Hallitsematon ja epäterve suhde ruokaan

Nykyajan yltäkylläisyyden ja kauppojen metreittäin jatkuvien hyllyjen edessä tunsin usein epätoivoa valitsemisen vaikeudesta. Tuttu tunne varmaan useimmille. Mainosten sokaisemana ja median luoma kiiltokuvamaailma silmissäni oli helppo ohittaa kehoni hiljaiset viestit ja toiveet. Valinnan vaikeutta lisäsi työskentelyni ruokakaupassa. Kassalla näin kaikki uutuudet ja mielitekojen ristitulessa tunsin itseni voimattomaksi ja työpäivän jälkeen ostoskorini täyttyi huonoista ja epäterveellisistä tuotteista. Suklaiset herkut suorastaan huusivat olemassaoloaan ajatuksissani. Kauppojen markkinointitiimeissä käytetään paljon aikaa psykologiseen tuotesijoitteluun ja markkinointiviestintään tavoitteena vaikuttaa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen kaikkien aistien avustuksella. Mikä olisikaan houkuttelevampaa kuin ilmassa leijaileva tuoreen pullan ja kahvin tuoksu? Viimeistään kassojen läheisyydessä sijaitsevista suklaapatukkarivistöistä tuote päätyy usein kassahihnalle tiedostamattomasti automaattiohjauksella. 

Ruoasta tuli minulle suorastaan painajainen. Ruoasta, joka on tarkoitettu nautinnolliseksi ja iloiseksi asiaksi meidän ihmisten elämässä. Ruoasta, josta kehon pitäisi saada oikeaa laatua olevaa polttoainetta toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että yritin syömisen avulla korvata syvällä sisimmässäni uinuvia tyhjyyden ja yksinäisyydenkin tunteitani. Pakenin hallitsemattoman syömisen avustuksella myös tylsyyden tunteitani. Epäterve ruokasuhteeni alkoi salakavalasti raiskaukseni jälkeen lisääntyen vuosi vuodelta. Sinkkuna ollessani ei ollut ketään vahtimassa tekemisiäni joten minun ei tarvinnut hävetä hallitsematonta asennettani ruokaan. Kukaan ei ollut näkemässä, kun suklaalevy muuttui rasvakerrokseksi vyötärölleni. Hallitsemattomat ahmimiskohtaukset olivat tulleet osaksi elämääni. Ne eivät kuitenkaan olleet jokapäiväisiä. 

Miksi syömisestäni oli tullut hallitsematonta? Raiskauksen jälkeinen elämäni oli muutaman vuoden ajan erittäin tapahtumarikasta. Oli poliisikuulusteluja, oikeuteen valmistautumista, terapiakäyntejä, työterveyskäyntejä, haastatteluja ja  sopeutumista uuteen elämääni raiskauksen jälkeen. Keskityin turvallisuuden tunteen rakentamiseen ja annoin aikaa itseni toipumiseen. Työpäiväni raiskaukseni jälkeen vaativat myös erilaista keskittymistä. Itsensä parsiminen ehjäksi vaati oman energiansa. Voi, miten kaipasinkaan tavallista, harmaata arkea! Kun vihdoin arkeni normalisoitui, tylsistyin. Syöminen oli tullut korvaamaan tylsyyden tunteitani.