Keväällä 2011 aloin vihdoin saada normaalista elämästä kiinni. Jaksoin jo tehdä itse ruokani ja kotini ei ollut enää sikolätti. Voimani alkoivat palautua. Miesrintamalla kumisi tyhjyys. Olin jo toki menettänyt raiskauskalvoni, mutta mielenkiintoni miehiä kohtaan oli useimmiten miinusasteilla. Pakenin tunteitani ihastumalla saavuttamattomiin kohteisiin, se oli turvallista (naurua). Raiskaus vaikutti pitkään kehotietoisuuteeni tai paremminkin tiedostamattomuuteen kehoani kohtaan. Itse raiskaustilanteessahan en tuntenut kehollisesti mitään, mieli sulki minut suojellakseen kehotietoisuuden ulkopuolelle. Kehoni oli kuin puudutettu. Sitäkin enemmän taistelin raiskaustilanteessa henkisesti pystyäkseni pitämään itseni järjellisyyden rajan yläpuolella. Mieleni ei antanut minun luovuttaa, koska silloin koko minuuteni olisi lakannut olemasta.
Veitsikammoni oli kadonnut ja elämääni alkoi ilmestyä jo tasaisuutta ja rauhallisuutta. Kehoni alkoi toipua ja tietoisuuteni otti ohjat käsiinsä alitajunnan siirtyessä vähitellen omalle paikalleen. Kuljin pitkän matkan raiskauksen jälkeen alitajuntani ohjaksissa. Annoin sille siunaukseni ja luotin siihen. Alitajuntani ohjasi minua tekemään ratkaisuja, jotka olivat minulle räätälöityjä. Kaiken jälkeen, jokainen ratkaisu oli oikea. Mitään en tekisi toisin. Nykyään se on tärkein neuvonantajani. Sen ohjaamana olen nyt opiskelemassa lähihoitajaksi.
Selviytymisen matkalla vaikeimpia kohdattavia olivat omat tunteeni, jotka olivat raiskauksen jälkeen piilotettuina kehoni tunnelukkoihin. Niiden esiin kaivaminen oli pelottavaa. Pitkään raiskauksen jälkeen istuin kotona ja kuuntelin musiikkia. En jaksanut tehdä mitään. Voimani olivat vähissä, koska kaikki energiani kului aivoissa tapahtuvaan tapahtuneen käsittelyyn. Raiskaus oli ensimmäisinä päivinä mielessäni koko ajan. En pystynyt ajattelemaan paljoakaan muuta. Toisaalta pelkäsin yksinäisyyttä, mutta ymmärsin, että minun oli käsiteltävä kaikki tunteeni itseni kanssa. Ne tunteet olivat minun tunteitani, eivät kenenkään muun. Olin onnellisessa asemassa siinä, että pystyin pyytämään apua ystäviltäni tai työterveyshuollosta ja myöhemmin myös terapeutilta. Oli ensiarvoisen tärkeää tiedostaa ympärilläni oleva turvallinen tukiverkko. Vaikka minun olikin käsiteltävä tunteitani yksin kotonani omassa rauhassa, en ollut yksin tapahtuneen kanssa, vaan sain tarvittaessa apua.
Annoin itseni rypeä pohjalla, annoin itkun tulla. Annoin itseni valua mustiin pohjavesiin aaltojen alle. Annoin itseni kokea, miltä tuntuu, kun ei pystynyt kunnolla hengittämään paniikkikohtauksen ilmaantuessa. Annoin itseni tuntea, miltä tuntuu ryömiä maata pitkin näkemättä ainoatakaan valon pilkahdusta. Annoin itseni vajota synkkiin ajatuksiin. Annoin itselleni luvan surra. Minun oli hyväksyttävä tunteeni ja tilanteeni. Elin päivän tuskat kerrallaan, en jaksanut ajatella tulevaisuuden tuskia. Silloin olisin lyyhistynyt. Oli elettävä minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Enempää tuskaa elimistöni ei olisi kestänyt. Minä selvisin, koska uskalsin sukeltaa pimeyteen näkemään ja hyväksymään tunteeni. Ne eivät jääneet tuskaisiksi salaisuuksiksi kehoni muistiin tikittäväksi aikapommiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti