Raiskaajan kuulustelu osa 2

P: Kerroit edellisessä kuulustelussa, että et sitonut pukuhuoneessa tätä naista. Naisen kertoman mukaan sinä sidoit hänen kätensä selän taakse yhteen ja lisäksi sidoit hänen jalkansa, miten tätä kommentoit?
R: Tämä on valetta, en ole siellä naista sitonut. Se, että kädet olisi sidottu tiukasti yhteen, ei ole totta. Tässä minulla olleessa narussa oli silmukka, jonka sisälle nainen työnsi itse toisen kätensä, ja tämän jälkeen minä vetäisin narusta, jolloin silmukka kiristyi naisen ranteen ympärille. Tällöin nainen sanoi, että: ai, tämä sattuu. Tällöin nainen istui alastomana minun polvellani kädet vapaina.
P: Kerroit, että sidoit naisen toisen käden. Sidoitko toista kättä ollenkaan?
R: Nainen työnsi tähän silmukkaan alun pitäenkin molemmat kätensä. Eli nainen työnsi kätensä edestä päin, jolloin hänen kätensä olivat vartalon edessä. Kysyttäessä vastaan, että nainen meni pukeutumaan tämän jälkeen. Tämä naisten pukuhuone käsittää kaksi erillistä tilaa, jonka toisessa tilassa nainen pukeutui ja minä menin siihen toiselle puolelle tätä tilaa. Laitoin tuohon tilojen välisen oven taakse lattialle narun, jossa oli silmukka. Kun nainen oli pukeutunut, niin hän tuli tähän samaan huoneeseen, missä minä itse olin. Tällöin nainen astui silmukkaan, jolloin minä nykäisin narusta.
P: Miten nainen reagoi siihen, kun sinä nykäisit narusta?
R: Nainen huusi: aiotko tappaa minut.

P: Poliisi on saanut televalvontatiedot sinun käytössä olleista puhelimista. Niistä käy ilmi, että kun olet työpaikallasi, sinulle ei soita tuolloin kukaan. Kertomasi siitä, että nainen soitti sinulle, ei pidä paikkaansa. Miten tätä kommentoit?
R: Kyllä se nainen minulle soitti. Asia on niin, että suomalaiset osaa Suomessa tehdä niin, että nainen pystyy soittamaan niin, ettei siitä jää jälkeä eikä tieto tule poliisille. Minäkin osaisin toimia niin ehkä Liberiassa.

Raiskaajani oli suunnitellut tekoaan. Kyseisenä rikosiltana hän pyysi työkaveriaan tekemään loppuosan työvuorostaan koska hänellä "olisi jotain tekemistä" omien sanojensa mukaan. Alustavassa puhutuksessa raiskaajani väitti tunteneensa minut viisi kuukautta ja pitäneensä minua tyttöystävänään. Hän myös väitti poliisille meidän olleen yhdynnässä useamman kerran työpäivän jälkeen. Miehen kertomuksen mukaan minä olin työpäiväni jälkeen yleensä soittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan myymälän takahuoneeseen, jonne hänen mukaansa vein myös varastettuja tavaroita. Kyseisenä rikoksen tapahtumapäivänä hän kertoi minun vieneen hänelle mustat Reebokin kengät. Lisäksi hän oli kehunut poliisille minun pyytäneen häntä harrastamaan seksiä kanssani naisten pukuhuoneeseen. Puhutuksen lopuksi raiskaajani oli kysynyt poliisilta, että joutuuko hän olemaan montakin vuotta vankilassa tämän vuoksi.

Raiskaajan kuulustelu osa 1

Kuulusteluissa asianomistajan eli uhrin ja todistajien on ehdottomasti puhuttava totta. Epäilty saa kertoa mitä haluaa. Raiskaajani tarinat olivat varsin värikkäitä ja samalla epätoivoisia yrityksiä pelastaa oma nahkansa. Kuulusteluissa kertomus vaihtui aina uuteen hänen jäädessään kiinni valheistaan. Heti alussa kertomuksemme poikkesivat huomattavasti toisistaan. Saatuani pöytäkirjan itselleni poliisien suorittaman esitutkinnan valmistuttua luin ensimmäiseksi raiskaajani kuulustelukertomukset. Nauroin ja itkin, raiskaajani tarinat sisälsivät niin värikkäitä käänteitä, että tuntui pökerryttävältä. 

Seuraavassa otteita raiskaajani kuulusteluista. P = poliisi, R = raiskaaja
P: Mitä pukuhuoneessa tapahtui?
R: Kun minä tulin pukuhuoneeseen, nainen oli alasti. Minä menin takaisin ovelle ja sanoin: "anteeksi". Tämä nainen vastasi minulle, että "ei mitään". Tämän jälkeen nainen tuli minun polvelle naisen ollessa alasti. Tämän jälkeen nainen pyysi, että minä nuolisin hänen emätintään. Minä kieltäydyin sanomalla, että ei missään nimessä. Tämän jälkeen nainen otti tuolin minun vierestä ja laittoi sen samaan pukuhuoneeseen. Tämän jälkeen työnsin sormet takaisin naisen emättimeen naisen ollessa tuolilla istumassa täysin alasti. Tämän jälkeen pyysin naiselta, voisinko naida häntä. Nainen vastasi, että hänellä ei kondomia. Tämän jälkeen nainen tuli minun syliini ja halusi naida. Minä en pistänyt siitintä naisen sisään, koska minulla ei ollut kondomia. Tämän jälkeen nainen ryhtyi pukeutumaan ja laittoi vaatteet kokonaan päälleen. Tämän jälkeen nainen antoi avaimen minulle pyytämättäni. Kun nainen antoi avaimen minulle, niin nainen pyysi minua tarkistamaan, onko vartija Citymarketissa sisällä. Minä kieltäydyin, ja sanoin ei, koska Citymarketissa on niin monta kameraa, jotka kuvaavat aluetta. Sanoin naiselle, että en mene yksin vaan että jos nainen haluaa, niin mennään sinne Citymarkettiin yhdessä tarkistamaan, onko vartija sisällä.

P: Asianomistaja kertoi, että sinä olit sitonut hänen kädet yhteen selän taakse sekä sitonut hänen jalat yhteen, miten kommentoit?
R: Tämä on valetta. En ole sitonut naista mitenkään. 
P: Oliko sinulla mitään teräasetta, kun olit Citymarketissa?
R: Ei ollut.

P: Poliisilla on valvontakamerakuvaa, kun otat tämän veitsen selkäsi takaa omista vaatteista, miten tätä kommentoit?
R: Tämä ei ole totta, miten muka ottaisin takaa veitsen. Olin ensiksi naisen kanssa täällä pukuhuoneessa, jossa sain tämän veitsen naiselta. Tällöin nainen antoi saappaastaan veitsen minulle. Naisten pukuhuoneessa sain siis tämän veitsen itselleni. Täällä naisten pukuhuoneessa nainen antoi minulle oman puhelimensa, johon piti vaihtaa sim-kortti. Sim-kortti oli niin tiukassa, etten saanut sitä käsin irroitettua, ja yritin tällä naisen antamalla veitsellä irrottaa tätä sim-korttia puhelimesta. Kysyttäessä vastaan, että sainkin tämän irti tällä veitsellä. Tämän jälkeen laitoin sen veitsen siihen sivuun, mistä nainen otti sen sitten itselleen. Tämän jälkeen lähdimme sieltä pukuhuoneesta pois. Nainen halusi, että minä kävelen edellä sinne liikkeeseen, mutta itse en pitänyt ajatuksesta, että minun takanani tulee henkilö, jolla on veitsi hallussa.

Raiskaajien unelmamaa

Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus
                                                        - Platon -  


Katsoin mielenkiinnolla A-studion ohjelman perjantaina 4.12. Ohjelmassa keskusteltiin raiskaustuomioista. Iso peukku kansanedustaja Timo Heinosen aloitteelle saada raiskaustuomiot  ehdottomiksi. Jos Suomen kansa saisi äänestämällä vaikuttaa raiskaustuomioihin, ehdollinen raiskaustuomio taitaisi piankin olla häpeällistä historiaa. Mutta ei. Helsingin hovioikeuden tuomarin Timo Ojalan puheenvuoroista käsitin ettei muutosta tule, koska muutos koskettaisi myös muita väkivaltatuomioita. Olisi liian hankalaa muuttaa rangaistusasteikkoja. Jokainen seksuaali- ja väkivaltarikos on toki erilainen enkä koe tuomareiden työtä helpoksi. Seksuaalirikoksissa julkisuuteen annetaan lyhyitä tuomiolauselmia, jotka usein herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Lain kieli tuntuu loukkaavalta ja tökeröltä. Seksuaalirikoksissa salaamisella on hintansa. Toivoisin laajempia tuomiolauselmia, joissa toki suojeltaisiin uhria, mutta kerrottaisiin teoista laajemmin ja tarkoin sanavalinnoin uhreja loukkaamatta. Ja ehdottomasti pitäisi valita hienotunteisin ja paras kirjoittaja :) Julkisuuteen voisi myös kertoa millä tavoin tuomarit pystyvät vertailemaan raiskaustuomioita. Saavatko he laajempia tietoja mm. salatuista oikeudenkäynneistä vai mihin vertailu perustuu? Vai onko vertailupohjana pelkästään rangaistusasteikko? Välillä tuntuu tuomioiden vaihtelevan asuinpaikankin mukaan. Toteutuuko oikeudenmukaisuus?

Seksuaalirikosten rangaistusasteikon muutoksessa tärkein pointti on tehdä tuomioista ehdottomia. Tuomion ehdottomuudesta pitäisi tehdä sääntö eikä poikkeus rikoksissa, joissa on selkeät todisteet. Lasten hyväksikäyttötuomiot polkevat niin pohjamudissa, että hävettää ja suututtaa. Kuka suojelee lapsia, jollemme me aikuiset? Lapset tarvitsevat oikeutta eikä se nykyisin toteudu.

Ehdollinen raiskaustuomio on itselleni kirosana. Loukkaava, alistava, surullinen. Mitätöivä. Mikä merkitys ehdollisilla raiskaustuomioilla on uhreihin? Mitä ehdollinen raiskaustuomio viestii uhreille? Selkeästi sen, että raiskatut halutaan saada vaikenemaan. On varmasti paljon raiskattuja, jotka eivät halua tehdä rikosilmoitusta koska eivät halua vaikean pitkän oikeusprosessin jälkeen kuulla raiskaajansa saavan ehdollisen tuomion. Eli ei mitään. Suomessa raiskaajilla on suorastaan kissanpäivät. Raha on tärkeämpää kuin ihminen. 

Maallikko kahden juristin välissä on kuin kala kahden kissan välissä. - Benjamin Franklin -

Pohdintaa

Seksuaalisen väkivallan uhrit ovat riskiryhmässä jonka tyypillisimpiä oireita ovat masentuminen, itsetuhoinen käytös, erilaiset pelkotilat, arkuus ihmissuhteissa, seksuaaliset muutokset, luottamuksen menetys toisiin ihmisiin, alkoholismi tai muiden aineiden väärinkäyttö, oman elämän hallinnan menettäminen. Itsekkin kävin alkoholinhuuruisessa alamaailmassa "tutustumiskäynneillä". Känni vei minut toiseen todellisuuteen. Se oli pakenemista omasta tilanteestani. Jäin "jännittävän" elämän koukkuun. Mikään ei tuntunut miltään, kaipasin takaisin normaaliin "tylsään" arkeen. Toisaalta tarvitsin kokemukseni. Ne kuuluivat toipumisen tielleni, matkalleni kohti selviytymisen tienviittaa. Tarvitsin kokemukseni pääni selvittämiseen. 

Tärkeä tekijä toipumisessani oli myös ikäni. Minulla oli jo kokemusta elämästä ja seurustelusta. En luhistunut joidenkin arvostellessa minua. Varsinkaan kun arvosteluille ei löytynyt perusteita. Arvostelijoista kukaan ei ole kulkenut minun matkaani. Elämänkokemukseni antoi minulle itsevarmuutta ja rakastin/rakastan itseäni. Toisin on nuorilla raiskatuilla, lapsista puhumattakaan. Raiskaus tekee niin syvät viillot henkiseen kehitykseen, että haavat eivät umpeudu. Lyhyt elämänkokemus ei tue toipumista samalla tavoin kuin kokeneemmilla. Avun hakeminen on vaikeampaa, koska luottamus ihmisiin ja elämään on kadonnut raiskauksen myötä. Toiset nuoret eivät ehkä osaa auttaa vaan purkavat omat pelkotilansa ajattelemattomina kommentteina. Viha, joka kuuluisi kohdistaa raiskaajaan, purkautuukin raiskatun syyllistämisenä. Monet aikuisetkaan eivät osaa suhtautua raiskattuun, koska raiskaus on niin pelottava asia. Myönnän, että vaikeaa se on minullekin. Kun haluaisi auttaa, muttei tiedä mikä olisi paras toimintatapa. Jokainen meistä käsittelee asioita eri tavoin. Olen kiitollinen ja vieläkin ihmeissäni, että itse kohtasin ihan parhaat auttajat  ja terapeutin <3 Asiaan varmasti vaikuttaa, että väkimäärästä johtuen raiskauksetkin on yleisempiä Helsingissä. Itselleni oli tärkeää, ettei ollut turhaa hössöttämistä, vaan minua kuunneltiin ja jokaisessa kohtaamisessa oli läsnä rauhallisuus. Minun oli hyvä ja turvallinen olla. Onnistuin kyllä itse järkyttämään suorasukaisuudellani. Saamassani lähetteessä oli tehtävänä ottaa näytteet sukupuolitaudeista ja lähetteessä luki "työtapaturma" ja koska se minusta näytti paperilla oudolta, kerroin raiskauksesta. Tarkoitukseni ei ollut järkyttää. 

Viime päivinä on saanut lukea surullisia uutisia nuorten raiskauksista, joissa tekijöinä ovat turvapaikanhakijat. Surullista luettavaa on "suvakkien" ja "rasistien" taistelu omasta oikeassa olemisestaan. Normaali keskustelu ei ole kummallekaan mahdollista. Molemmat ääripäät unohtavat raiskatut, tässä tapauksessa vielä nuoret tytöt. Suvakit jaksavat joka kerta paasata kotimaisista ilmoittamattomista raiskauksista ja kieltävät maahanmuuton mukanaan tuomat ongelmat kokonaan, ulkomaalaisraiskaukset ovat vain yksittäistapauksia.  Toinen ääripää tuomitsee kaikki ulkomaalaiset ja heidän vihansa purkautuu kaikkia vahingoittavina ajatuksina, jopa tekoina. Kuka puolustaisi uhreja? Tuntuu unohtuneen myös ulkomaalaisten naisten kokema väkivalta miestensä toimesta. Jotkut jaksavat kysellä, että miksi vasta nyt päättäjät kiinnostuvat??? Minusta on LOISTAVAA, että päättäjät ovat heränneet!!! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

Kiitos blogini lukijoille

Tänään on tasan vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen blogini. Muistan vieläkin sen pelokkaan mutta autuaan tunteen kun tekstini lähti bittiavaruuteen. Sen ihanan vapauttavan kutkuttavan tunteen kun epämukavuusalueesta huolimatta päätin ottaa riskin. Olin päättänyt seurata omaa polkuani. Olin haaveillut kantaa ottavasta kirjoittamisesta jo pitkään. Pelottavinta on seisoa mielipiteidensä takana kasvoillaan. Pohdin asioita monelta kantilta ja monien näkökulmasta muodostaen niistä ajatelmani.  Tämä blogin kirjoittaminen tuntuu välillä siltä kuin olisi alasti kaikkien edessä. Tämä on myös äärettömän kiehtovaa. Vuoden aikana olen tutustunut itseeni yhä paremmin ja matka jatkuu. Olen miettinyt ihmisyyden kirousta: mistä pahuus sikiää. Jokaisen ihmisen sisällä asuu myös pahuus, joillakin se purkautuu hyvyyttä useammin.

Pelkäsin, ettei kukaan lukisi tekstejäni. No sitten kirjoittaminen ei olisi minun juttuni, ajattelin. 230367 katselukertaa. KIITOS KIITOS KIITOS <3 Kiinnostusta aihetta kohtaan ainakin on, olen siitä iloinen. Liian laimea sana. Tuskin pysyn nahoissani. Blogini ansiosta olen saanut olla osallisena mielenkiintoisissa projekteissa, olen kohdannut upeita ihmisiä. Olen tavannut ammattitaitoisia toimittajia. Seiskan toimittajia vähän etukäteen jännitin, mutta he kirjoittivat ihan parhaat jutut :) Jännittävintä ehdottomasti oli suora tv-lähetys. Huikea ajankohtaisen kakkosen teemailta viime huhtikuussa. Onneksi sain olla mukana. Pääsin myös lähietäisyydeltä seuraamaan nuorille suunniteltujen opetusvideoiden valmistelua Right to Choose- hankkeessa. Olen saanut myös yhteydenottoja, jotka ovat jääneet mietityttämään. Kunpa pystyisi rohkaisemaan raiskattuja olemaan syyllistämättä itseään!!! Näinä turvattomina aikoina on entistä tärkeämpää pitää toisistamme huolta <3

Häpeämättömyyteni pohdintaa

         On kaksi tapaa tulla ulos kuorestaan: särkeä kuori tai itsensä.   - Jarmo Somppi -


Olen usein miettinyt, miksen tuntenut häpeää jouduttuani raiskatuksi. Käsittelimme aihetta myös terapiassa. En osaa vieläkään viiden vuoden jälkeen antaa tyhjentävää vastausta. Tärkein huomio kohdistuu asenteeseeni elämästä. Elämässä tapahtuu kauheita asioita, niin kuin myös hyviäkin. En voinut vaikuttaa siihen, että jouduin raiskatuksi. Mutta pystyin vaikuttamaan siihen, millaista elämää sen jälkeen tulisin elämään. En pohtinut paljoakaan sitä, miksi juuri minulle tapahtui näin. Se olisi ollut ajan haaskaamista. Minulla oli paljon tärkeämpää pohdittavaa: miten voisin auttaa itseäni toipumaan. Raiskausta suurempi käännekohta elämässäni oli se, että jäin henkiin. Olin saanut kolmannen mahdollisuuteni jatkaa elämää. Ensimmäinen elämäni meinasi päättyä jo vauvana ja sain hätäkasteen.

Minun ei ollut vaikea puhua aroistakaan asioista poliiseille ja lääkäreille. Arvostin heidän ammattitaitoaan. Olisin tehnyt hallaa itselleni vaikenemalla. Joskus minusta tuntuu, ettei oikein ymmärretä, että kaikissa ammateissa univormun alla on tunteva ihminen. Myös presidentin :) Ei varmasti ole kovin helppoa poliiseille tai lääkäreillekään kohdata raiskattua. Tunteet on toki "jäädytettävä", että pystyy toimimaan. Ihan niin kuin ensihoitajatkin onnettomuuspaikoilla. Olin myöskin tarpeeksi itsekäs ottamaan apua vastaan. Niin monet häpeävät pyytää apua. Turhaan. On toki tilanteita, ettei ole saanut apua. Siitä huolimatta uskon monen itsemurhan tai muun vastaavan tragedian jäävän tekemättä, jos avun tarvitsija vain uskaltaisi puhua. Ne ovat tekoja, joiden tekemistä harkitaan pidempään. 

Rajoitamme elämäämme valtavasti pohtimalla, mitä mieltä muut ovat meistä. Uskon monen raiskatun ajattelevan, ettei kukaan voi ymmärtää häntä. Kylmä totuus on, ettei kukaan voi täysin ymmärtää toista ihmistä. Minäkään en voi tietää, miltä tuntuu toisesta raiskatusta. Voin tietää vain sen miltä minusta itsestäni tuntui kun minut raiskattiin. Tulkitsemme asioita omien näkemystemme mukaan ja niinpä näkemyksiä on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin. Reagoimme eri tavalla. Voimme toki asettua toisen asemaan ja toisen raiskatun on helpompi kuvitella tilanteen kauheus koettuaan itse raiskauksen. Itse esimerkiksi koin, että jotkut miehet osasivat jopa asettua paremmin asemaani kuin jotkut naiset. Raiskattu voi odottaa saavansa kaikenlaista kohtelua niin kuin elämässä yleensäkin missä asiassa tahansa. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että useimmat ihmiset ymmärtävät miten kamala asia raiskaus on. Aina on olemassa niitä, jotka eivät ymmärrä. Se on heidän häpeänsä. Itse asiakaspalvelussa työskennelleenä olen joutunut kohtaamaan monenlaisia tilanteita. Tiedän, että on olemassa ilkeitäkin ihmisiä, joiden tarkoituksena on vain halventaa ja mitätöidä sinut. Silloin itku ei ole ollut kaukana. Onneksi ne tilanteet ovat harvassa. Nykyisin ajattelen sellaisten ihmisten olevan sairaita ja mietin miten vaikeaa heidän on elää luonteensa kanssa. Kohtelen ihmisiä niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Jollei se riitä, se on heidän ongelmansa.

En keksi yhtäkään syytä - vielä viiden vuoden jälkeenkään - MIKSI minun olisi pitänyt hävetä? Ja MITÄ minun olisi raiskaustilanteessa pitänyt hävetä?

         
     

Irti häpeästä

Seksuaalisuus on aiheista tabuin ja samalla kiinnostavin. Seksuaalisuus myy lehtien sivuilla ja mainokset ovat täynnä eroottisia yksityiskohtia. "Meikkaan ja pukeudun vain itseäni varten" on naisten suurimpia valkoisia valheita. Jos olisimme yksin autiolla saarella, meikkaamisella ei olisi merkitystä. Monet meistä kieltävät oman seksuaalisuutensa. Ja mikä muu asia herättäisikään enempää mielenkiintoa ja ristiriitaisuutta kuin juuri seksuaalisuus? Jokaisessa ihmisten välisessä kohtaamisessa on omat soidintanssinsa. Mielestäni jopa ystävyyssuhteissa seksuaalisuudella on osansa. Korostan, että tässä tarkoitan seksuaalisuudella sitä, miten ihminen "kantaa" itsensä, miten sinut ihminen on itsensä kanssa. Karismaattinen ihminen on mielestäni usein seksikäs. Ystävyyssuhteissa seksuaalisuus ilmenee samalla aaltopituudella olemisena ja siten keskinäisenä vetovoimana yhdistäen ystävykset. Voidaan puhua samanlaisista kemioista. Seksuaalisuus on läsnä kaikkialla, jokaisessa hetkessä. Ilman sitä ei olisi elämää.

Siellä missä on seksuaalisuus, on läsnä myös häpeä. Häpeä ohjaa meitä käyttäytymään "normaalisti". Häpeämme usein joitakin ominaisuuksiamme, ulkonäköämme, melkein mitä tahansa. Verratessamme itseämme muihin ihmisiin, tunnemme häpeää omasta arvottomuudestamme tai harmaana varpusena olosta. Jokainen meistä haluaa tuntea kuuluvansa joukkoon ja haluaa muiden arvostusta ja huomiota. Haluamme tulla nähdyiksi. Seksuaalisuuteen liittyneenä "hyvä" häpeä toimii ohjenuorana, ettemme yleensä esimerkiksi riisu vaatteitamme tai harrasta seksiä julkisesti. 

Häpeässä on myös raadollisempi puolensa. Seksuaalirikosten uhrit häpeävät teon kohteeksi joutumista ja syyllistävät itseään siitä. Salatut okeudenkäynnit ovat kaksiteräinen miekka: ne kyllä suojaavat uhria mutta samalla niiden ympärillä huokuu häpeän varjo. Useat uhrit uskovat ansainneensa häpeänsä. Häpeä saa usein suuremman tilan kuin se ansaitsisi minuudessamme. Mielikuvitus on huono häpeän kaveri, koska sen ansiosta häpeämme paisuu kohtuuttomuuksiin. Häpeämme kuoliaaksi asti kuvitellessamme muiden pilkkaavan meitä. Häpeä on hyvä renki mutta huono isäntä.

Häpeävä voi ainoastaan itse nostaa itsensä häpeästään. Kukaan toinen ei voi sitä tehdä, sillä häpeä on ihmisen sisäinen tunne. Häpeän tunne kaipaa tulla kuulluksi ja tunnustetuksi itselleen. Sitä ei kannata piilottaa lukkojen taakse, sillä se elää loisena sisälläsi niin kauan kunnes huomioit sen. Kysy itseltäsi miltä häpeä näyttää ja miksi se asuu sydämessäsi? Pystytkö varmasti lukemaan muiden ajatuksia, oletko varma heidän pilkastaan? Äläkä ota vertailukohteeksi netin keskustelupalstoja! Usein kuvittelemme häpeän tulevan enemmän ulkoapäin kuin sisältämme. Jos ihminen ei itse arvosta ja kunnioita itseään, on turha olettaa muidenkaan niin tekevän. Mitä enemmän janoaa muiden hyväksyntää, sitä kauemmas he pakenevat. Olisiko masentuneisuutta tai itsemurhia ilman häpeää? Häpeä pohjautuu jokaisen yksilön omaan   käsitykseen yhteiskunnasta ja moraalista. 

Miksi seksuaalirikoksen uhri häpeää? Ainoastaan raiskaajan pitäisi hävetä. Syytä häpeäkulttiin on kulttuurissamme ja sulkeutuneisuudessamme. Puhumattomuuden kulttuurissamme kaikki lakaistaan maton alle. Itse en ole koskaan hävennyt raiskatuksi joutumista. Miksi olisin? Tiedän kyllä häpeän tunteen ja olenkin monen monta kertaa saanut hävetä itseäni ja välillä olen ollut punaisempi kuin tomaatti. Järkeni ei aina ehdi mukaan valon nopeudella kiitäviin ajatuksiini ja sammakot lentelevät suusta :D Ja tiedän erittäin hyvin tunteen jolloin haluaisin vain kadota maan alle. Mutta raiskausta en ole koskaan hävennyt. Jouduin rikoksen uhriksi ja vastuu on tekijällä. Tein kaikkeni, että tekijä myös saisi hävetä tekoaan. Julkinen oikeudenkäynti nopeutti toipumistani. Voisinpa välittää uhreille sen voimaannuttavan tunteen, jonka sain niistä lukuisista kannustuksista, joita sain ihmisiltä <3 Ja Rikulla ja Anjalla on aina paikka sydämessäni <3 Upeat poliisit, jotka auttoivat minua toipumaan ja olivat varsinaisia Sherlock Holmeseja :D Voisinpa kannustaa muita raiskauksen uhreja avoimeen oikeudenkäyntiin. Tai vähintäänkin hakemaan apua ja puhumaan asioista. Ja kunpa saisin taottua mieleenne, että AINOA SYYLLINEN ON RAISKAAJA.

Painajaisunia

Olen kiitollinen, että työnantajani luotti minun pystyvän selviytymään haasteesta kohdata ihmisiä ja antoi minulle kaiken tukensa. Minulla ei koskaan käynyt mielessäkään vaihtaa työpaikkaa kokemani vuoksi. Kaipasin arkista rutiinia ja säännönmukaisuutta sekaisin olevaan elämääni ja sitä minulle antoi tuttu työyhteisö ja asiakaskunta. Uudessa työpaikassa en olisi pystynyt puhumaan asioista enkä käsittelemään tapahtunutta työkavereiden kanssa. Uskon myös työkavereilleni olleen helpompaa käsitellä tapausta kanssani. He näkivät ja kokivat myös matkan kohti selviytymistä. Tarvitsimme toisiamme toipuaksemme <3

Toisena työpäivänä minulla oli edessä kassavuoro. Psykologi oli varoittanut etukäteen, että minulle saattaisi tulla paniikkikohtaus jos kokisin jonot ahdistavina ja jos tuntisin etten pääsisi ihmispaljoutta pakoon. Vuoroni sisälsikin tiukkoja tilanteita. Silmäni havaitsivat keittiöveitsipaketin jo ennen kuin tuote oli lähelläkään minua kassahihnalla. Pelko sai alitajuntani toimimaan: toistelin aivoilleni "turvamantraa" rauhoitu, rauhoitu... En paennut, selvisin.

Haastavat tilanteet eivät loppuneet. Kassalleni tuli tummaihoinen mies joka muistutti pituudeltaan ja olemukseltaan raiskaajaani. Kylmät silmät. Palauduin raiskaustilanteeseeni. Halusin olla mahdollisimman näkymätön ja neutraali, etten jäisi miehen mieleen. Dissosioin eli etäännytin itseni taustatarkkailijan rooliin. Olin kuin tunteeton robotti. Jos en olisi tiennyt raiskaajani olevan vangittu, olisin käyttäytynyt eri tavalla. Vihani olisi löytänyt väärän kohteen. Nyt pystyin pitämään vihani sisälläni. 

Työvuorosta selvittyäni kotonani odotti tyhjyys ja yksinäisyys. Neljä seinää. Oli tullut aika viettää ensimmäinen yö yksin tapahtuneen jälkeen. Ystäväni Jaana oli tähän asti nukkunut vierelläni. Pelkäsin yön ahdistavaa pimeyttä. Pelkäsin laittaa silmäni kiinni vain kohdatakseni oman tuskaisen sisimpäni. Silmäluomeni sisäpuolet toimivat jännityselokuvan ruutuna. Yökään ei ollut minulle eikä aivoilleni kaivattu lepohetki, vaan tuskaista sängyssä pyörimistä painajaisunineen. Todellisempia kuin mikään fiktiivinen jännityselokuva tv-ruudussa. Heräämistä pelkotiloihin ja makuuhuoneen ikkunasta loistavan katulampun valon luomien varjojen pelkäämistä. Heräämistä hikoilun kostuttaman tyynyn ja peiton nihkeän kylmään kosketukseen ihollani. Heräämistä sydämen pamppailuun, säpsähtämisiin, voimakkaisiin todellisilta tuntuviin vaarassa olemisen paniikkitiloihin. Päivän valveillaolon painajainen jatkui unissa. En uskaltanut nukkua selälläni koska pelkäsin flashbackejä, mieleen tunkeutuvia muistikuvia raiskaustilanteesta. Yksinäisyys ympäröi minut teräksestä tehdyllä panssarillaan ja minä pieni, pelokas tyttö olin sen sisällä keittiöveitsen kanssa.

Right to Choose

Sinulla on oikeus omaan seksuaalisuuteesi. Oikeus valita kenen kanssa haluat seksiä. Oikeus olla haluamatta. Sinun ei tarvitse kestää seksuaalista häirintää eikä painostusta. Sinulla on oikeus pukeutua minihameeseen. Oikeus olla seksikäs ilman hyväksikäyttöä.

Emme elä kiiltokuvamaailmassa. Iso paha susi vaanii sinua lähempänä kuin arvaatkaan. Silmät kiiluen, kieli pitkänä kuola valuen, valmiina iskemään hampaansa sinuun. Sinisilmäisenä olet sille helppo saalis. Se kertoo sinulle asioita ja kohteliaisuuksia, joita korvasi haluavat kuulla. Susi tunnistaa luonteesi heikoimmat kohdat ja iskee niihin älykkäällä taktikoinnillaan. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Liian hyvää ollakseen totta. Siirappisuuden pitäisi saada hälytyskellosi soimaan. Susi luo ympärillesi turvallisuuden tunteen, jollaista et ole ennen kokenut. Susi on kärsivällinen, se odottaa kunnes alat luottaa siihen. Se ei luovuta, olet sen reviirillä. Se kokee oikeudekseen saada sinut. Susi ei useinkaan ole luokan pahis. Et voi tunnistaa sitä päällepäin. Se on usein pukeutunut lampaan vaatteisiin. Susi voi olla kuka tahansa.

Seksuaalisuus on kielletty? Kaikki pojat/miehet ovat sikoja? Pitäisikö mennä nunnaluostariin? Pelkkiä vaaroja, miten ihmeessä ennen on uskallettu tavata toisiaan? Lapsetkin pitää tehdä keinohedelmöityksellä? Rakkaus on kielletty? Seksi on kielletty? ELÄMINEN ON KIELLETTY??? Nuoruus kielletty? Seurustelu kielletty? Naiseus kielletty, ei minihameita, ei meikkiä, ei korkkareita..Pitäisikö pukeutua muovisäkkiin, niin kukaan ei ahdistelisi? Ruveta rumaksi? Et olisi siltikään suojassa seksuaaliselta häirinnältä.

Nauti elämästä ja nuoruudestasi! On kuitenkin viisasta tunnistaa vaaroja ja olla uskomatta kaikkea sinisilmäisesti. Aina on ollut, on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen eri tavoilla. Yhtälailla on sinisilmäisiä aikuisia, jotka uskovat voittaneensa mitä tahansa kun joku siitä sähköpostitse ilmoittaa :) Kun tapaat uuden kiinnostavan ihmisen, kerro ystäville missä tämän tapaat. Ja ensimmäiseksi ei kannata rynnätä ventovieraiden kotiin. Kännykkä on hyvä varmuusväline, aikuisillekin. Netti yhdistää ihmisiä mutta kaikki eivät ole sitä mitä valokuva kertoo. Jos kohtaat jotain hämärää, uskalla ilmoittaa siitä. Ja paras sulkea silmänsä ilkeiltä nettikommenteilta. Älä lue paskaa jos sinulle tulee siitä paha olo. Rakasta itseäsi ja ota se tila, joka sinulle kuuluu <3

Right to Choose -hankkeen tarkoituksena on lisätä tietoa siitä, mitä on seksuaalinen häirintä, millainen toiminta ylittää rikoksen rajan ja kuinka tulee toimia, jos sellaista kohtaa. Tutustu hankkeen sivuihin:
http://righttochoose.fi/

Right to Choose -lyhytleffat löydät linkistä: https://www.youtube.com/channel/UC4cfkKEpajmfEVTRBbCThsw

 Tässä muutama otos kuvauksista

Ensimmäinen työpäiväni

Työkaverini tuli kanssani pukuhuoneeseen, jossa minut oli raiskattu. Kävin tilanteen mielessäni läpi ja hetken katselin paikkoja. Vakuuttelin itselleni olevani turvassa. En olisi kuitenkaan pystynyt jäämään hetkeksikään yksin pukuhuoneeseen. Vielä. Työvaatteiden päälle pukemisen myötä puin päälleni myös asiakaspalvelijan roolin. En ollut koskaan aiemmin piiloutunut työroolini taakse niin vahvasti, mutta nyt se oli tarpeen. Työvuoroni olisi lyhyt, vajaat neljä tuntia. Saisin poistua milloin tahansa jos ahdistus kävisi liian suureksi enkä pystyisi kohtaamaan asiakkaita. Luotin alitajuntaani. Uskoin sen kykyyn ratkaista, mikä olisi parasta minulle tässä tilanteessa. Olin tarpeeksi itsekäs selviytyäkseni.

Työkaverini saattoi minut työpisteelleni asiakaspalveluun. Olin vetänyt ylleni roolin, suojakuoren, jonka suojissa hymyilin vaikka sydämeni itki. Kasvoillani oli vahva naamio ja ajattelin asiakaspalvelijana olevani eri henkilö kuin naamion takana oleva herkkä ja haavoittunut pieni tyttö, joka oli raiskattu. Naamio suojasi minua ja hymyni tuntui välillä pakotetun teennäiseltä. Koin tekeväni elämäni näyttelijäsuoritusta. Roolini pakottaessa minut hymyilemään oli ihmeellistä huomata, että jokin osa siitä positiivisuudesta tarttui myös sisimpääni hennon kevyellä kosketuksella. Huomasin saavani myös hetken lepoa pakenemalla omasta itsestäni myyjän rooliin. Sain voimaa tuttujen asiakkaiden kohtaamisista ja tiesin melko nopeasti tehneeni oikean ratkaisun palatessani nopeasti töihin.

Infopisteessä kanssani työskenneelle työkaverilleni en kyennyt kertomaan tapahtuneesta. Pelkäsin purskahtavani itkuun, enkä halunnut kaivaa verta nenästäni. Olin parin edellisen päivän aikana jauhanut raiskaustapausta ihan tarpeeksi ja täksi illaksi halusin laittaa kaiken lukittuun rasiaan, jonka avain oli vain minulla. Eniten pelkäsin hillittömän rajua itkukohtausta, loputonta kyynelmeren tulvaa, täydellistä luhistumista. Miten olisin selittänyt sen asiakkaille? Toinen peloistani liittyi sisälläni muurattuna olevaan tunnemöykkyyn: jos saisin aggressiivisen raivokohtauksen, jota en olisi pystynyt hillitsemään. Jos jokin asia olisi herättänyt alitajuntani Ruususen unestaan ja olisinkin käynyt jonkun kimppuun ajatellen häntä raiskaajaksi. Huolimatta siitä, että raiskaajani oli vangittu. Olin kuin tikittävä aikapommi ja minua pelotti millä tavalla ja milloin traumaattinen kokemukseni alkaisi purkautua.

Ensimmäinen työpäiväni sujui niin hyvin kuin mahdollista olosuhteisiin nähden. Olin säikky, mutten joutunut paniikkiin. Olin saanut elämänlangastani kiinni ja uskaltanut palata rikospaikalle. Olin pitkän taipaleeni alkupäässä horjuvin askelin kävelemässä kohti kadotettua sisintäni. Edessäni oli elämäni suurin henkinen haaste koota itseni sirpale sirpaleelta isosta säröille menneestä lasienkelistä, jota mikään pikaliima ei pystynyt pitämään kasassa. Eheytymiseni piti lähteä sisältäpäin. Minulla oli vahva tunne selviämisestäni. Tiesin sen sydämessäni.

Rakkaille työkavereilleni

Työpaikallamme järjestettiin kriisipalavereja henkilökunnalle. Työkaverini saivat myös mahdollisuuden puhua kahden kesken psykologin kanssa. Tapahtunut herätti paljon kysymyksiä ja pelkotiloja heissä. Olimme tiivis työyhteisö jossa jokaisella oli oma tärkeä paikkansa ja osansa tiimissämme. Tapahtunut oli niin ennakoimaton ja yllättävä ja raakuudessaan käsittämiskyvyn saavuttamattomissa. Traumaattinen rikos loi leimansa myös heihin sijaiskärsijöinä.

Uskon jokaisen naispuolisen työkaverini ajatelleen miten olisi käynyt, jos olisikin itse ollut rikoksen uhrina minun sijastani. Tapahtunut herätti varmasti suurta vihaa raiskaajaa kohtaan ja järkyttyneisyys söi myös heidän voimavarojaan. Suurena haasteena työpaikallamme oli pitää pyörät pyörimässä, koska kauppaa ei voinut sulkea. Suurena haasteena johdollemme on varmasti ollut minun suojelemiseni, ettei raiskaus paljastuisi kaupan asiakkaillemme. Vaikka myöhemmin tulinkin julkisuuteen asian kanssa, alussa tarvitsin aikaa toipua ja miettiä asioita rauhassa. En olisi jaksanut vastailla asiakkaiden kysymyksiin. Haastavaa on ollut meille jokaiselle työntekijälle pystyä olemaan asiakaspalvelutilanteissa naama peruslukemilla vaikka työpaikallamme oli sattunut järkyttäviä asioita. Kaiken oli jatkuttava niin kuin ennenkin.

Työkavereilleni miettimisen aihetta antoi varmasti miten suhtautua minuun. Miten ottaa kontaktia, miten osoittaa myötätuntoa ja miten käyttäytyä seurassani. Uskoisin työkavereideni halunneen kysyä minulta tapahtuneen yksityiskohdistakin, mutta he varmasti pelkäsivät aloittaa keskustelua satuttamatta minua. Mietin itsekin mistä alottaisin purkamaan tapahtunutta. Omalaatuista ajatusmaailmaani kuvastaa hyvin sanonta: tuskan pelko on pahempi kuin itse tuska. Minusta esimerkiksi tuntuu pahemmalta nähdä haava toisen ihmisen kehossa kuin omassani. Kun ei tiedä miltä toisen kipu tuntuu ja miten toinen kokee asian. Miettii, miten pystyisi toista rohkaisemaan oikealla tavalla. Työkavereideni pelot saattoivat olla jopa suurempia kuin omat pelkoni. Minä itse tiesin melko varmasti selviäväni. Tuntui, että alusta asti osasin ratkaista ongelmiani itselleni parhaalla mahdollisella tavalla. Pelkojanikin aloin ottaa hallintaani melko nopeasti tapahtuneesta. Pelkojen konkreettinen kohtaaminen on ainut keino päästä pelkojensa isännäksi.

Täysi kymppi poliisin nopealle toiminnalle :) Suurimman pelkoni kohde istui vangittuna. En voi kuvitellakaan miten eri tavalla toipumiseni olisi edistynyt, jos raiskaaja olisi ehtinyt varaamalleen lennolle. Koin paluuni työpaikalleni turvalliseksi. Poliisilta ilmestyi mediatiedote raiskauksesta. Työkavereilleni rikoksen raakuus tuli sokkina. Lääkäristä tullessani muistan istuneeni juna-asemalla ja viereisen pariskunnan kauhistelleen tapahtunutta.

Pelonsekaisin tuntein lähdin töihin. En tiennyt, miten työstäni selviäisin, mutta minulla oli vahva tahto. Halusin selviytyä. Ja taisin olla vähän rohkeakin. Toisaalta olin myös kiitollinen saadessani mennä jälleen töihin. Oli ollut hilkulla, ettei se olisi koskaan enää ollut mahdollista. Olin elossa ja saisin nähdä rakkaat työkaverini. Heitä kohti oli turvallista suunnistaa.

Pelkojeni käsittelyä

Jos ratsastaja ei nouse takaisin hevosen selkään heti pudottuaan, hän ei rohkene nousta enää koskaan.
                                         - Paulo Coelho, Valon Soturin käsikirja -


Tiistaina 26.10.2010 kävin työpaikkamme erikoislääkärillä ja hänen kanssaan keskustelimme halustani palata töihin mahdollisimman pian. Halusin saada kiinni normaaleista rutiineista ja töihin meno olisi minulle pakollinen ja tärkeä syy herätä aamuisin. Minulla oli suuri vaara luisua sivuraiteille ja pelkäsin tyhjyyden ja välinpitämättömyyden varastavan elämäni alkoholilla kuorrutettuna. Minulla oli suuri pelko, että pakenisin patoutuneita tunteitani lohtupulloon ja hukkuisin käsittelemättömiin tunteisiini. Halusin paeta itseäni. Halusin muiden katsovan minun perääni koska en ollut varma osaisinko tehdä itseni kannalta järkeviä valintoja. Työyhteisö oli ikään kuin minun perheeni, joka pitäisi minusta huolta. Työkaverini huomaisivat jos luisuisin sivuraiteille ja ohjaisivat minut tarvittaessa hoitoon. Siksi työhön paluu olisi myös turvallinen vaihtoehto. Se olisi myös suuri haaste psyykelleni. 

Minun oli kohdattava pelkotilani konkreettisesti silmästä silmään eikä vain pelokkaiden ajatusteni avulla. Pelkotiloja oli juurtumassa luuytimiini enkä minä halunnut niiden muuttuvan osaksi solukarttaani. Sisäinen viisas intuitioni ratkaisi asian puolestani: pikaisesta töihinpaluusta tuli minulle sisäinen pakko. Välillä pelkäsin ettei psyykeni kestäisi, mutta myös luotin psyykeeni ja sisäiseen ääneeni ja annoin niille täyden vallan ohjata itseäni. Minulla oli ikään kuin keskusteluyhteys sisimpäni ja tiedostamattoman alitajuntani kanssa ja kuuntelin niiden mielipiteitä. Olin kuin kahtia jakautunut: minulla oli tietoinen minäni ja lisäksi ns. sydämeni omine vaistoineen ja kompasseineen. Luotin sisimpäni suuntavaistoon täysillä. Luotin sen ohjaavan minut taitavana luotsina karikkoisen, myrskyisen ja vaarallisen taipaleen halki turvallisesti kohti satamaa. Olemassaoloni ja ajatukseni sekä arkiset tekemäni valinnat olivat osittain tietoisia mutta suurimmaksi osaksi tunsin olevani tiedostamattoman alitajuntani varassa. Töihinpaluu oli ensimmäinen askeleeni ottaakseni kiinni kuilua tiedostetun ja tiedostamattoman minäni välillä. Tavoitteenani oli saada oma tietoinen minäni paremmin hallintaani. Mutta psyykelläni oli oma selviytymiskarttansa ja minun piti antaa sille ennen kaikkea aikaa. Se työskenteli koko ajan ääririrajoilla hetkeäkään lepäämättä ja parasta miten voisin tukea psyykettäni parhaiten, oli antaa sille täydet valtuudet ja luottaa sen tekevän parhaansa. 

Keskusteltuani erikoislääkärimme kanssa sain luvan mennä kokeilemaan siipiäni iltavuoroon samaisena tiistai-iltana, vain kolmantena päivänä tapahtuneesta. Iltavuoron valitsin itse, koska kaikki tapahtui iltavuoron jälkeen. Halusin haukata kerralla mahdollisimman suuren palan pelkotiloistani. Halusin päästä pelkojeni isännäksi. Pelkäsin romahtavani asiakaspalvelutilanteessa. Pelkäsin kohdata työkavereideni tuskaa ja mietin millä tavoin kertoisin tapahtuneesta. Halusin kertoa heille selviäväni. Samalla pelkäsin tapahtuneen purkautuvan minun outona mustana huumorinani. Jälkeenpäin ystäväni kertoi minun heittäneenkin varsin kyseenalaista läppää. Huumori on itselleni terapiaa vaikeissa tilanteissa. Voisinpa joskus pitää suuni kiinni. 

Ehkä eniten pelotti paluu pukuhuoneeseen, jossa raiskaukset tapahtuivat. Saisinko paniikkikohtauksen? Kestäisinkö? En halunnut vaihtaa pukuhuonetta koska se olisi ollut vain pelkojeni pakenemista. Olin valmis ottamaan riskejä ja lähtemään matkalle itseeni ja luurankoihini. Olin aina kulkenut omia polkujani ja ennenkin hypännyt tuntemattomaan. Niin päätin tehdä nytkin.

Psykologilla

Maanantaina 25.10.2010 koitti hetki jolloin jouduin olemaan yksin omassa levottomassa seurassani. Ystäväni Jaana lähti töihin. Pelkäsin yksinäisyyttä ja eniten siinä pelkäsin etten pystyisi itse hallitsemaan itseäni. Entä jos sekoaisin ja tekisin itselleni jotain peruuttamatonta? Voisinko tulla hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja arpeutuisivatko syvät veriset auki olevat haavani joskus? Pystyisinkö vielä nauttimaan seksuaalisuudestani? Sainko hiv-viruksen raiskaajaltani? Oli vain kysymyksiä, ei vastauksia. Kestämättömän kuluttavaa epätietoisuutta.

Maanantaina minulla oli myös ensimmäinen käyntini työpaikkamme psykologilla. Lähteminen ihmisten ilmoille tuntui raskaalta mutta myös helpottavalta. Minun oli pakko koota itseni. Minun oli laitettava jalkani kävelemään, vaikka kävely tuntuikin raskaalta. Minun oli pakotettava turtunut kehoni yhteistyöhön mieleni kanssa. Toimin paljolti alitajuntani ohjaamana koska en vielä pystynyt käsittelemään asioita tietoisesti. Luotin alitajuntani tietävän mikä olisi parasta itselleni siinä tilanteessa. Ajatukseni sukkuloivat aivokopassani sellaisella vauhdilla etten itse pysynyt perässä ja ne tekivät minut väsyneeksi ja voimattomaksi. 

En muista psykologilla käynnistä kovin paljoa mutta käsittelimme kuolemanpelkoani ja psykologi varmaankin analysoi trauman jälkeisiä oireitani. Psykologi kertoi voimattomuuden ja avuttomuuden tunteiden olevan tyypillisiä trauman kokemisen jälkeen. Olin ollut äärimmäisen rankassa psyyken äärirajoja koettelevassa  tilanteessa. Välillä minusta tuntui kuin puhuisin jollekin muulle sattuneesta rikoksesta. Psyykeni torjui ja kielsi kokemuksen suojautumiskeinona. Puhuin paljon kokemuksestani, mutta psyykeni ei antanut minun vielä alkaa käsittelemään sitä. Ihmeelliseltä tuntuivat myöskin yllättävän suuret voimavarat, jotka olin saanut käyttööni hätätilanteessani. Ääritapauksissa mennään alitajunnan, aikaisemman elämänkokemuksen ja tietoisen mielen risteyttävänä yhteistyönä. Ihmisessä itsessään on paljon uinuvia, piilossa olevia voimavaroja jotka otetaan käyttöön hätätilanteessa.

Kerroin psykologille tavoitteestani selviytyä tapahtuneesta. Hän suositteli minulle keskitysleirin julmuuksista selvinneen Viktor Franklin teosta: Ihmisyyden rajalla. Lainasin teoksen kirjastosta ja pystyin aluksi lukemaan siitä vain vähän. Myöhemmin pystyin lukemaan sen kokonaan. Työpaikkamme psykologi vahvisti omaa käsitystäni vahvuudestani. Oli helpottavaa saada puhua hänen kanssaan. Minun on helppoa ottaa apua vastaan, koska olen niin avoin, että välillä hävettää kun minusta tuntuu, että naamastani on liiankin helppoa lukea kulloisetkin tunnetilani. Toisaalta vain avoimen haavoittuvaisena voi olla myös vahva. Henkinen vahvuus tarvitsee vastaparikseen äärimmäisen herkkyyden.

Viktor Emil Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykologi, joka tunnetaan logoterapian perustajana. Frankl päätyi ajatelmaan, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa. Hänen perustamansa logoterapian väittämä on, ettei pidä kysyä mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Tunnistan itsessäni samoja ajatusmalleja. Blogini syntyi samankaltaisesta ajattelutavasta.

Pohjalla

Sunnuntai-iltana 24.10.2010 työpaikallamme järjestettiin defusing- eli kriisitilanteen jälkeinen purkukokous. Paikalla oli esimiehiä ja työterveyshuoltomme psykologi. Osallistuin siihen hyvän ystäväni ja työkaverini Jaanan kanssa. Järkyttyneisyyden ilmapiiri oli läsnä. Sovimme pääseväni seuraavana päivänä psykologin juttusille. Tiesin tarvitsevani ammattiapua purkaakseni tapahtunutta. Olin jo kasannut ystäväni Jaanan harteille ison taakan. Mielestäni tapahtunutta ei olisi pystynyt estämään. Eivät lentokoneetkaan tippuisi tai arvojohtajia ammuttaisi, jos pystyisimme estämään kaikki järkyttävät tapahtumat. Emme ole ajatustenlukijoita. Emme voi tietää kaikkien epävakaiden ihmisten järkyttäviä suunnitelmia. Vaikka turvajärjestelyt olisivat huippuluokkaa, pahat ihmiset keksivät keinoja ohittaa ne. Jokaisella ihmisellä on omat tragediansa ja tämä oli minun. Negatiivinen lottovoitto. Jossittelu jälkeenpäin ei auta asiaa. Elämä on. Me ihmiset emme pysty hallitsemaan elämää ja kohtaloa, vaikka niin kovasti haluaisimmekin. Elämässä tapahtuu asioita, joille emme voi mitään. Tärkeintä on oma asenteemme tapahtuneen jälkeen. Valitsemmeko ihmistä raastavan uhriutumisen vai elämän jatkuvuuden.

Sisäinen tuskani oli suuri möykky sydämessäni ja sen purkaminen olisi vaikeaa. Sisälläni oli koteloituna koko tunteiden kirjo, enkä uskaltanut avata niputettua pakettiani. Pelkäsin raastavia tunteita, kuukausien - ehkä vuosienkin - tuskaa ja epätietoisuutta miten selviäisin, miten jaksaisin käydä syvääkin syvemmissä vesissä, loputonta itkemistä, elämää syöviä pelkotiloja jotka rajoittaisivat tekemisiäni. Purkamatonta vihaa ja aggressiivisuutta, jotka avauduttuaan voisivat räjähtää käsiin. En uskaltanut nykäistä narusta joka saisi kaiken purkautumaan ja jonka seurauksia en pystynyt kuvittelemaan. Olin kuin lepotilassa oleva tulivuori, joka ulospäin näytti ylvään tyyneltä ja vahvalta ja passiiviselta, mutta purkautuessaan näyttäisi hallitsemattoman kuuman räjähtävän sisuksensa. Rauhallisen pintakuoreni alla kiehui. Pelkäsin miten pystyisin hallitsemaan itseäni ja tunteitani. Pelkäsin sekoavani. 

Kosteat sumupisarat olivat tiivistyneet ympärilleni niin sakeana rintamana etten nähnyt metriäkään eteeni. Minut oli heitetty syrjään elämän pyörästä ja kaikki voimani kuluivat ajatteluun ja paikoillaan olemiseen. Voi kunpa joku olisi ripustanut minut narulle pyykkipojilla roikkumaan että olisin päässyt ylös maassa rypemisestä. Miten kaipasinkaan tylsää, tapahtumaköyhää ja arkipäiväistä elämää!!! Olin avuton ja saamani apu ja huolenpito oli kultaakin kalliimpaa. Ahmin kaiken saamani avun ahnaasti hotkien pohjattomaan henkiseen kuiluuni. Imin kaiken mahdollisen muista ihmisistä leijailevan energian itseeni, alitajuisesti tietenkin.  

Pääkoppani täyttyi kysymyksistä. Tuntui kuin minut olisi heitetty miinakentälle, jossa voittaja pääsisi selviytymisen maaliin. Sitä ennen minun olisi vältettävä kaikki miinat, joita oli sijoiteltu radalle ristiin rastiin. Harha-askel tietäisi taistelun häviämistä. Elämäni jännittävin seikkailurata. Uppoaisinko vai voisinko vielä joskus katsoa maailmankaikkeutta kirkkain silmin ja todeta rakastavani elämää täydestä sydämestäni???

Kuulusteluissa

Poliisi Anja Ovaska kuulusteli minua tapahtumien etenemisestä. Kerroin kaiken mitä muistin. Muistin melko tarkasti kaiken mutta tärkeitä huomioita jäi mieleni syövereihin. En ollut huomioinut esimerkiksi raiskaajani puuttuvaa sormea ja olin todella kiitollinen valvontakameroiden tallenteista. Olin paljon muita raiskattuja paremmassa asemassa sen suhteen ettei minun tarvinnut yrittää osata kuvailla miltä raiskaajani näytti, kuvat kertoivat. Ajattelen niin, että traumatisoivissa tilanteissa ihmisen psyyke yrittää suojella mieltä liialta järkytykseltä ja siksi asioita jää unholaan. Ja tietenkin kaikki ihmismielen voimavarat ovat keskittyneet hengissä pysymiseen ja sitä tukevaan mahdollisimman järkevään toimintaan.

En jännittänyt kuulusteluissa yhtään. Anjalle oli helppo puhua. Tietenkin poliisin pitää kysyä arkojakin kysymyksiä ja tarkennuksia tapahtuneeseen. Uskon monen raiskatun pelkäävän kuulusteluja siksi, että tapahtunut on tavallaan koettava uudelleen muistelemalla mahdollisimman tarkasti raiskausta. Jokaisen pitäisi muistaa, ettei poliisi tahallaan kysele vaan saadakseen mahdollisimman tarkasti selvyyden tapahtumista viedäkseen asian syyttäjälle. Ammattiryhmässä on toki ammattitaidottomiakin käsittelemään raiskauksen uhria, koska poliisien työtehtävät ovat erittäin laajat. Perättömien raiskausilmoitusten tekijät huonontavat oikeasti raiskattujen asemaa. Suurin osa poliiseista on kuitenkin ammattitaitoista väkeä. Raiskausrikokset ovat usein vain kahden kauppa ja siksi on ensiarvoisen tärkeää tehdä rikosilmoitus ja käydä lääkärissä mahdollisimman pian tapahtuneesta, jotta poliisi saa todisteet tapahtuneesta ja juttu etenisi syyttäjälle. 

Kuulustelun päätteeksi sain kuulustelupöytäkirjan luettavakseni ja allekirjoitettavakseni. Lukiessani raakaa tapahtumakuvausta tajuntaani iski ajatus kaiken tapahtuneen minulle ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Olin tullut hetkeksi ulos suojakuorestani ja dissosiaatiotilastani. Jätin puhelimeni poliisille televalvontatietojen tutkimista varten. Raiskaajan veitsellä hihaan viiltämä lempitakkini jäi myös poliisin haltuun todistusaineistoksi. Kuulustelut kestivät runsaat kaksi tuntia ja menimme katsomaan oliko ystäväni jo nukahtanut poliisitalon aulan penkille. Ei ollut, oli vissiin ollut silmänruokaa tarpeeksi. Anja toi meidät kotiini. 

Ystävälläni oli onnekseni vapaapäivä ja olimme kotonani. Pelkäsin yksinoloa joten ystäväni seura oli erittäin tärkeä tuki. Syöminenkin oli pakkopullaa, mutta jotakin piti tunkea kurkusta alas. Harvinainen tilanne minulle ruokaa liikaakin rakastavalle. Ystäväni makasi sohvallani ja minä istuin vieressä ja puhuin ja puhuin. Pohdin ääneen tapahtunutta. Käsittelin raiskausta niin. Ystäväni taisi nukahtaa puhetulvaani, hyvä niin <3

Tulen myöhemmin kirjoittamaan otteita kuulustelupöytäkirjasta, raiskaajan uskomattomista selityksistä. Aion tulevaisuudessa kirjoittaa blogianikin useammin. Kesähelteiden vihdoin saapuessa aikani on kulunut muualla kuin koneen ääressä. Miesystäväni on innostunut lintujen kuvauksesta ja itsekkin olen viettänyt muutaman uskomattoman hetken pöllövauvojen "zumbaa" katsellen ja muutaman metrin päässä katsellen kanahaukan nauttivan pupuateriaa. Luonto on niin kaunis ja voimaannuttava verrattuna epävakaaseen ihmisten järjestämään "tekomaailmaan". Nauttikaahan auringosta ja valosta <3

Raiskaajalle ja raiskatulle

Kannat sisälläsi ahdistusta ja salaat elämäsi julminta tekoa. Saatat olla myös tietämätön että olet raiskaaja. Suurin osa raiskauksista tapahtunee parisuhteessa tai tutustumistilanteessa. Itseni on vaikea ottaa niihin kantaa henkilökohtaisesti. Menee mutu-tuntumaan. Jokainen raiskaus kuten murhakin on oma tapauksensa. Vaikken olekkaan poliisi, uskon poliisin olevan helpompi tutkia murhaa kuin raiskausta. Todisteet on helpompi löytää ja todistaa ( ellei oteta huomioon Anneli Auerin tapausta....). Raiskaustilanteessa on usein vain kahden ihmisen sana toisiansa vastaan. Kumpi puhuu totta? Murhasta ilmoitus tehdään melko nopeasti, ja silminnäkijöitäkin saattaa olla. Raiskausrikos on paljon henkilökohtaisempi. Poliisin ja syyttäjän pitää usein päättää ja olla varsinainen psykologi ratkaistessaan rikosta joka vielä useimmiten ilmoitetaan pitkän ajan päästä tapahtuneesta. Ei ihme että ylilyöntejä tapahtuu.

Menin itsekkin syrjään aiheesta. Yritän puhua/kirjoittaa sinulle raiskaaja. Haluaisin tietää mitä tunteita tunnet kun raiskaat? Mikä tunne on ylitse muiden? Tiedän etten saa sinulta vastausta vaan tämä blogini aihe on kuin jostain jenkkien rikossarjasta jossa asetetaan syötti. Toivon etten itse ole. Itse olen kiinnostunut psykologiasta, ihmisen käyttäytymisestä. Mikä ehkäisisi raiskauksia? Jollain tavoin yritän saada kontaktia varsinkin pedofiiliaa sairastaviin ihmisiin. Mielestäni pedofiilia on sairaus ja tässä PUOLUSTAN niitä jotka eivät ole sekaantuneet lapsiin mutta jotka tuntevat kiinnostusta lapsia kohtaan. En niitä jotka ovat jo sekaantuneet. Silti uskon että kun raiskaaja tunnustaa tosiasiat ja oikeasti ymmärtää tekonsa ja haluaa parantua, toivon hänen saavan apua sairauteensa.

Toivoisin voivani lopettaa sodat tai raiskaukset. Se ei ole mahdollista. Meistä jokainen haluaa tulla hyväksytyksi ja näkyväksi ja rakastetuksi. Inhoan etteivät ihmiset ota vastuuta teoistaan. On niin helppo syyllistää yhteiskuntaa, muita ihmisiä tai lapsuutta. Minusta oikeuslaitoskin tukee enemmän tekijää kuin teon uhriksi joutunutta. En halua kymmenen vuoden vankeuksia mutta haluan jokaisen rikoksen tekijän ottavan vastuun teostaan. Hyvyys ja pahuus. Jep menin jo kympillä harhaan, tämä blogi kertoo enemmän itsestäni....

Parisuhteessa raiskaaminen on yleisintä. Tähän rinnastan myös parisuhdeväkivallan. Tiedän olevani julma mutta jokaisen ihmisen pitäisi ottaa vastuu omasta elämästään. Tiedän myös sen ettei uhri aina pysty ja ne tapaukset erikseen. Tämä ei koske tapauksia joissa uhri yrittää anella lupaa lähestymiskieltoon ja lopputulos on raa`asti raadeltu ruumis. Liian myöhäistä. Toivon vain herättäväni huomaamaan valtapelin jossa sekä tekijä että uhri pelaavat elämänsä rulettia. Peli poikki !!!

Olen itse joutunut kutsumaan poliisit paikalle oltuani huonossa parisuhteessa. Silloin tein itse valintani, hyväksyin että minua käytettiin hyväksi väkivallan myötä. Se oli oma väärä päätökseni. Lopulta viisastuin ja ymmärsin jokaisen ihmisen pystyvän vaikuttamaan elämäänsä. On vain uskallettava viheltää väärä peli poikki. Toivon sinun uskaltavan! Mieti mitä haluat elämältäsi ja uskalla ottaa elämä haltuusi <3 Rohkene pyytää apua sillä oikeasti sitä saattaa saada. Ylläty!!!

Raiskaa jos luulet olevasi kovis ja pala helvetissä

Raiskaus on rikos joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Ei ainakaan keskustelupalstoilla. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin. Joidenkin mielestä miehet eivät voi ymmärtää raiskattua naista. Mielestäni ja kokemusteni perusteella välillä ymmärtävät jopa paremmin kuin naiset. Naiset saattavat vähätellä raiskatun kokemusta koska raiskatuksi joutumisen pelko ahdistaa. Naiset haluavat välttää raiskauksesta puhumista. Sen vuoksi moni raiskattu vaikenee eikä kerro läheisilleen. Itsekkin sain osakseni muutamia ajattelemattomia kommentteja, onneksi en kuitenkaan läheisiltäni enkä työkavereiltanikaan. Joku ihmetteli miksen vain paennut ja lyönyt raiskaajaa. Joku ihmetteli miksen viettänyt päivää suihkussa desinfioiden itseäni, koska raiskatun pitäisi hänen mielestään niin tehdä.  Jotkut kysyivät miten pystyin hymyilemään tai nauramaan kaiken jälkeen. Hepä näkivätkin vain pienen hetken elämästäni eivätkä tienneet miltä tuntui seistä saappaissani.

Useimmat raiskatut vaikenevat myös siksi, että Suomessa raiskaustuomiot ovat mitättömiä. Raiskattu ei halua lähteä pitkään ja raskaaseen oikeusprosessiin, koska raiskaaja ei joudu vastaamaan teostaan saadessaan ehdollisen tuomion. Minusta tuomiot pilkkaavat uhrin tuskaa. Raiskaajasta ollaan huolissaan muttei uhrista. Uhri ei saa terapiaa mutta raiskaajille tarjotaan terapiaa... Mikä tässä mättää ??? Kaikki ovat huolissaan ettei raiskaaja toistaisi tekoaan - mikä on myös oikein - muttei kukaan ole huolissaan mitä tapahtuu kun raiskattu kilahtaa...niin kaksinaismoralismia kullattuna maamme oikeuslaitoksella. Kukaan ei herää tähän tyhmyyteen ennen kuin on myöhäistä. Pakko kai itse kokea ennen kuin tajuaa?

Tapanilan raiskauksen uhrille haluan sanoa: TAISTELE KOKEMAASI VÄÄRYYTTÄ VASTAAN !!! Onneksi syyttäjä valittaa hovioikeuteen. Sain itse kuulla miten kohdalleni sattuikin ulkomaalainen raiskaaja ja olisinko tehnyt jutun julkiseksi jos raiskaajani olisikin kotimainen..Tiedoksi, että kyllä olisin. Voitte pitää minua mielessänne vaikka kuinka rasistina mutta sydämestäni tiedän etten ole. Kun uskaltaa puhua asioista asioiden "oikeilla" nimillä, tulee saamaan aina paskaa niskaansa. Jonkun se on tehtävä. Tapaan töissäni päivittäin ihania ja kunnollisia ulkomaalaisia ja tykkään heidän ystävällisyydestään ja iloisuudestaan. Uskon heidän olevan samaa mieltä kanssani. Jospa he uskaltaisivat kertoa mitä hyviä piirteitä he tuovat jäykkään kulttuuriimme. Olen kokenut työssäni myös sen miten ulkomaalaisuutta käytetään hyväksi: en ymmärrä, englanniksi.. ja minua syytetään rasistiksi kun en ota käytettyjä kenkiä vastaan. Työkaverini sanoi ettei tunne minua ennakkoluulottomampaa ihmistä. Se kertoo kaiken.

