keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Epätäydellinen

Koulutehtävät tuntuvat varastavan kaiken aikani. Hymyilyttää, olen tainnut erakoitua kotiin. Olen viettänyt opiskelijaelämää tasan kaksi kuukautta. Opiskelu kysyy selkärankaa ja välillä olen puhjennut itkuun peloissani riittämättömyydestäni. Hyvin nukutun yön jälkeen mieli on palannut kotiplaneetalleen ja rauhoittunut. Huomaan toisinaan vaativani itseltäni liikaa. Etsin itsestäni supervoimia vain huomatakseni oman epätäydellisyyteni. Välillä itseäni ärsyttää oma hitauteni koska kaupan alalla totuin ripeyteen. Tilanne on kääntynyt päälaelleen. Uudet asiat on omaksuttava enkä voi yhden kerran jälkeen muistaa kaikkea tai mitata verenpainetta vielä ammattilaisen ottein. Toisinaan aivojen väsymys purkautuu hillittöminä naurukohtauksina. 

Olen kuitenkin yllättynyt epätoivoisten hetkien vähyydestä. No ehkä manaan ammatinvaihtoa sitten työssäoppimisjaksolla kahden viikon kuluttua. Pelottaa, miten osaan soveltaa teoriaopinnot käytäntöön. Ja koska tunnen itseni, tiedän myös saavani nauraa itselleni tilanteissa, joissa aivolamppuni ovat hetkellisesti latautumassa. Toivottavasti siitä riittää iloa myös palvelutalon asukkaille. Samalla kun edessä olevat haasteelliset tilanteet pelottavat, myös odotan niitä. Päästä työskentelemään mammojen ja pappojen kanssa, kokeilemaan omien siipien kantavuutta. 

Opiskelijana olen jo tottunut kulkemaan laput silmillä vaatekauppojen ohi. Ja sulkemaan silmäni tavaroilta, joita en edes tarvitse. Oikeastaan se ei ole ollut edes kauhean hankalaa, joskus tosin olen lyönyt jarrut kiinni jonkin näyteikkunan edessä. Sitä on seurannut sisäinen puhe itselleni ja olen päässyt jatkamaan matkaa. Ja miten onnellinen sitä onkaan kouluruokailusta! Tosin en ole koskaan mitään kroisos-elämää viettänyt, siksi nuukailu ei ole mullistanut kauheasti elämääni. 

Vaikka opiskelut ovat vasta alkuvaiheessa, olen jo toki miettinyt ensi vuoden osaamisalan valintaa. Syksyn työssäoppimisjaksot ratkaisevat paljon. Toisinaan pelkään kohtaavani väkivaltaa tulevassa työssäni, mutta sitten järkeilen, ettei elämää voi pelätä. En voi ruveta pelkäämään kaikkia mahdollisia tulevia asiakkaitani. Sittenhän saisi pelätä koko ajan, puu voi vaikka kaatua päälle tai meteoriitti tippua päähän. Tai voisinhan jo alkaa pelkäämään, saanko töitä. Kaikki ajallaan, kiirehtimättä  tulevaisuuteen. Tänään on opiskelun aika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti