. Enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän toteuttaisi uhkailujaan. Mies syljeskeli koko ajan lattialle ja vaistosin hänen hermostuneisuutensa. Minusta tuntui että olin paholaisen kanssa kahdestaan. Penkillä ollessamme pyysin miestä laittamaan veitsen pois, veitsi ahdisti ja pelotti minua. Pelkäsin että hän viiltelisi sillä minua, pelkäsin tuntea kipuna veitsen terävyyden ihollani, pelkäsin verilammikkoa ja irtileikattua kättä, pelkäsin silpomista. Sinä hetkenä jouduin katsomaan kuolemaa silmiin, jouduin ajattelemaan sitä ja mietin tähänkö elämäni päättyisi ja vieläpä väkivaltaisesti, silmänräpäyksessä tai vielä pahempaa - kituen ja silvottuna. Mietin kuka työkavereistani löytäisi ruumiini ja saataisiinko tekijä kiinni.

Jouduin pohtimaan myös pystyisinkö tappamaan itse jos saisin veitsen. Vahdin tarkasti jos mies tekisi virheen ja unohtaisi veitsen hetkeksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, mies taisi lukea ajatukseni ja arvata mitä tekisin. Uskon että jokaisesta ihmisestä - kaikkein kilteimmästäkin - löytyy potentiaalia tappamaan ihminen hätätilanteessa nurkkaan ahdistettuna, se taitaa olla alkukantaisimpia selviytymiskeinojamme. Tiedän että olisin tehnyt sen jos minulle olisi tullut tilaisuus. Vaikka olen niin kiltti ihminen että välillä tuntuu pahalta tappaa jopa kärpästä. Olisi vain pitänyt olla nopea ja olisi varmaan tarvittu muutama veitsenisku  ennen kuin olisin saanut mieheltä hengen pois. Olisi pitänyt olla salamannopea, ei olisi ollut paljon miettimisaikaa. Ei se helppoa olisi ollut. Fyysisesti helpompaa kuin henkisellä tasolla. Toivon etten koskaan enää joudu pohtimaan moista. Ei ole helppoa tunnustaa itselleen että itsestäkin löytyy hätätilanteessa kylmäverinen tappaja.

Raiskaus osa 1

Oli lokakuun 23. vuonna 2010. Työpäiväni asiakaspalvelupisteessä alkoi lähestyä loppuaan ja haaveilin jo kotisohvalla pötköttämisestä. Loppukuulutukset ja vähitellen kauppa tyhjeni viimeisistäkin asiakkaista ja vartija laski metalliverkot myymälämme eteen. Loppuhommat hoituivat rutiinilla ja vihdoin pääsimme työkaverini kanssa kävelemään kohti maanalaista pukuhuonetta. Pukuhuoneessa oli muitakin kassatyttöjämme. Osa oli lähdössä baariin, olihan lauantai-ilta. Yksi ystävistäni pyysi minuakin oluelle. En lähtenyt koska sunnuntaina olisi työpäivä. Huono päätös. Kun viimeinenkin työkaverini lähti sanoen läppänä, että varo kummituksia, jäin pukuhuoneeseen yksin.

Olin jo melkein lähdössä takki ylläni, kävin vielä vilkaisemassa itseäni peilistä ja palasin pukukaappini luo ottaakseni laukkuni sieltä. Yhtäkkiä kulman takaa ilmestyi äänettömästi tumma mies. Hetken ajattelin hänen tulleen siivoamaan pukuhuonetta. Erehdyin. Mies otti selkänsä takaa isokokoisen keittiöveitsen ja seisoi edessäni estäen pääsyni pois. Key, money, sex, mies sanoi ja otti avaimeni pukukaapin ovesta. Yritin rimpuilla mutta mies otti minusta kiinni ja käski minun olla hiljaa. Huutaminen olisi ollut turhaa, kukaan ei olisi kuullut. Pukuhuone oli  maanalainen väestönsuoja josta huuto ei kuuluisi kadulle. Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei tämä voi olla totta. Alitajuntani teki miehestä silmänräpäyksessä analyysin: brutaali, raaka, arvaamaton, aggressiivinen, hermostunut, ketterä, hullunkiilto silmissä. Mies olisi varmasti nopea juoksemaan, joten voisin unohtaa karkuunjuoksemisen. Vaistoni kertoi heti että tämä mies ei epäröisi käyttää veistään.

Vajosin heti dissosiaatiotilaan, lamaannuin. Kun jokin tapahtuma on psyykelle liian järkyttävää, ihminen etäännyttää itsensä tapahtumasta. Katsoin tapahtumaa ikään kuin sivusta. Koin katsovani pahaa elokuvaa jossa itse olin mukana. Ymmärsin hyvin nopeasti, että minun oli paras olla hiljaa, olla rimpuilematta ja yrittää olla mahdollisimman rauhallinen ja vain totella miestä.

Mies pakotti minut veitsellä uhkaamalla ja pitämällä kiinni minusta pukuhuoneen wc-tiloihin. Pukuhuoneessa on erikseen pukukaappitila ja wc-tila, jossa on käsienpesualtaat, suihku ja vessat. Hän kantoi sinne penkin jolle pakotti minut istumaan. Ne miehen silmät... ne oli pelottavat, täynnä vihaa, agressiivisuutta, inhoa, julmuutta, kylmyyttä, ei minkäänlaista häivähdystä empatiasta. Psyykeni vajosi vaistomaiseen tilaan, ajatukseni kasautuivat selviytymiseen ja ongelmanratkaisuun. Muistelin kaikkia katsomiani rikossarjoja keksiäkseni keinoja paeta. Olin pattitilanteessa jota veitsi ohjasi. Tämäkö se työkaverin varoittama kummitus oli. Musta kummitus. Minulla ei ollut mahdollisuutta paeta.

Blogini tarkoitus

Raiskaus on aihe, joka on tabu. Raiskatuksi joutuminen on salaista, hävettävää, noloa.. Uskaltaisin veikata, että melkein jokainen tuntee jonkun raiskatun, jos raiskauksen uhri vain uskaltaisi kertoa raiskauksestaan. Raiskaus on minun mielestäni henkinen tappo, joka jättää uhrinsa kitumaan usein loppuelämäkseen. 

Halusin luoda tämän blogin kertoakseni omasta kokemuksestani ja neljän vuoden matkastani kohti eheämpää minuutta. Tulen kertomaan omasta selviytymisestäni, pimeimmistä hetkistäni mutta myös kiitollisuudestani nykyistä elämääni kohtaan. Tulen kertomaan matkastani jolloin jouduin kiipeämään tikapuita ylös välillä pudoten muutaman askelman alaspäin mutta päässen lopulta ylös asti. En tule koskaan unohtamaan tapahtunutta mutta koen päässeeni siitä yli. Toisinaan vieläkin saan itkuisia ahdistuskohtauksia joiden uskon pohjautuvan raiskaustapaukseeni. Miesystävälleni olenkin todennut ettei minusta koskaan saa normaalia ja välillä tunnen itsetuntoni olevan nollissa. Elämäniloni ja asenteeni ja ympärilläni olevat ihmiset auttoivat minua selviytymään. 

Tämä on myös KIITOS ystävilleni, työkavereilleni, terapeutilleni ja poliiseille. Kaikille teille, jotka kohtasin raiskaustapaukseni myötä. Erityiskiitos poliisi Riku Kytölälle, joka sai minut tekemään sen mitä halusinkin tehdä eli pitämään avoimen oikeudenkäynnin ja puhumaan asiasta. Ilman Rikun kannustusta en olisi uskaltanut. Avoimuus ja asiasta puhuminen oli minulle terapeuttista ja sain valtavasti tukea ja kannustusta. 

Blogini tavoite on täyttynyt jos edes yksi raiskattu uskaltautuisi poliisille tekemään rikosilmoituksen heti jotta poliisi saisi tarvittavat todisteet. Toivon voivani kannustaa muita raiskattuja huomaamaan elämän kauneuden myös raiskauksen jälkeen. Elämä jatkuu jos antaa sen jatkua ilman uhriutumista.

Halusin kirjoittaa kirjan mutta siihen kirjoittajanlahjani ja kärsivällisyyteni ei riitä. Uskon blogin olevan parempi ratkaisu siltäkin kannalta, että toivon saavani paremmin kontaktia raiskattuihin. Aloitan kertomalla omasta raiskaustapauksestani josta lokakuussa tuli neljä vuotta. Olen kirjoittanut sen jo yli kaksi vuotta sitten ja kirjoittaminen oli minulle terapeuttista, puhdistavaa. Se oli myös ahdistusta, raivoa ja itkua. Jos nyt kirjottaisin, kirjottaisin paljon pehmeämmin. Viha on laantunut ja tapahtuneesta on jo pitkä aika.  

Toivon blogistani olevan apua muille raiskatuille ja pystyväni välittämään muilta saamaani voimaa eteenpäin.