Toivon voivani pystyväni heittämään pallon eteenpäin. Toivon teitä kunnollisia ja ihania ulkomaalaisia tarttumaan haasteeseen pitämään melua itsestänne ja ihmettelemään uutta kotimaatanne. Toivon teidän uskaltavan puhua myös ongelmistamme joka koskee ulkomaalaisraiskauksia. TUOMITKAA NE  ja suomalaiset ymmärtävät teitä paremmin.

Mitä vihaan lähes yhtä paljon kuin raiskaajia ovat perättömät ilmiannot. Mielestäni suurin kunnianloukkaus mitä voi tehdä on tehdä perätön raiskausilmoitus. Pahin loukkaus meitä oikeasti raiskattuja kohtaan. Leiki tulella mutta ole sitten itse se palanut kelo. Sitä saa mitä tilaa. Karman laki toimikoon.

Alitajunnan uskomaton voima

Herätyskelloni ja ystäväni Jaanan kännykän piippaus herättivät minut aamulla yhdeksältä uuden elämäni ensimmäiseen päivään. Ystäväni nukkui vieressäni ja olin jopa saanut vähän nukuttuakin. Edellisen illan tapahtumat puskivat heti tietoisuuteeni. Kaikki voimani olivat poissa ja olin kuin avuton lapsi joka halusi jonkun pukevan vaatteet päälleen. Tarvitsin jonkun pitämään huolta minusta, itse en siihen kykenisi. Henkiset kipuni ja tuskani olivat kuluttaneet energiavarastoni minimiin. Pelottavinta oli tiedostaa, että minulla oli raskas ja pitkä tuntematon matka edessäni ja pystyisin elämään sen vain hetki kerrallaan tietämättä tulisinko toipumaan koskaan. Entinen vankka pohja elämältäni oli poissa ja olin putoamassa syvään pimeään kuiluun jonka reunoista pidin kaksin käsin kiinni peläten putoavani syvyyteen josta ei olisi nousua. 

Mieleni syövereistä nousi kuitenkin myös vahvasti eräs ominaisuuteni esiin: uteliaisuus elämää ja kaikkea ennen kokematonta kohtaan. Se taisteli fyysistä lamaantumistani vastaan ja latasi minuun voimakkaan ja vahvan ajatuksen näyttää itselleni mistä minut oli tehty. Jos nyt luovuttaisin, en koskaan tulisi näkemään mitä elämä oli suunnitellut minulle. Siitä tuli voimaa antava sisäinen ajatusmallini. Minä aioin selvitä! Se oli uuden elämäni ensimmäinen kestävä peruspilarini ja tukirankani myrskyisässä säässä. Ensimmäinen muurattu peruskiveni uuden minuuden kotiini. Siitä ajatuksesta lähdin rakentamaan itseäni uudelleen. 

Menimme ystäväni kanssa ulos odottamaan poliisien tuloa, minun piti mennä kuulusteluun. Rakas ystäväni Jaana sai minut nauramaan kyynelten läpi. Poliisien tulo kesti niin Jaana ehdotti lähikuppilaan menoa. Repesimme molemmat nauramaan. En koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Poliisit saapuivat ja sain tärkeän tiedon: poliisit olivat saaneet yöllä raiskaajani kiinni. Iso kivi tipahti sydämeltäni, raiskaaja ei vaanisi minua enää eikä minun tarvinnut pelätä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Ovaska ohjasi minut kuulusteluhuoneeseen. Hän kertoi minulle mahdollisuudesta ilmaiseen valtion korvaamaan oikeusavustajaan ja valtion korvaavan seksuaalirikoksissa oikeudenkäyntikulut. Lisäksi hän kertoi rikosuhripäivystyksen ja Tukinaisen tukihenkilömahdollisuudesta. Ymmärsin nopeasti saaneeni ammattitaitoiset ja ihmisläheiset poliisit tutkimaan raiskaustapaustani. Poliisi oli auttamassa minua ja minä auttamassa poliisia kertomalla mahdollisimman tarkasti kaiken mitä muistin. Meillä oli sama päämäärä: saada raiskaaja telkien taakse.

En kertaakaan miettinyt lapsenomaisella uskollani etteivätkö poliisit uskoisi minua. Ihmisen, joka puhuu totta, on helppo olla ja kertoa asioista. Ei tarvitse keksiä valheita ja miettiä vastauksiaan. Muistamattomuus traumaattisen tapahtuman vaikutuksesta johtuen on toinen juttu. Tärkeitäkin ja huomattavia yksityiskohtia jäi pimentoon mieleni syövereihin enkä tiedä palauttaako mikään niitä koskaan muistiini. Ne tulevat varmaan aina olemaan lukkiutuneina aivoissani kuten järkyttävissä traumatisoivissa tilanteissa usein tapahtuu. Mieli toimii niin, koteloi asioita alitajuntaan ja joskus ne saattavat palautua muistiin jonkin asian laukaisemina ja trauma saattaa aueta uudelleen. Toisinaan esimerkiksi joku haju tai maku voi tuoda mieleen vaikkapa lapsuudesta jonkin jo unohtuneen muiston.

Ensimmäinen yö raiskauksen jälkeen

Poliisipartio toi minut kotiovelleni oikeuslääkärin tutkimusten jälkeen. Ystäväni Jaana odotti minua miesystävänsä kanssa pihalla. Nähdessäni ystäväni purskahdimme molemmat itkuun ja halasimme pitkään. Kerroin lyhyesti siivoojan tulleen pukuhuoneeseen pian ystäväni sieltä lähdön jälkeen. Jaana kauhistui kommenttiaan  "varo kummituksia", jonka sanoi minulle pukuhuoneesta lähtiessään. Hän oli ajatellut puheluni jälkeen raiskauksen tapahtuneen kotimatkallani. Ystäväni kantoi raskasta syyllisyyden taakkaa lähtiessään aikaisemmin ja jättäessään minut yksin pukuhuoneeseen. Itse en ajatellut niin. Elämässämme tapahtuu asioita joita kukaan tai mikään ei voi estää. Jollei raiskaaja olisi saanut mahdollisuutta tekoonsa nyt, hän olisi taatusti tehnyt sen myöhemmin. 

Kävelimme ystäväni luo ja olin edelleen sokissa. Vihdoin pääsin suihkuun. Puhuin ja purin tapahtunutta, varmaan jankutin samoja asioita koko ajan. Puhuminen tapahtuneesta oli minulle tärkeää, minun oli saatava purkaa tapahtunutta ja jakaa kokemukseni. Ystäväni koki varmasti myös sokin. Olemme mieleltämme samankaltaisia ja ensimmäiset huumorinkukkasetkin lensivät ilmaan kaikesta huolimatta. Huumori kaiken järkytyksen keskellä antoi minulle valtavasti voimaa kestää tapahtunutta ja alitajuntani taisi saada pienen rentoutumishetken. Oli myös todella tärkeää saadessani itse heittää mustaa huumoria ilmaan, jota monikaan ei varmasti olisi tajunnut. Moni olisi ajatellut minun olevan hullu. Jaana ymmärsi <3

Elimistöni oli ylivirittyneessä stressitilassa ja minulla oli rauhaton olo. En pystynyt rauhoittamaan itseäni, nukkumisesta ei olisi tullut mitään ja pääkoppani olisi hajonnut liikaan pohdintaan. Suoraan sanottuna tarvitsin toimintaa kaiken järkyttävyyden ja jännityksen jälkeen, en kestänyt olla paikoillani. Soitimme työkavereillemme Tuomakselle ja Mikolle. Vasta jälkeenpäin sitä tajusi miten järkyttäviä parin lauseen puhelut olivat. Lähdimme minun luokseni. Kuuntelimme lempimusiikkiani ja tanssimmekin välillä. Miten hyydyttävän kornia, ensimmäiseksi soi "pojat on poikii". Se oli meidän kaikkien yhteinen biisi: Jaanan, Ritan, Tuomaksen ja Mikon. Meidän omaa huumoria. Se yö oli ristiriitaisten tunteiden sävyttämä: tunsin itseni ehkä elävämmäksi kuin koskaan, tunsin eläväni joka solullani tuntematta kehoani ja samalla olin täysin sirpaleina ja haavoilla. Tunteeni vaihtuivat naurusta itkuun. Olin uuden elämäni alkutaipaleella. Minulla tulisi olemaan pitkä tie edessäni toipumisessani. Oli hengissä selviämisen juhlayö, niin minä sen koin. Se yö ystävieni kanssa terapiakänneineen tuli olemaan merkittävä myös myöhemmän toipumiseni kannalta. Kaikkein kipeimmin tarvitsinkin silloin juuri iloa, naurua ja huumoria. Tarvitsin välittämistä ja kannustavaa tukea ja halusin sinä yönä siirtää tapahtuneen kaukaisuuteen. Halusin kokea kaiken olevan niin kuin ennenkin. Olin kietoutunut suojakuoreeni ja järkyttävät tapahtumat olivat lukkiutuneet mieleni syövereihin. Kehoni oli kuin puudutettu, se ei tuntenut kipua eikä tuskaa sillä hetkellä. Niiden aika tulisi myöhemmin puudutuksen hävittyä. Tämä yö oli minun ja ystävieni <3

Sitoutua niin syvästi että muuttuu pohjattomaksi.
Puristaa niin lujasti että muuttuu rajattomaksi.
Rakastaa niin mielettömästi ettei mikään enää ole vailla merkitystä.
                                                        - Tommy Taberman -

A2 Tuomio-Illan jälkitunnelmia

Olipa jännittävän pökerryttävä ilta. Olen kiitollinen saatuani olla mukana mielenkiintoisen monimuotoisessa keskustelijajoukossa. Tärkeää, että ilta järjestettiin vaikka aika loppuikin kesken. Tosin mikään aika ei riittäisi tuohon aihepiiriin. Olen pettynyt yhteen asiaan: itseeni. Minulla olisi ollut tuhannen taalan paikka kysellä ja kertoa perusteluja uhrin näkökulmasta. Jos jotain itselleni vielä voisin toivoa, se olisi Timo Soinin sanavalmius ja rauhallisuus tiukoissakin tilanteissa. Mutta ei, olen jännittäjä ja arka puhumaan ihmisten keskuudessa. Onneksi voin ilmaista itseäni kirjoittamalla.

Illan yhdeksi teemaksi tuntui nousevan rikoksen tekijän ja uhrin sovittelu. Näin rikollinen saisi konkreettisesti huomata uhrin tuskaa ja mahdollisuuden pyytää anteeksi tekoaan kasvotusten. Erittäin kaunis ajatus ja hyvä idea, jos eläisimme vaaleanpunaisessa pumpulimaailmassa, jossa hyvyys voittaa pahuuden. On olemassa rikoksia, joissa sovittelu ei tule toimimaan. En usko olevani ainut rikoksen uhriksi joutunut joka ei kykenisi puhumaan ja katsomaan elämänsä suurinta tuskan aiheuttajaa silmiin, vaikka tämä kuinka pyytelisi anteeksi. Itse kokisin sovittelun pelkästään oikeuden vittuiluna ja saattaisin ottaa oikeuden omiin käsiini. Rikollisjengit saattaisivat saada enemmänkin toimeksiantoja.

Paikalla oli myös vankeja. Heitä kritisoitiin paljon siitä, että valittivat vankilaoloistaan. Minua se ei haitannut, olisin varmaan itsekkin kun kerrankin oli mahdollisuus. Ja mukana oli elinkautisvankeja jotka istuivat pitkää tuomiota. He kantoivat vastuunsa teoistaan. Ja itseäni ei ainakaan yhtään haittaa jos rikolliset listivät toisiaan, säästyypä verorahoja. Oikeusjärjestelmämme on vaarallisen vinoutunut ja epäoikeudenmukainen. Lasten ja naisten raiskaajat saavat jopa pelkästään ehdollista, MIKSI???
Rattijuoppo saa mitättömän vankeustuomion ajaessaan uhrinsa kuoliaaksi. En ymmärrä millä tavoin rattijuopon tekemä murha eroaa suunnitellusta murhasta tai taposta. Hän on itse tehnyt valintansa ja lähtenyt ajamaan TIETÄEN riskit. Ainoastaan uhri on sattumanvarainen. Lasten raiskaajat saavat vapaasti jatkaa toimintaansa istuen ehkä muutaman kuukauden tuomion. 

Talous- ja veropetosrikoksista tuomiot ovat usein pidempiä kuin ihmisen henkeen, terveyteen ja seksuaalisuuteen kohdistuneista rikoksista. Oikeuslaitoksemme elää vielä historian havinoissa jolloin raha oli henkeä arvokkaampaa. Mielestäni talousrikolliset eivät tarvitsisi vankilaa vaan heidät pitäisi palkata valtion leipiin keksimään miten Suomen vienti saataisiin vetämään ja avustamaan politiikkoja budjetin laatimisessa. Talousrikolliset ovat neroja, joiden lahjakkuus pitäisi valjastaa hyödylliseen käyttöön. 

Kris-ryhmät tekevät arvokasta työtä vankilasta vapautuvien sopeuttamisessa yhteiskuntaan takaisin. Vankiloita tarvitaan jatkossakin, sillä vaikka elinympäristömme muuttuu, hyvyyden ja pahuuden kaksintaistelu tulee jatkumaan. Ohjelman päätyttyä Elinkautinen tuli kättelemään  ja kiittämään mukanaolosta. Hänelle sanoin mielipiteeni, jonka olisin katselijoillekkin halunnut sanoa: vankiloissakin vangeilla on mielestäni parempi oikeustaju lapsiin ja naisiin kohdistuvissa rikoksissa kuin Suomen oikeuslaitoksella.

Oikeuslääkärissä

Raiskausten jälkeen tapahtumien kulussa oli myös onnekkaita sattumia: taksikuski, joka oli kyydinnyt raiskaajani Malmilta Espooseen, ilmoitti asiasta poliiseille. Raiskaaja oli jättänyt taksin maksamatta ja paennut taksista juosten. Kyseinen taksikuski osasi fiksusti yhdistää kyyditettävänsä ja kauppakeskus Novan ympärillä pyörineet poliisipartiot. Taksista löytyi raiskaajan ottama kukkapiponi ja raiskaajan toinen kännykkä.

Katsellessani poliisien toimintaa, oloni oli varsin tyhjä mutta turvallinen ja helpottunut. Olin tehnyt elämäni parhaan roolisuorituksen panoksena oma henkeni. Mietin myös miten valikoiva ihmisen havannointikyky on sokissa lamaantuneena. En ollut noteerannut raiskaajan puuttuvaa sormea vaikka olen sataprosenttisen varmasti huomannut sen seuratessani intensiivisesti veistä.  Miehen paidan väri ei myöskään palautunut mieleeni mutta housut ja kengät muistin. Olin todella kiitollinen valvontakameroista. En olisi osannut kuvailla raiskaajaani. 

Yksi partioista kyyditsi minut oikeuslääkärin tutkittavaksi. Siellä minulta otettiin DNA-näyte sekä mustelmat ja ihoon painautuneet sidonnan jäljet kuvattiin. Minulta otettiin myös sukupuolitestit ja mm. HIV-testi sekä näytteet mahdollisista siittiöistä. Naislääkäri toimi ammattilaisen tavoin, kertoi minulle rauhallisesti mitä näytteitä otti ja miksi. Lääkärin rauhallisuus rauhoitti myös minua ja oli "helppoa" olla tutkittavana. Minusta ammattilaisen hänestä teki juuri hänen aito ja läsnäoleva asenteensa. Ei hössöttämistä eikä panikoimista vaan "normaali" ihmisen kohtaaminen. Sain myös jälkiehkäisypillerin joten raskaaksi tuleminen oli poistettu kuvioista. Tosin en ollut sitä ajatellutkaan. Minulla oli paljon isompia pelkoja, sillä hetkellä hiv niistä suurimpana. Alushousuni jäivät lääkärille näytteidenottoa varten. On erittäin tärkeää ettei turmele todisteita käymällä suihkussa vaikka olo olisikin kuinka likaisen ällöttävä tahansa. Minulla oli turvallinen ja hyvä olla lääkärin seurassa, sain apua ja minusta huolehdittiin hätätilanteessani. Sain esitteet ja numerot kriisipäivystykseen ym. jatkotoimenpiteitä varten.

Lääkärin tutkittua minut oli kotiinlähdön aika. Kello oli jo paljon ja lauantai vaihtumassa sunnuntaiksi. Poliisipartio odotti minua lääkärintutkimuksen ajan. Raiskaaja oli vienyt akun puhelimestani joten minulla ei ollut omaa puhelinta käytössä. Oli tullut aika soittaa ystävälleni ja työkaverilleni Jaanalle. Soitin poliisin puhelimesta numerotiedustelun kautta ystävälleni. Onneksi hän vastasi vaikka olikin jo myöhäinen ilta ja puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Itse olin sokissa joten en sillä hetkellä ymmärtänyt millainen järkytys puhelu oli ystävälleni. Kerroin soittavani poliisin puhelimesta ja sanoin: "On tapahtunut kauheita. Mut on raiskattu." Pyysin ystävääni luokseni yöksi. Puhelu oli lyhyt. Ystäväni meni sanattomaksi järkytyksestä. En voi kirjoittaa tätä itkemättä. Olin ja olen yhä edelleen kiitollinen paikastani Jaanan sydämessä <3 Sielunkumppanini <3

Ajankohtainen kakkonen 28.4. Tuomio-ilta

Ajankohtainen kakkonen järjestää 28. huhtikuuta Tampereen Mediapoliksessa Tuomio-illan. Kyseessä on kahden tunnin suora keskusteluohjelma, jossa pureudutaan suomalaiseen oikeusjärjestelmään ja sen kipukohtiin. Tv2:lla klo 21 nähtävä suora lähetys tarjoilee monipuolisia näkemyksiä vieraanaan vankeja, uhreja ja asiantuntijoita. Some tarjoaa mahdollisuuden osallistua keskusteluun.

Keskusteluvieraisiin kaivattaisiin enemmän uhrinäkökulmaa. Haussa raiskattu/lapsena hyväksikäytön uhriksi joutunut henkilö (ehkä useampikin) joka tehnyt rikosilmoituksen ja tekjä tuomittu ehdolliseen tai lyhyeen ehdottomaan tuomioon. Tulisit kertomaan miltä tuntuu epäoikeudenmukainen tuomio ja miten se on vaikuttanut elämääsi. Jos uskaltautuisit mukaan, se olisi supermahtavaa <3. Laita viestiä minulle niin välitän tiedot toimittajalle. Huomioi, että vielä toimittajan kanssa juteltuasi voit kieltäytyä jos pelottaa liikaa. Osallistumisesi olisi tärkeää. Uhrin näkökulmaa tuomioihin tarvitaan asenteiden muuttamiseksi.

Itse olen menossa iltaan. Minä, joka pelkään kuollakseni esiintymistä. Pelkään meneväni niin lukkoon että unohdan asiani. Toisaalta toimittajat kyllä auttavat sitten. Ei ole tarkoitus häpäistä ketään. Odotan mielenkiintoista keskustelua ja monipuolisia mielipiteitä perusteluineen. Koen vahvasti, että varsinkin seksuaalirikosten uhrien pitää astua esiin  kertomaan elämänsä tragediasta. Siksi, että seksuaalirikokset ovat niitä, joista vaietaan ja oikeudenkäynnit pidetään suljettujen ovien takana. Siksi, etteivät edes tuomarit voi verrata tuomioita keskenään koska tuomiolauselmat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Kuka kertoisi raiskausten vaikutuksista elämäämme jollemme me uhrit itse? Muut ihmiset eivät voi tietää jollemme kerro ja astu esiin! Oman käsitykseni mukaan tämä on ainoa keino saada tuomioihin oikeudenmukaisuutta. 

Avoin kirje Tapanilan raiskatulle

Ensin päätin olla kirjoittamatta mitään tästä tapauksesta. Olet kuitenkin niin usein mielessäni ja mietin miten pääset eteenpäin tapahtuneesta. Miten jaksat jatkaa nuorta elämääsi.  En tunne sinua ja ehkä et koskaan lue tätä mutta kirjoitan silti. Olen seurannut nettikirjoittelua ja ja uutisointia. Mietin oletko lukenut itsekkin. Tunnen suurta vihaa raiskaajiasi kohtaan. Se nyt on tietysti sanomattakin selvää.

Elämä on matka hyvyyden ja pahuuden halki. Jouduit sattumanvaraisesti miinakentälle. Päiväsi päättyi helvettiin. Onneksi tekijät saatiin kiinni. Poliisi on todennäköisesti taas saanut kuulla kullannupuilta varsin värikkäitä selityksiä. Ei katumusta vaan ylpeyttä teoistaan.

Voisinpa antaa sinulle voimaa. Mutta jokaisen raiskatun on pohjimmiltaan askellettava polkunsa yksin. Tärkeä apu on läheisistä ja toivottavasti sinulla on mahdollisuus terapiaan. Uskalla ottaa apu vastaan, sinä tarvitset ja olet ansainnut sen. Jännität tietysti myös oikeudenkäyntiä. Olet vain oma itsesi ja kerrot miten kaikki tapahtui. Muista että olet raiskaajiesi yläpuolella, he ovat alinta kastia.  

Toivon sinulle voimaa jaksaa pimeimpinä hetkinäsi kun kuolema tuntuu houkuttelevammalta. Nyt puhun tietenkin omien kokemusteni kautta koska itselleni tuli yllätyksenä hetket jolloin pelkäsin sekoavani. Enkä ole koskaan ollut itsetuhoinen. Toivon sinun näkevän toivon pilkahduksen ja voimaa jatkaa pitkää sumuista pimeyden tietä eteenpäin. Toivon sinulle uskoa elämän jatkuvuuteen. 

Haluaisin nähdä ensimmäisen hymysi ja jakaa sen hetken kanssasi kun ymmärrät taas auringon merkityksen. Se hetki kun et ensimmäiseksi ajattelekkaan raiskaustasi. Näet taas elämän ympärilläsi. Sitä ennen raivoa, itke ja taistele! Puhu, älä patoa vihaa sisällesi. Heitä häpeä nurkkaan ja nosta pää pystyyn! Muista että suurin osa ihmisistä on puolellasi <3

Halloween

Saavuimme ulos kadulle. Poliisi antoi minulle himoitsemani tupakan. Hyvästi terveelliset elämäntavat ja ansiokkaasti alkanut tupakkalakkoni! Olin hermosauhuni ansainnut. Paikalla oli useita poliisipartioita ja sain tavata myös jutun toisen tutkijapoliisin Rikun väkivaltarikosyksiköstä. Kerroin hänelle tapahtumien faktat alustavassa kuulustelussa. Hän suhtautui minuun hyvin niinkuin muutkin paikalla olleet poliisit enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän uskoisi minua vaikka kertomani kuulosti varmaan aika uskomattomaltakin. Epäilin tekijää työpaikkamme siivoojaksi koska hän kävi siivouskomerosta hakemassa vesipumpun ja hänellä oli kulkulätkä. En ollut aiemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Toki tervehdin siivoojia mutta ulkonäöltään hän muistutti muita tummaihoisia. Ja joidenkin siivoojien kanssa olin jutellutkin mutten hänen kanssaan. Ainoa muistikuvani hänestä oli, että hän oli hyvin hiljainen.

En pelännyt kuulustelussa. Tosin en siitä paljon muistakkaan. Koin oloni kuitenkin turvalliseksi. En muista itkinkö. Olin sokissa ja oman muistikuvani mukaan melko rationaalisen rauhallinen ja tunnekylmä. Muistan hokeneeni kaikille saaneeni uuden elämän. Jälkeenpäin tajuan miten toipumiseni lähti heti käyntiin. Hokemani ja ajatukseni olivat yllättävän positiivisia kaiken kokemani järkyttävyyden jälkeen. Tarkoitan tällä sitä etten vajonnut pohjattomaan synkkyyteen, kiitos viisaan psyykeni ja alitajuntani. Elämäni oli juuri tuhottu mutta ajattelin saaneeni uuden elämän.....Kissoilla sanotaan olevan monta henkeä, miksei siis minulla?

Jossain vaiheessa muistan tajunneeni joutuvani oikeudenkäyntiin. Ajatus pelotti koska olen pohjimmiltani myös ujo. Ja pelkäsin puhumista oikeussalissa. Minulla oli kuitenkin paljon suurempi pelko: saataisiinko tekijä kiinni? Valvontakameratallenteista sai apua miehen tunnistamiseen ja poliisit tekivät koko ajan työtä raiskaajan olinpaikan selvittämiseksi, puhelinrumba oli melkoinen. Olin luottavaisen rauhallinen ja paljon oudosta luonteestani kertoo se, että minusta oli mielenkiintoista seurata poliisien työtä. Toki en tajunnut tapahtunutta kokonaisuudessaan. Juttu oli nyt ammattilaisten hyvissä käsissä, ajattelin helpottuneena. 

Kysyin poliisilta olisiko itsepuolustuslajeista ollut apua. Poliisi totesi ettei aina auta vaikka osaisit kaikki puolustuskeinot. Jos olisin osannut itsepuolustustekniikoita, olisin varmasti ottanut melkoisia riskejä ja lopputulos olisi ollut katastrofaalinen jos olisin epäonnistunut. 

Sekavasta ja voimakkaasta välttäytymiskäyttäytymisestä kertoi paljon se, että olin kovasti menossa seuraavana päivänä töihin normaalisti. Pelkäsin raiskaajani tulevan sinne kun olisin töissä. Poliisi herätteli minua todellisuuteen: työpäivän sijasta olisi poliisikuulustelut. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Psyykeni vältti tapahtuneen kokemista minätietoisena, tunsin olevani ulkopuolinen tarkkailija. Se oli tärkeä suojautumiskeino: psyyke ei kestä suodattaa kaikkea järkyttävää kerralla vaan se annostelee tapahtunutta pienin annoksin. Olipahan järkyttävä halloween, kurpitsan tilalla oli veitsi. Täysikuu kruunasi kaiken, vaikken sitä nähnytkään.

Herätkää päättäjät!!!

Elämme yhteiskunnassa jossa rikolliset ovat yliarvostettuja ja osalle rikollisuus on lottovoitto. Vankiloissa saattaa olla parempi palvelutaso kuin esimerkiksi vanhainkodeissa. Vanhuksemme makaavat sidottuina sänkyyn ilman ulkoilumahdollisuuksia.  Hyvinvointivaltio Suomi uhkaa kohta olla pelkkä illuusio. On ymmärrettävää ettei kaikkeen ole varaa ja pitää säästää. Yhteiskunta ei voi maksaa kaikkea elämistämme. Maallikkona en vaan millään pysty ymmärtämään rahojen heittämistä kaivoon. Jos se olisikin toivomuslähde, sitten kyllä.

Koska tämä blogini käsittelee raiskaukseen liittyviä aiheita, en kirjoita automaatiometron rahoista tai muista typeristä päätöksistä jotka ovat nielleet kansalaisten verorahoja. Yritän vain niellä kiukkuni.

On käsittämätöntä ettei ulkomaalaisia törkeitä rikoksia tehneitä rikollisia karkoiteta Suomesta automaattisesti vankilavuosien jälkeen. Vedotaan ihmisoikeuksiin ja yliymmärretään rikollisen traumaattista taustaa niin paljon että oksettaa. Ja jotkut onnekkaat valitsevat heistä vielä aviokumppaninsa. Puistattaa. Eivät voi palata kotimaahansa kriisitilan takia. Sopeutetaan yhteiskuntaan uusien uhrien kustannuksella. Jokaisella tänne turvaan tulleella on ollut valinnan mahdollisuus. Ei toki ole helppoa tulla erilaiseen kulttuuriin ja oppia vaikeaa kieltämme. Mutta rikokseen syyllistynyt on ITSE valinnut kohtalonsa. Ei säälipisteitä, ei empatiaa.

Raiskaajaani haastateltiin muutama vuosi sitten eikä hän katunut tekoaan. Tuskin edes ymmärsi. Väitti poliisin ja minun keksineen kaiken ja minun halunneen seksiä. Hän vapautui viime vuonna istuttuaan ensikertalaisena puolet tuomiostaan. Olin töissä kun työkaverini kertoi asiasta. Tunsin sinä päivänä hetkellistä turvattomuutta. Karkoitettiinko hänet? En tiedä. Toimittaja tiedusteli asiaa mutta karkoituspäätös on salainen. Yhteiskunnallisestikin olisi tärkeää tietää törkeiden rikostentekijöiden karkoituspäätökset. Vai haluaisitko kohdata raiskaajani kadulla? Kaikkien hänen kommenttiensa jälkeen? Hänen uskomattomista kommenteistaan esitutkinnassa voi lukea SEISKASTA Tulen myöhemmin kirjoittamaan otteita pöytäkirjastani myös blogissani. 
 
Mitä tekisin jos raiskaajani kävelisi kadulla vastaan? En tiedä. Tekisin varmaan juoksun maailmanennätyksen nopeudessa jos tunnistaisin hänet. Pelottaako minua? Ei. Luotan enkeleihini. 

Jos asia koskettaa myös sinua ja pidät asiaa tärkeänä, käy allekirjoittamassa KANSALAISALOITE


  

Toipumiseni ensi askeleet

Hätäpuheluiden jälkeen istuin yksin kassatoimistossa. Vapisin kauttaaltaan, kehoni oli herännyt lamaannuksestaan, olin sokissa. Olin siirtynyt helvetistä taivaaseen. 
Kokemus oli psyykelleni erittäin rankka, äärilaidasta kuolemanpelosta hyppy toiseen äärilaitaan: olin hengissä. Kehoni tärisi ja leijailin sekavassa tilassa. Kaikki oli kuin unta. Istuin tuolilla ja hoin itselleni olevani turvassa. Mies ei tappanutkaan minua. Järkyttävät kokemukseni yhdistyivät helpottumisen tunnemyrskyyn. Sisälläni jylläsi valtameri korkeine aaltoineen ja vajosin välillä pinnan alle nousten seuraavan aallon myötä taas ylös pinnalle. Jostain alitajunnan syvyyksistä kuului hento kuiskaus: pohjalta voi nousta vain ylöspäin.

Istuessani kassatoimiston turvallisessa hiljaisuudessa seuranani varsin äänekkäät ajatukseni pääkoppani sisäisessä myllerryksessä olin autuaan tietämätön myymälätilojen tapahtumista. Raiskaajani lähdettyä kassatoimistosta hän kohtasi hälytyksen saaneen vartijan. Raiskaaja pääsi karkuun vartijalta eli alitajuntani tekemä analyysi heti tapahtumien alussa miehen ketteryydestä ja juoksunopeudesta piti paikkansa. Onneksi en ollut yrittänyt juosta pakoon. En olisi päässyt, mies olisi saanut minut kiinni.

Poliisipartiot tulivat nopeasti paikalle. Poliisi soitti kassatoimiston puhelimeen ja varmistettuani -varmaan pariinkin otteeseen- ettei raiskaaja olisi enää myymälätiloissa, uskalsin poistua kassatoimistosta. Näin poliisit myymälän edessä olevan metalliverkon takana. Vapisevin jaloin kävelin ja juoksin myymälän läpi täsmälleen samaa reittiä jonka olin aikaisemmin kävellyt raiskaajani kanssa. Katselin pelokkaana ympärilleni peläten raiskaajani hyökkäävän kimppuuni. Pelko oli toki turha koska mieshän ei ollut enää paikalla. Saavuttuani pimeähköön takahuoneeseen jouduin pakokauhun valtaan ja juoksin nopeasti lasiovelle. Paniikissani en saanut sitä auki ja poliisi auttoi oven toiselta puolelta. Alitajuntani eli vielä kauhun hetkiä.

Nähdessäni poliisit olisin halunnut halata heitä kaikkia. Olen aina arvostanut poliisien tekemää tärkeää työtä ja en kyllä ikinä tule unohtamaan turvallisuuden tunnetta jonka poliisien läsnäolo sai aikaan hädän hetkelläni. Alitajuntani otti oman aikalisänsä selviytymiseen enkä muista muuta kuin yhden tapahtuman pukuhuoneesta. Olin aikeissa näyttää poliiseille kohdan jossa ensimmäinen raiskaukseni tapahtui, mutta poliisi kielsi etteivät todisteet tuhoutuisi. Todennäköisesti minua ei pelottanut tai ahdistanut mennä poliisien kanssa pukuhuoneeseen koska en muista hetkestä mitään. Alitajuntani varmasti tajusi olevansa vihdoinkin turvassa. Uuden elämäni ja minuuteni ensi askeleet oli otettu.

Kiitos Seiskalle

Kaikesta, mitä meille tapahtuu, voimme tehdä joko onnemme tai onnettomuutemme.  - Benjamin Franklin -

Parikymppisenä haaveilin jännityskirjan kirjoittamisesta. Pitää varoa, mitä toivoo. Helmikuussa 2011 terapeuttini tokaisi minulle: "kirjoita kirja". Olin kertonut terapeutilleni halustani vaikuttaa edes jollakin tavalla asioihin. Koska olen tarpeeksi yllytyshullu, aloitin kirjoittamisen. Alitajunnastani kumpusi yllättäviä ideoita ja huomasin, miten paljon opinkaan itsestäni kirjoittamalla raiskaustapauksestani. Huomasin kirjoittamisen vaikuttavan minuun positiivisesti ja rakastuin sanahelinään. Koin voimakkaita tunteita kirjoittaessani pimeimmistä hetkistäni ja huomasin kehoni ja mieleni puhdistuvan. Kirjoitin vihani sanoiksi.

Ei tullut jännityskirjaa, tuli blogi. Jos elämä kerran antoi minulle noin rankan kokemuksen ja uskomattoman vahvuuden ja rohkeuden selviytymiseen, mikä oli sen tarkoitus? Heti raiskaukseni jälkeen etsin netistä lähes kaiken mahdollisen raiskauksista. Raiskattujen omat kokemukset kiinnostivat minua. Olisin halunnut tietää miten itsensä kokoaminen onnistuisi ja mitä pelkoja raiskatuilla oli. Miten elämä jatkuisi raiskauksen jälkeen? Etsin turhaan. Vasta silloin tajusin raiskauksen olevan vielä suurempi tabu kuin olin kuvitellutkaan.

Koen blogilleni olevan tilausta. Uskon vahvasti asioiden päivänvaloon tuomisella olevan merkitystä. Salaamisella ja puhumattomuudella asenteita ei muuteta. Tarvitaan raiskattujen omakohtaisia kokemuksia avaamaan asenteiden lukkoja. Saattaapa joku käräjätuomarikin herätä lasten hyväksikäyttötuomioiden olemattomuuteen, olen optimisti.

Haluan tuoda raiskausasiaa esille ja blogilleni julkisuutta. Siihen tarvitaan Seiskaa. Olen kiitollinen Seiskan antamasta palstatilasta tärkeän asian puolesta. Moni varmaan ihmettelee miksi juuri Seiska. Miksi ei? Juttu oli erittäin hyvin kirjoitettu. Seiska on Suomen suurin viikkolehti, joten sen kautta tavoittaa monta lukijaa. Pari asiavirhettä juttuun oli pujahtanut. Toinen oli oma mokani, kerroin vuosiluvun väärin. Tapasimme Mikon kanssa tammikuussa 2014. Toinen asia on korjattukkin jo netissä: Sabi ei saanut yhtään rahaa mukaansa. Mediaa tarvitaan asioiden esiintuomiseen.

Hirviön viemä lapsuus

Ilta-sanomat 18.1.2015: "Kolme miestä tuomittiin 2-5-vuotiaiden lasten törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kaikki heistä saivat alle neljän vuoden tuomion rikoksistaan. Hyväksikäytön katsottiin olleen törkeä muun muassa siksi, että kaikki kolme miestä olivat lasten kanssa sukupuoliyhteydessä. Lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusasteikko on lain mukaan 1-10 vuotta vankeutta."

Kaikkein surullisinta on seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten ja nuorten asema. Tekijä selviää usein ehdollisella. Teon uhriksi joutunut lapsi saa elinkautisen. Miten ihmeessä tuomareiden voi olla niin vaikea käsittää miten pahaa jälkeä seksuaalinen hyväksikäyttö lapselle tekee? Kasvuvaiheessa jolloin seksuaalisuus ja kiinnostus omaan seksuaalisuuteen on vasta kehittymässä. Iässä, jolloin lapsi luottaa aikuiseen. Lapsi tukeutuu aikuisen antamaan turvaan ja opettelee elämän aakkosia ottamalla mallia aikuisista. Lapsi luottaa aikuiseen lapsenomaisella uskollaan.

Koittaa päivä joka on mustista mustin ja saa lapsen hämilleen. Aikuinen tulee ja koskettelee lasta kohdista jotka lapsi on oppinut pitämään ominaan. Kukaan ei ole ennen kosketellut häntä niin. Lapsi hämmentyy ja pitää synkän salaisuuden omanaan koska ei uskalla kertoa asiasta kenellekään. Pelko ja turvattomuus astuvat lapsen elämään ja ennen niin eloisat silmät saavat pinnalleen suruverhon. Muiden edessä lapsi osaa näytellä. Yksin ollessaan lapsi käpertyy itseensä ja pakenee todellisuutta mielikuvitusmaailmaansa. Koskettelu toistuu ja lapsi itkee yksinäisyydessään salaisuutensa kanssa. Lapsi on nähnyt julmimman puolen elämästään ja pelko ja häpeä ovat vallanneet huoneen hänen sydämestään. 

Aikuisena ensimmäisessä seurustelusuhteessaan hän arastelee kumppaniaan ja ihmettelee miksei hänen itsetuntonsa riitä rakastamaan. Paniikkikohtaukset yllättävät autoa ajaessa. Aivot täyttyvät sairaista ajatuksista ajaa kalliota päin. Miltähän tuntuisi törmätä ja mennä rikki? Sairaat ajatukset tuntuvat vastustamattomilta. Pakko pysähtyä lähimmälle bussipysäkille.

Hän menee lääkäriin ja valehtelee lääkärille kaiken olevan hyvin. Hän haluaisi jakaa tuskaisen salaisuutensa jonkun kanssa. Hän ei pysty, hän ei kehtaa. Hänen on pakko luovuttaa parisuhteessaan ja päättää jättää kumppaninsa. Hän tuntee itsensä tunnekylmäksi seksiobjektiksi. Rakkaus ja kiintymys ovat hänelle vieraita tunnetiloja. Hän kerjää huomiota kovan kylmällä ulkokuorellaan. Kukaan ei näe hänen itkevää sydäntään. Eikä voisi nähdäkkään koska sydän on muurattu panssarikuoren sisälle. Hän ei päästä ketään lähelleen eikä usko kenenkään voivan rakastaa häntä. 

Seuraavassa blogitekstissäni jatkan taas omasta tapauksestani.