Saavuimme ulos kadulle. Poliisi antoi minulle himoitsemani tupakan. Hyvästi terveelliset elämäntavat ja ansiokkaasti alkanut tupakkalakkoni! Olin hermosauhuni ansainnut. Paikalla oli useita poliisipartioita ja sain tavata myös jutun toisen tutkijapoliisin Rikun väkivaltarikosyksiköstä. Kerroin hänelle tapahtumien faktat alustavassa kuulustelussa. Hän suhtautui minuun hyvin niinkuin muutkin paikalla olleet poliisit enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän uskoisi minua vaikka kertomani kuulosti varmaan aika uskomattomaltakin. Epäilin tekijää työpaikkamme siivoojaksi koska hän kävi siivouskomerosta hakemassa vesipumpun ja hänellä oli kulkulätkä. En ollut aiemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Toki tervehdin siivoojia mutta ulkonäöltään hän muistutti muita tummaihoisia. Ja joidenkin siivoojien kanssa olin jutellutkin mutten hänen kanssaan. Ainoa muistikuvani hänestä oli, että hän oli hyvin hiljainen.
En pelännyt kuulustelussa. Tosin en siitä paljon muistakkaan. Koin oloni kuitenkin turvalliseksi. En muista itkinkö. Olin sokissa ja oman muistikuvani mukaan melko rationaalisen rauhallinen ja tunnekylmä. Muistan hokeneeni kaikille saaneeni uuden elämän. Jälkeenpäin tajuan miten toipumiseni lähti heti käyntiin. Hokemani ja ajatukseni olivat yllättävän positiivisia kaiken kokemani järkyttävyyden jälkeen. Tarkoitan tällä sitä etten vajonnut pohjattomaan synkkyyteen, kiitos viisaan psyykeni ja alitajuntani. Elämäni oli juuri tuhottu mutta ajattelin saaneeni uuden elämän.....Kissoilla sanotaan olevan monta henkeä, miksei siis minulla?
Jossain vaiheessa muistan tajunneeni joutuvani oikeudenkäyntiin. Ajatus pelotti koska olen pohjimmiltani myös ujo. Ja pelkäsin puhumista oikeussalissa. Minulla oli kuitenkin paljon suurempi pelko: saataisiinko tekijä kiinni? Valvontakameratallenteista sai apua miehen tunnistamiseen ja poliisit tekivät koko ajan työtä raiskaajan olinpaikan selvittämiseksi, puhelinrumba oli melkoinen. Olin luottavaisen rauhallinen ja paljon oudosta luonteestani kertoo se, että minusta oli mielenkiintoista seurata poliisien työtä. Toki en tajunnut tapahtunutta kokonaisuudessaan. Juttu oli nyt ammattilaisten hyvissä käsissä, ajattelin helpottuneena.
Kysyin poliisilta olisiko itsepuolustuslajeista ollut apua. Poliisi totesi ettei aina auta vaikka osaisit kaikki puolustuskeinot. Jos olisin osannut itsepuolustustekniikoita, olisin varmasti ottanut melkoisia riskejä ja lopputulos olisi ollut katastrofaalinen jos olisin epäonnistunut.
Sekavasta ja voimakkaasta välttäytymiskäyttäytymisestä kertoi paljon se, että olin kovasti menossa seuraavana päivänä töihin normaalisti. Pelkäsin raiskaajani tulevan sinne kun olisin töissä. Poliisi herätteli minua todellisuuteen: työpäivän sijasta olisi poliisikuulustelut. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Psyykeni vältti tapahtuneen kokemista minätietoisena, tunsin olevani ulkopuolinen tarkkailija. Se oli tärkeä suojautumiskeino: psyyke ei kestä suodattaa kaikkea järkyttävää kerralla vaan se annostelee tapahtunutta pienin annoksin. Olipahan järkyttävä halloween, kurpitsan tilalla oli veitsi. Täysikuu kruunasi kaiken, vaikken sitä nähnytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti