Jos ratsastaja ei nouse takaisin hevosen selkään heti pudottuaan, hän ei rohkene nousta enää koskaan.
- Paulo Coelho, Valon Soturin käsikirja -
Tiistaina 26.10.2010 kävin työpaikkamme erikoislääkärillä ja hänen kanssaan keskustelimme halustani palata töihin mahdollisimman pian. Halusin saada kiinni normaaleista rutiineista ja töihin meno olisi minulle pakollinen ja tärkeä syy herätä aamuisin. Minulla oli suuri vaara luisua sivuraiteille ja pelkäsin tyhjyyden ja välinpitämättömyyden varastavan elämäni alkoholilla kuorrutettuna. Minulla oli suuri pelko, että pakenisin patoutuneita tunteitani lohtupulloon ja hukkuisin käsittelemättömiin tunteisiini. Halusin paeta itseäni. Halusin muiden katsovan minun perääni koska en ollut varma osaisinko tehdä itseni kannalta järkeviä valintoja. Työyhteisö oli ikään kuin minun perheeni, joka pitäisi minusta huolta. Työkaverini huomaisivat jos luisuisin sivuraiteille ja ohjaisivat minut tarvittaessa hoitoon. Siksi työhön paluu olisi myös turvallinen vaihtoehto. Se olisi myös suuri haaste psyykelleni.
Minun oli kohdattava pelkotilani konkreettisesti silmästä silmään eikä vain pelokkaiden ajatusteni avulla. Pelkotiloja oli juurtumassa luuytimiini enkä minä halunnut niiden muuttuvan osaksi solukarttaani. Sisäinen viisas intuitioni ratkaisi asian puolestani: pikaisesta töihinpaluusta tuli minulle sisäinen pakko. Välillä pelkäsin ettei psyykeni kestäisi, mutta myös luotin psyykeeni ja sisäiseen ääneeni ja annoin niille täyden vallan ohjata itseäni. Minulla oli ikään kuin keskusteluyhteys sisimpäni ja tiedostamattoman alitajuntani kanssa ja kuuntelin niiden mielipiteitä. Olin kuin kahtia jakautunut: minulla oli tietoinen minäni ja lisäksi ns. sydämeni omine vaistoineen ja kompasseineen. Luotin sisimpäni suuntavaistoon täysillä. Luotin sen ohjaavan minut taitavana luotsina karikkoisen, myrskyisen ja vaarallisen taipaleen halki turvallisesti kohti satamaa. Olemassaoloni ja ajatukseni sekä arkiset tekemäni valinnat olivat osittain tietoisia mutta suurimmaksi osaksi tunsin olevani tiedostamattoman alitajuntani varassa. Töihinpaluu oli ensimmäinen askeleeni ottaakseni kiinni kuilua tiedostetun ja tiedostamattoman minäni välillä. Tavoitteenani oli saada oma tietoinen minäni paremmin hallintaani. Mutta psyykelläni oli oma selviytymiskarttansa ja minun piti antaa sille ennen kaikkea aikaa. Se työskenteli koko ajan ääririrajoilla hetkeäkään lepäämättä ja parasta miten voisin tukea psyykettäni parhaiten, oli antaa sille täydet valtuudet ja luottaa sen tekevän parhaansa.
Keskusteltuani erikoislääkärimme kanssa sain luvan mennä kokeilemaan siipiäni iltavuoroon samaisena tiistai-iltana, vain kolmantena päivänä tapahtuneesta. Iltavuoron valitsin itse, koska kaikki tapahtui iltavuoron jälkeen. Halusin haukata kerralla mahdollisimman suuren palan pelkotiloistani. Halusin päästä pelkojeni isännäksi. Pelkäsin romahtavani asiakaspalvelutilanteessa. Pelkäsin kohdata työkavereideni tuskaa ja mietin millä tavoin kertoisin tapahtuneesta. Halusin kertoa heille selviäväni. Samalla pelkäsin tapahtuneen purkautuvan minun outona mustana huumorinani. Jälkeenpäin ystäväni kertoi minun heittäneenkin varsin kyseenalaista läppää. Huumori on itselleni terapiaa vaikeissa tilanteissa. Voisinpa joskus pitää suuni kiinni.
Ehkä eniten pelotti paluu pukuhuoneeseen, jossa raiskaukset tapahtuivat. Saisinko paniikkikohtauksen? Kestäisinkö? En halunnut vaihtaa pukuhuonetta koska se olisi ollut vain pelkojeni pakenemista. Olin valmis ottamaan riskejä ja lähtemään matkalle itseeni ja luurankoihini. Olin aina kulkenut omia polkujani ja ennenkin hypännyt tuntemattomaan. Niin päätin tehdä nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti