23.11.2010 oli minulle merkittävä ja tärkeä päivä. Raiskauksestani oli kulunut tasan kuukausi. Olin edelleen levoton ja voimani eivät olleet palautuneet, mutta toisinaan nautin elämästä niin paljon, että melkein unohdin tapahtuneen. Itsekseni mietin voiko raiskattu tosiaan kaiken jälkeen olla onnellinen elämästään ja melkein hävetti, sillä minä olin. Väliaikaisesti tosin. Minusta pidettiin huolta ja minä osasin myös pyytää apua ja ottaa avun vastaan, se olikin minulle kuin huumetta. Päämääräni oli selkeä: aioin selvitä tapahtuneen yli, se oli ainut vaihtoehtoni. Olin kiitollinen ystävistäni, työkavereistani, hengittämisestä, elämästä, musiikista, tutkijapoliiseista, ympärilläni olevista voimaannuttavista ihmisistä. Raadollisuuden keskellä ihmettelin ja lumoonnuin, miten kaunis elämä oli. Ehkä vajosin kuvitelmissani satumaailmojen taikametsiin. Olin löytänyt sisäisen lapseni.
Kyseisenä päivänä kävin myös sukupuolitesteissä. Työpaikkamme erikoislääkäri huolehti myös hepatiittirokotuksista. Afrikka on hepatiitin riskialueita. Tartunnan pelko oli todellinen. Entäpä jos raiskaajallani olisi ollut hiv ja hän olisi tartuttanut sen minuun? Siitä olisi tullut minulle ikuinen poltinmerkki ja olisin koko loppuelämäni kärsinyt raiskaajalta saamasta viruksesta omassa kehossani. Konkreettinen muistutus raiskauksestani. Haavani eivät olisi milloinkaan arpeutuneet vaan tuska olisi nakertanut minua epätietoisuutena taudin etenemisestä. Vaikka nykyinen lääketiede onkin kehittänyt vastalääkkeitä virukseen, pelko menehtymisestä olisi tullut olemaan läsnä jokaisessa loppuelämäni päivässä. Kaikista pahinta olisi ollut piikkilangalla kuorrutetun seksuaalisuuteni kohtalo. Seksin ilo ja nautinto olisi kuollut, varovaisuus olisi varmasti tappanut spontaaniuden ja leikkimielisyyden. Olisin vihan kyllästyttämä ja katkeroitunut. Jos olisin saanut tartunnan, miten olisin koskaan enää pystynyt sitoutumaan parisuhteeseen ja miten kumppani olisi suhtautunut minuun? Olisin ollut ylivarovainen pelätessäni tartuttavani viruksen rakastamaani ihmiseen. Iloisesta ja suurta nautintoa tuottavasta asiasta olisi tullut kärsimys, pelolla höystettynä. Olisin tuntenut olevani ikuisesti raiskaajani vanki, viruksen kahlitsema epätoivoinen nainen. Keskeinen ja erittäin tärkeä osa minusta olisi kuollut. Vasta 6.6.2011 sain vihdoin varmistuksen työpaikkamme erikoislääkäriltä: sekä hiv että hepatiitti olivat antaneet negatiivisen tuloksen. Oli juhlan aika! Helpotus!
Samana päivänä tapasin myös ensimmäistä kertaa traumaterapeuttini Kirsin. Puhelinkeskustelumme aikana tekemäni arviot saivat vahvistuksen. Lämminhenkinen, aito, huumorintajuinen, ns. "tavallinen" ihminen. Minulla oli vahva sisäinen tunne, että olin kohdannut ihmisen, jonka avulla kiipeäisin vaikka mihin. Tiesin toki, ettei terapeuttini yksin pystyisi nostamaan minua pinnalle, minun oli itse autettava siinä. Tiesin löytäneeni juuri itselleni sopivan matkakumppanin, jonka kanssa oli hyvä lähteä tutkimaan omaa sisintään. Myöhemmin tulen kertomaan terapiasta paljastamatta kuitenkaan yksityiskohtia, koska ne kuuluvat mielestäni ammattisalaisuuksiin :)
Siirryin helmikuussa Ruoholahden citymarkettiin. Työkaverini ovat ottaneet minut hyvin vastaan. On ollut mielenkiintoista päästä uusiin ympyröihin, vaikka ensin alkuun en tiennyt aina minne olinkaan hissillä matkalla, haha. Olen oppinut paljon uusia asioita ja välillä mokannutkin. Ruoholahdessa on hyvä olla. Elämässäni on tasapaino, jota en tainnut koskaan kokea näin vahvasti ennen raiskaustani. Uskallan olla oma itseni, vihdoinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti